Matkakertomuksia hyvyyteen

Kuvassa Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella. Kuvaaja Johnny Korkman.

Kun ihminen etsii menneisyytensä askelmerkkejä sotahistorioitsijan tarkkuudella, on niiden täytynyt painua syvälle tajuntaan.  Näin tehdään Kansallisteatterin Willensaunassa Ritva Siikalan kokemuksiin perustuvassa näytelmässä Kaksi matkaa Israeliin.

Siikala on teatteriohjaaja ja monikulttuurisen taidetyön pioneeri, kulttuurin ammattilainen, jonka sydämeen Kemin kaupunginteatterissa nähty Anne Frankin päiväkirja 1960-luvulla jätti syvän haavan. Nuoruuden palavalla innolla näytelmän Tuulikki, Siikalan alter ego, matkustaa Israeliin 1960-luvulla. Kibbutzi kutsuu aikana, jolloin kännykät olivat utopiaa ja laivamatka perille kesti kuukauden.

Tuulikin henkilöhahmossa kietoutuvat yhteen lapsuus pohjoisessa, saksalaisten kanssa työskennelleen hammaslääkäri-isän saama allekirjoitus itse Hitleriltä, juutalaisvainot ja natsien hirmuteot. Hyvä ja paha punoutuvat samaan lankaan eikä niitä voi erottaa toisistaan. Välillä ollaan meikäläisiä, välillä niikäläisiä, näkökulman mukaan. Identiteetin etsinnässä on apuna päiväkirjojensa kautta puhuva Anne, jolta Tuulikki kysyy apua.

Sota on kasvanut kiinni Tuulikkiin, toteaa yksi lavan naisista, jotka vaihtavat roolia ja hahmoa sujuvasti kuin hattuja. Jonna Järnefelt, Cecile Orblin ja Seela Sella ovat yhtä aikaa Tuulikki eri ikäkausina, hänen äitinsä, isänsä ja sisarensa, ystävät Israelissa ja Palestiinassa. He liikkuvat näyttämöllä Katri Renton niukan ja karunkauniin lavastuksen keskellä ja kääntävät keveästi katseet suomalaisesta sodanjälkeisestä maaseutumaisemasta Tel Avivin katuvilinään ja Haifan toreille. Jussi Tuurnan musiikki ja Esa Mattilan äänisuunnittelu auttavat siinä oivallisesti.

Nuori Tuulikki jättää paratiisinsa ja suuren rakkautensa, mutta palaa Israeliin teatterintekijän roolissa 51 vuotta myöhemmin. Kiinnostus juutalaispolitiikan, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden kysymyksiin on vahva. Mutta onko Galileassa mikään muuttunut? Pettymys on suuri, koska mielikuvat sopuisasta yhteiselosta perustuvatkin evankeliumiin. Vielä 60-luvulla saattoi tyttökin pelkäämättä kävellä appelsiinilehdoissa.

Ihminen näkee sen mitä haluaa, ja viimein silmät avautuvat teatterilaisten vankilatuomioille, maahanmuutto-ongelmille, väkivallalle. Siikalan henkilökohtainen ristiretki sortuu liikaan saarnaamiseen ja infotulvaan, ansiokas käsiohjelma tekee sen tehokkaasti taustoja avaten.

Ritva Siikala: Kaksi matkaa Israeliin

Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella

OHJAUS Ritva Siikala

MUSIIKKI Jussi Tuurna

LAVASTUS Katri Rentto

PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen

VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen

DRAMATURGI Michael Baran

Miehen haava

Kuvassa Marja Salo, Esko Salminen ja Eero Aho. Kuva Stefan Bremer.

Kansallisteatterin kotikirjailijan Paavo Westerbergin näytelmässä Mahdolliset maailmat mies tarkastelee valintojaan 45-vuotisen elämänsä näköalapaikalta. Suurennuslasin alle joutuvat psyyken kerrosten lisäksi suhde naisiin, joka viiltää kipeänä kuin haava sormenpäässä.

Mahdolliset maailmat näyttäytyy episoditeatterina teatterista, jossa tarinan päähenkilö muistuttaa kovasti käsikirjoittajaa. Päähenkilö Antti Tähtinen (Eero Aho) on ohjaaja ja näytelmäkirjailija, joka on tullut elämänsä vedenjakajalle. Mielen kellareissa lymyää turvassa pikkupoika, lapsitähti-Antti (Marja Salo), joka rientää näytelmäharkkoihin silloin, kun muut pojat pelailevat lätkää. Yliminän viisaalla äänellä puhuva vanhus (Esko Salminen) odottaa metrovaunua pimeällä asemalla ja sekös Anttia hirvittää. Elämä on kohtauksia, aikomuksia, ja nyt jos koskaan pitäisi osata tehdä oikeita valintoja.

Se mitä valitsemme, tai mikä valitsee meidät, riippuu ympäristöstämme ja kokemuksistamme. Jos Antti olisi lapsena valinnut pihaleikit, voisi kaikki olla nyt toisin. Vai olisiko sittenkään? Elämää ei voi hallita, mutta ohjaajana Antti haluaa hallita draamaa ja olla kaikkivaltias lavalla. Teatterissa kun piilevät kaikki mahdolliset maailmat.

Näytelmässä ohjaaja Tähtisellä on työn alla Strindbergin Kuolemantanssi, vimmainen näkemys rakkaudesta ja kuolemasta. Muitakin painavia viittauksia löytyy: lapsuuden teatterikokemuksessa pikku-Antti näyttelee Bertold Brechtin Galileo Galilein elämä -näytelmässä. Kurkotellaan merkitsevästi kohti kuuta, planeetat kiertävät, kaikki liikkuu. Tähtisen aikuinen tytär Anna (Pia Andersson), näytelmäkirjailija hänkin, kirjoittaa tutkielmaa perheestä työnimellä Helvetti. Parvella pauhaa harppu, jota enkelimäisen kauniisti soittavat Lily-Marlene Puusepp ja Hanna Kenttämies.

Kansallisteatterin suuren näyttämön hulppea tila on hienosti otettu käyttöön sekä pituus- että syvyyssuunnassa. Näyttelijät säntäilevät sisään katsomon ovista, ja ajoittain lavalla ovat myös videokuvaa screenille ajavat kameramiehet. Välillä Antti vaipuu mielensä pohjakerroksiin ja lava nielaisee hänet. On valotehosteita ja pyrotekniikkaa. Metrovaunujen vääjäämätön kolkutus raiteillaan kohti ikuisuutta muistuttaa jo matkaa Danten tulenleiskuaviin maisemiin. Esitys etenee kohtauksesta ja toiseen ja aikatasot limittyvät. Liki kolmituntisen esityksen aikana ei katsoja ehdi pitkästyä.

Eero Aho aikuisena Anttina tekee huiman energisen roolityön. Housurooliin joutunut Marja Salo pikku-Anttina on suloinen koltiainen ja laulaakin kuin kerubi. Esko Salmisen tietäjän karisma kantaa penkkirivien yli kauas Rautatientorille.

45-vuotiaalla on jo tarpeeksi muistoja, joita järjestellä. Ollaan silti vasta puolivälissä, ja uusi alku on mahdollinen. Antti haluaa elämänsä valinnat järjestykseen, hän haluaa murtautua ulos normeista ja saada uuden kontaktin ympäröivään maailmaan. Teatterin termein kolkutellaan neljättä seinää. Kun seinään puhkeaa valoisia aukkoja, tulee maailma lähemmäksi ja sormen haavakin parantuu. 

Paavo Westerberg: Mahdolliset maailmat
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo

HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Kun muistojen kupla puhkeaa

Kasarilasten muistojen kupla puhkeaa, kun luoti halkoo tiensä suomalaisen maaseudun poikki Savonlinnan Kellarpellosta Helsingin Punavuoreen. Päiviensä päähän tulevat sekä masentunut lvi-asentaja että onnellinen lapsuus. KOM-teatterin uutuusnäytelmä Pasi Was Here piirtää merkkejä rajulla tavalla sekä graffitiseinään että mieleen.

Kuvassa: Juho Milonoff
Valokuva: Tanja Ahola

Muistatko Tao Taon ja Maija Mehiläisen? Ikävöitkö lapsuuden leppeitä lauantai-iltoja, jolloin saunapuhtaina katseltiin Napakymppiä? Entä kaipaatko mielikuvitusleikkejä muoviponeilla tai hernepussisotaa? Olet ilmiselvästi sukupolvea, jonka sydänalaa 1980-luku edelleen väkevästi korventaa. 

Nuoret teatterintekijät, ohjaaja Lauri Maijala ja käsikirjoittaja Veikko Nuutinen, ovat itsekin 80-luvun lapsia, ja sen huomaa. KOM-teatterin lavalla komeilee vakuuttava valikoima aikansa kulttiesineitä kasarilasten – ja heidän vanhempiensa – ihastukseksi. Janne Vasaman lavastus leikittelee oivaltavasti nukkumalähiön pienoismallilla. Pasin kotiin kurkitaan isoista ikkunaluukuista, saunassakin käydään ihan estoitta ja ilkosillaan. Ajankuva on uskottava. Ydinperheen keittiössä pannari paistuu meheväksi, ja lumiukkoanimaation tunnusmusiikki hiljentää idyllin tähtitaivaan alla. Siksi on sääli, että esitys paikoittain vesittyy pieruhuumorilla ja väkisinnakuilulla.

Näyttelijäkaarti Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff tekee lavalla hengästyttävän tarkkaa työtä. Nuori näyttelijätuttavuus Johannes Holopainen Pasina on liikuttava, nuoruuden vimmalla kohti heräävää seksuaalisuuttaan heittäytyvä ja samalla epävarmuutensa piinaama poikanen. Mutta myös paras kaveri Hemmo (Juho Milonoff) on ahdistunut ja potee erilaisuuttaan. Turnajaiskepiksi kutsuttu luokan rasavillityttö (Vilma Melasniemi) pohtii, onko selkäsauna pahempi kuin henkinen nöyryytys. Nuorista, nyt jo aikuisista, jokainen on joutunut ympäristössään kiusatuksi, joko ilkeän opettajan silmätikuksi tai suvaitsemattomuuden uhriksi.

Elämää pikkukaupungin laitamilla reilut kolme vuosikymmentä leimasi tavallisuus. Homous oli kauhistus ja kohtaamattomuus normi. Onkin helppo nähdä, että itsemurhan olisi voinut tehdä kaveruksista kuka tahansa. Kun yhteisen menneisyyden muistikuvat törmäävät, on silti inhimillistä pyrkiä vaalimaan tunteita herättävää historiaa. Pian kehittyy pikkunäppärä idea: tavallisuuden voisi museoida, sillä kaikkihan me olemme nobodyja! Konseptin menestys olisi taattu, sen voisi vaikka demota Slushissa.

Käsikirjoittaja Nuutisen omasta lapsuudesta epäilemättä paljon ammentava teksti ruokkii nostalgiannälkäisiä. Mutta onko mikään nyt muuttunut? Itsemurhien ehkäisyllä on saatu hyviä tuloksia 1990-luvulta lähtien, vaikka edelleen Suomessa itsemurhakuolleisuus on erityisen suuri nuorten, alle 35-vuotiaiden miesten keskuudessa. Alkoholivalistus puree, ja masennus on mielenterveyden häiriö, jota voidaan hoitaa. Toivoaksemme uusien sukupolvien lapsuusmuistot eivät aiheuta häpeää.

Hemmo-poika pikku älykkönä siteeraa kouluaineessaan Albert Camus´n toteamusta elämän absurdiudesta: järjettömyyttä pitää syleillä. Näin toimii ristiriitaisuudessaan myös teatteri, joka itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

Veikko Nuutinen: Pasi Was Here
KOM-teatteri

ROOLEISSA: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff
TEKSTI: Veikko Nuutinen
TEKSTIN SOVITUS: Lauri Maijala ja työryhmä
OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Janne Vasama
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
PUKUSUUNNITTELU: Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU: Anniina Veijalainen
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo