Meri on maailman muisti

Anssi Niemi, Laura Rämä ja Minna Suuronen.
Kuva: Mitro Härkönen

Muisti on arvaamaton, se käyttäytyy kuten haluaa. Me muistamme asioita, jotka olisi parempi unohtaa, ja helposti kadotamme sen viisaan ja muistorikkaan tien, jota olisi hyvä kulkea. Marjo Niemen kirjoittama Se saattaa olla ihminen tarkastelee Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä muistamisen ulottuvuuksia.

Alku on tragikoominen; kirjailija putoaa ystävänsä hautaan. Naarmut kyllä paranevat, mutta kuopasta ylös ja takaisin mielen selkeille väylille päästäkseen hän alkaa kirjoittaa kirjaa. Kun menneisyyttä pengotaan, paljastuu tietenkin ristiriitaista tietoa – ja muistoja – siitä miten asiat oikeasti olivat. Käsikirjoituksesta valmistuu useita versioita, muisti kun on epäluotettava todistaja.

Ihminen käsittelee omia, yksilöllisiä traumojaan osana lähiyhteisöään ja yhteiskuntaa. Mutta Niemen näytelmässä kurkotellaan myös laveasti ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin ja avataan historian kipukohtia, niin juutalaisvainoja ja fasismia kuin mielenterveysongelmia ja luokkanousua.

Rankkoja aiheita väläytellään katsojien silmien eteen sekä pikku vihjeinä että lämpimällä huumorilla, armollisuudellakin. Rantaan ajelehtii merestä raskas mytty, ja se saattaa olla ihminen. Pian muistinsa menettänyt nainen löytää menneisyydestään kiinnekohtia. Kirjailija saa luettavakseen Euroopan historian, ja runoileva psykiatri kirjoittaisi mieluummin lempeitä ja lyyrisiä säkeitä, kuin pian suljettavan hoitolaitoksensa historiikin.

Niemen kieli on minimalistista sanataidetta, jonka avaruudessa jokainen ele näyttämöllä saa merkityksen. Me teemme virheitä, on repliikki, joka toistuu, ja sekin on hyvä muistaa.

Moniin rooleihin taituruudella muuntuva näyttelijäensemble ihastuttaa ja naurattaa. Haikea ja huokaileva äänimaailma syntyy pelkistetyin keinoin huuliharpulla, haitarin palkeiden hengittelyllä, kengänpohjien kopisteluilla. Taivaalta sataa keltaisia post-it lappuja kuin kirkuen: muistattehan!

Se saattaa olla ihminen: Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Käsikirjoitus Marjo Niemi
Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi, Laura Rämä 

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka
Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä
Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen 

Kahlittuna vallanhimoon

 

Kuva Mikki Kunttu

Eläimet talutetaan lavalle ja kahlitaan kettingeillä penkkiin istumaan. Vai ihmisiäkö he ovatkin, ihmiseläimiä? 

Faabelin tavoin tarinaa kuljettava Eläinten vallankumous osoittaa, kuinka helposti ihmismieli talttuu ja taipuu, kun sitä ohjataan diktaattorin elein.

Michael Baranin Suomen Kansallisteatteriin ohjaama, dramatisoima ja suomentama George Orwellin klassikko Eläinten vallankumous (engl. Animal Farm, 1945) on satiirinen kuvaus vallasta ja manipuloinnista. Kepeän eläimellisyyden ja määkimisen takana vaanii hyytävä tunne. Miten helposti vallanhimo johtaakaan totalitaariseen yhteiskuntaan ja kahlitsee ajattelua ja vapautta.

Maatilan eläimet tekevät vallankumouksen vanhan karjun ohjeiden mukaan. Johtajiksi valikoituvat siat, jotka tunnetaan muita eläimiä älykkäämmiksi. Ne ottavat itselleen etuoikeuksia ja kehittävät aatesuunnan, animalismin, jonka sääntöjä kaikkien tulee totella. Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha. Syttyy eripuraa, kapinaa ja  valtataisteluita – tietenkin – ja vaikka eläinten keskinäistä tasa-arvoa vannotaan, ovat toiset lopulta tasa-arvoisempia kuin toiset.

Taivassalin näyttämökuva on vankilamaisessa karuudessaan kaunis. Eläinyhteisön jäsenet kaurapellonkeltaisissa asuissaan eivät kuitenkaan pysty pyristelemään koneistoa vastaan, vaan sokaistuvat vallanhimossaan. Pian siat jo kävelevät kahdella jalalla ja juhlivat yhdessä ihmissikojen kanssa laseja kohottaen. Juhani Nuorvalan musiikki lavan reunalta korostaa kohtalokkuutta.

Lavan taustalla ikiaikaisia luolamaalauksia esittävät eläinkuvat saavat seurakseen uutta historian kerrostumaa, kun kuvien lomaan maalataan lisää surmattuja eläimiä. Näin ihminen kaivertaa omaa kohtaloaan kallioon, vuosisadasta toiseen.

Suomen Kansallisteatterin Taivassali: Eläinten vallankumous

Rooleissa:
Jani Karvinen, Verneri Lilja, Pirjo Luoma-aho, Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Wenla Reimaluoto ja Marketta Tikkanen, Mikko Jutila sekä Seela Sella (videolla).

Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valot ja videot Mikki Kunttu
Musiikki Juhani Nuorvala
Äänet Jani Peltola, Juhani Nuorvala ja Turkka Inkilä
Naamiointi Petra Kuntsi

 

Kirjoitettua rakkautta

Kuva: Harri Hinkka

Voihan elämä! Seela Sella, Esko Roine ja 50 vuotta kirjoitettuja muistoja liikuttavat katsojia ympäri maan. Nyt näytelmä nähtiin Espoossa Sellosalissa.

Rakkauskirjeitä on kahden hengen esitys, jonka kanssa rakastetut näyttelijäkonkarit ovat kiertäneet maata jo pitkään. Legendaariset Sella ja Roine muodostavat hienon, tasapainoisen parin, ja keille muille tämä minimalistinen vuoropuhelu paremmin sopisikaan!

Teos on näennäisesti yksinkertainen, sillä lavasteiksi riittävät kaksi pöytää ja kasa kirjepaperia, kortteja ja muistilappuja. Muita tehosteita, valoja tai teatterisavua ei tarvita. Intensiivistä läsnäoloa on sitä enemmän.

Kahden ihmisen elämäntarinat kulkevat vuosien myötä rinnakkain välillä risteytyen, välillä loitontuen. Heidän toisilleen kirjoittamat intiimit, hurjat, mielikuvitukselliset ja rakkaudentäyteiset kirjeet punovat näkymättömän verkon, jolla taiteilija Melissa ja senaattoriksi päätyvä Andy kiinnittyvät toisiinsa ikuisesti. He ovat sydänystäviä jo lapsuudessa ja nuoruudessa, he vanhenevat, perustavat tahoillaan perheet, eroavat, surevat ja rakastavat. Mutta eivät saa toisiaan.

Vuosikymmenten mittainen yhteys toiseen ihmiseen puhuttelee, ja ystävien toisilleen lukemat kirjeet ovat intiimejä, hurjia, koomisia ja lämpimiä. Se on rakkautta, tietenkin, mutta usein sen huomaa vasta kun toinen on poissa.

A. R. Gurneyn kirjoittaman, vuonna 1988 ensi-iltansa New Yorkissa saaneen näytelmän on suomentanut Juha Lehtola. Sitä ovat maailmalla  esittäneet muun muassa Elizabeth Taylor, Gerard Depardieu, Mia Farrow, Tom Hanks ja Mel Gibson. 

Mies meni metsään

Kuva Stefan Bremer

Toimittaja Kaarlo Antero Vatasen asiat ovat huonosti, ihmissuhteet hiertävät ja työ turhauttaa. Hän loikkaa oravanpyörästä ja saa matkakumppanikseen jäniksen. Alkaa kohelluksen ja kommellusten täyttämä reissu maakuntien markkinoille ja puolukkametsiin, missä suomalaismies löytää itsensä ja onnensa. 

Ohjaaja Kristian Smeds on juuri kiinnitetty Kansallisteatteriin ohjaajaksi sekä kansainvälisten suhteiden koordinoijaksi ajalle 2024–2030. Hän aloittaa kautensa hulluttelemalla Arto Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneellä klassikkokomedialla Jäniksen vuosi. 

Alku onkin rempseä. Harvoin nähdään Suurella näyttämöllä näin ite-taiteen hengessä luotua ilottelua. Smeds kertookin tavoitelleensa kesäteatterilavojen hupailua, eräänlaista kesämökkiteatteria, jossa ilo ja leikki saavat ansaitun arvon. Juhlat alkavat heti yleisön soljuessa paikoilleen ja mekkala kiihtyy. Myös yleisöä yllytetään heilumaan ja laulamaan mukana. Ja pian ollaan nimismiehen puheilla, Lapin erämailla ja saunan lauteilla. 

Jos 70-lukulaista tarinaa leimasi Kekkosen aikakausi, on uuteen sovitukseen tuotu ajankohtaisia elementtejä aina Samsung-kännyköistä uuteen, tyylikkääseen presidenttipariin. Marja Salo porkkanaa purevana jäniksenä lunastaa ansiokkaasti seremoniamestarin roolin. Huomaan miettiväni, kuinka rankkaa mahtaa jäniksen hatun alla olla, rehvakkuus ja äänekkyys varmasti koettelevat sekä mieltä että äänenkäyttöä.

Pikkuinen jänis ja Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen muodostavat parivaljakon, joka on sekä sopivan erilainen että yllättävän vilpitön. Hulvattomia ovat muutkin näyttelijät, jotka antavat palaa estoitta. Jos alun sekamelska vaivaannuttaa, niin sävyt ja tunnelma kyllä synkkenevät loppua kohden. Se tuntuu tarpeelliselta ihan balanssinkin vuoksi, ja hengitys saa tasaantua. Videokuvan käyttö reaaliajassa ja lähiotokset ovat hienoja teknisiä tyylikeinoja.

Kun Vatanen poistuu teatterin pääovista Rautatientorille ulkoilmaan kameran seuratessa, on hän jo maailmaan valmis ja vapautunut Suomi-mies. Sekä lavastus että esityksessä kuultava musiikki tallentavat aikakauden sävyjä. Lastenanimaatiosta tuttu leppoisasti vihelletty tunnusmelodia jää korvamatona soimaan ja saa uskomaan leikin voimaan.

Suomen Kansallisteatteri
Paasilinna -Smeds Jäniksen vuosi

Työryhmä:
Ohjaus Kristian Smeds
Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti Marta Aliide Jakovski 

Ryhmäteatterin Lemminkäinen on perheenäiti elämänsä ruuhkassa

Kuva Mitro Härkönen

Lemminkäisen äiti kiertää näyttämöllä elämänsä kehää, kun koko arki ja siinä sivussa maailmankaikkeus on hänen harteillaan. Näinhän moni ruuhkavuosiaan elävä vastuullinen perheenäiti kokee. 

On kuntoiluintoinen puoliso, joka tuijottaa vain omiin laskelmiinsa, pelikonsolinsa taakse pitsalaatikkojen kanssa linnoittautunut aikuinen poika ja huollettava vanha äiti.

Tästä asetelmasta käynnistyy Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti, joka lainaa viitekehyksensä Kalevalasta. Ajan vaatimusten mukaisesti tarinaan on kuljetettu myös yhteiskunnallisia ongelmia.

Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on vastuuntuntoinen opettaja, joka tuskailee oppilaitten lukutaidon ja kännykkä-äänien kanssa. Ukrainan sota on tuonut luokalle teinitytön, joka on pian raskaana. Oma poika on syrjäytymisvaarassa, ja kuntopyörän päällä äheltävä aviomies sydänkohtauksen partaalla. Muistisairas äiti näkee harhoja ja kaipailee nuoruutensa laulumaille.

Juonenkäänteistä riittäisi moneksi. Ovelalla tavalla kulissit kannattelevat rakenteita: jokainen oman elämänsä tragikoomisista ja tunnistettavista sankareista on laitettu kehyksiin, joihin valokeila osuu vuoron perään. Lavastusta sopiikin kiittää, se jäsentää ja selkiyttää muutoin kovin moniin suuntiin kurkottelevaa kudelmaa. Ohjaus on sopivan kiihkeätempoinen, mutta ei hajota kuviota sen enempää.

Loistavista näyttelijöistä videolla esiintyvä pariterapeutti, teatterinjohtaja Juha Kukkonen hersyttää makeimmat naurut. Ja komediaahan elämä on, kun sitä kiivaasti suoritetaan. Samalla asetelmassa on tragiikkaa, kukaan henkilöistä ei katso tulevaisuuteen kovin luottavaisena. Mutta pahaksi onneksi eteen tulee kriisi, sellaisiakin useille sattuu, ja vain niiden kautta voi kasvaa huomaamaan muutoksen tarpeen ja toteuttamaan uudenlaisia ratkaisuja.

Kun sodan kauheudet tai ihmishengen menetyksen pelko asetetaan arjen harmitusten rinnalle, löytyy perspektiivi. Ukrainalaisen Anastasian lapsuus loppui, kun päiväkoti räjähti naapuritontilla. Myös Lemminkäisen perheessä tahti hidastuu, poika löytää kutsumuksensa oikeasta elämästä, Anastasia synnyttää lapsen, perheen isä hellittää otteensa kuntopyörästä ja insinöörinkatseesta, ja äiti muuttaa maaseudulle etsimään mielenrauhaa.

Lemminkäisen äitiRyhmäteatterin Helsinginkadun näyttämö

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Eero-Tapio Vuori

ROOLEISSA
Santtu Karvonen
Minna Suuronen
Marja-Leena Kouki
Nana Saijets
Aapo Salonen

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Videosuunnittelu Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen

Monologi kahdelle naiselle ja jätesäkille

Yuko Takeda (vas.) ja Mirva Kuivalainen.
Kuva: Mitro Härkönen

Yhdysvaltain ensimmäinen nainen Jacqueline Lee ”Jackie” Kennedy Onassis (1929 – 1994) eli traagisen elämänsä kuoleman ympäröimänä. Itävaltalaisen nobelistin Elfriede Jelinekin näytelmässä Jackie – Tyttö ja kuolema IV presidentin puolison synkkä elämänkulku lihallistuu groteskilla tyylillä, mutta pääosaa näyttelevät mustat jätesäkit.

Teatteri Avointen Ovien näyttämöllä monologiin osallistuu kaksi naista, kuva ja peilikuva, ego ja alter ego. He tarkastelevat toisiaan, puhuttelevat toisiaan
ja tunnustelevat totuutta. Itsereflektion kieli on tarkkaa ja haurasta, vahvaa ja absurdia. Nyt on esityslavalla modernia runoutta!

Kun mustiin pukeutuneet kantajat siirtävät pois elämän kerroksia, tavaroita ja vaatteita, he ovat kuoleman kätyreitä. Kaikki turha kuoritaan ja pakataan mustiin pusseihin. Mutta mikä sitten on turhaa? Jackien elämän ydin oli pintaa, ja hänen vaatteistaan puhuttiin enemmän kuin hänestä itsestään. Puku säilyttää hengen.

Ja naiset repivät nahkaansa, kiskovat itsestään kuolleita lapsiaan. Kaikki järkyttävyys on näyttämöllä puettu kalmanväriseen silkkikimonoon. Ulkopuolinen katse on läsnä silloinkin, kun Jackie puhuu itsestään, hänhän on kuollut. Aivan kuten hänen lapsensa ja aviomiehensä. Silloinkin Jackie istui vieressä, kun luoti osui, ja kallon sisälmykset valuivat kuin vaatteet. Vaate on suurempi kuin minä se pitää kuosinsa, sanoo Jackie.

Kun katkeruus ja kyynisyys vuorottelevat, kyse on vallasta, kuka meitä katsoo ja miten. Tekstin paradoksit kolahtelevat ilmoille samalla kun neonkirkas häikäisyvalo rävähtää. Elämä on lihaa ja luuta, ja luisevat olivat muodissa. Silti lihaa piti esitellä. Myös Marilynin raja oli liha.

Järisyttävä ruumiinavaus naisen sieluun päättyy lavalle kohoavaan jättimäiseen jätemuoviin. Avoimet Ovet on läpivalaissut aikamme huomiotalouden sisintä tavalla, joka vavahduttaa.

Elfriede Jelinekin kirjoittama monologi on osa viisiosaisesta prinsessadraamasarjasta Tyttö ja kuolema 1-V. Näytelmä sai kantaesityksensä Deutsches Theater Berlinissä 2002.  Suomen kantaesitys 1.10.2024 Myllyteatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona! 

Teatteri AvoimetOvet
Jackie – Tyttö ja kuolema IV 

Ohjaus Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio
Näyttämöllä Mirva Kuivalainen ja Yuko Takeda
Teksti Elfriede Jelinek
Lavastus ja puvut Oscar Dempsey
Puvustuksen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Juri Jänis
Nukketeatterillisuus Maiju Tainio
Dramaturginen dialogi Pauli Patinen
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen

Tuotanto Myllyteatteri ja Teatteri Avoimet Ovet

Sivuvaikutuskin on vaikutus

 

Anna Böhm ja Roderick Kabanga. Kuva: Marko Mäkinen

Kaikki alkaa mahtavasti, tekijätiedot heijastuvat seiniin elokuvamaiseen tapaan. Kliinisen ympäristön kalmanvalkea jännite tarraa kiinni heti. Taas kerran on Teatteri Jurkassa hienosti osattu maksimoida pienen tilan mahdollisuudet ääriään myöten.

Mutta ennen kaikkea ihastuttaa raikas ja osaava näyttelijänelikko, kaikki valkoisiin puettuina.

Kaksi nuorta vapaaehtoista osallistuu lääketutkimukseen, mutta elämä puuttuu peliin. Niinhän usein käy: me ihastumme ja rakastumme väärällä hetkellä, säännöt eivät tunnu oikeilta, ja tunteet ohjaavat enemmän kuin järki. 

Lääkekokeessa toisiinsa hullaantuvat näyttelijät Tristan (Roderick Kabanga) ja Connie (Anna Böhm) valloittavat lavan hurmaavalla läsnäololla ja vilpittömyydellä. Heille todellisuus suljettujen ovien takanakin on hullua seikkailua, dopamiinimyrsky, jossa lääke ja plasebo kietoutuvat iloisesti sekaisin. Kunnes kasvava annostus sekoittaa mielen. Kenen tunteet ovat aitoja, ovatko ne manipuloituja ja voiko niihin luottaa? Minkälaisia jälkiä tunteet meihin jättävät, ja onhan sivuvaikutuskin vaikutus.

Myös koetta johtavien lääkäreiden (Elsa Saisio ja Mikko Nousiainen) menneisyydestä paljastuu inhimillisiä tunteita, iloa, hurmaa ja masennusta. Työelämän paineet kietoutuvat mukaan vyyhtiin ja vaikuttavat kokeen kulkuun. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

Lucy Prebblen  Vaikutus (The Effect) kyseenalaistaa farmakologisen tutkimuksen etiikan, depression ja kaiken sen, mikä tekee tunteista omiamme. Intensiivisen näytelmän etenemistä sävyttää rankasta aiheesta huolimatta lämmin, ihastuttava ilo.

Vaikutus TeatteriJurkka
Suomen kantaesitys 14.9.2024

Kirjoittanut: Lucy Prebble
Suomentanut: Reita Lounatvuori
Ohjannut: Tuomas Parkkinen
Näyttämöllä: Elsa Saisio, Mikko Nousiainen, Anna Böhm ja Roderick Kabanga
Skenografia: Anna Sinkkonen
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen 

The Effect was first performed at the National Theatre, London, directed by Rubert Goold, and co-produced by Headlong on 13 November 2012.