Kadonneen jäljillä

Hammaslääkäri Kirnuvaara osaa kyllä juurihoidon, mutta samalla hän on puuduttanut omat tunteensa. Isätön mies on juureton ja onneton, kunnes hän tapaa toisen samankaltaisen, veljensä.

Kuvassa Markku Maalismaa, Esa-Matti Long ja Pirjo Lonka. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Miika Nousiaisen uutuusromaaniin perustuva näytelmä Juurihoito Kansallisteatterissa nojautuu nokkelaan sanaleikkiin ja elämän suuriin kysymyksiin. Samaan pakettiin kietoutuvat niin sukusalaisuudet, muuttoliikkeet, rotukysymykset kuin ihmisen kaipaus toisen ihmisen luo. Ollaan totisesti kadonneen jäljillä.

Yrmeä Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on seipäänniellyt tiedeuskovainen, hammaslääkäri Jumalan armosta. Hänelle hammas on maailman kiehtovin organismi ja hammaslääkäri evoluution huippu. Hän tekee töitä, kun ei muutakaan osaa. Kiintyä ei kannata, sen hän tietää, sillä jopa koiran kuolema tuntui pahalta.

Hipsterihahmo ja mainostoimistomies Pekka Kirnuvaara (Esa-Matti Long) tulee juurihoitoon velipuolensa vastaanotolle ja vähitellen miehet alkavat selvittää isänsä tekosia. Löytyy sisar Ruotsista, toinen Thaimaasta ja yksi vielä Australiasta. Maisemat vaihtuvat ja tilanteita luodaan nopeaan tahtiin. Videotekniikka ja kuultokuvamaiset heijastuspinnat lavasteissa ovat käytössä taitavasti.

Mutta asiaa on paljon, kokonaisen romaanin verran, siihen ei näytelmän dialogi oikein taivu. Isänsä jälkiä seuraavan sisarusparven suilla puidaan myös Lieksan romanien kohtaloita, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien asemaa ja aboriginaalien kokemuksia Australiassa. Pitkät vyörytykset aussimurteella tuntuvat puuduttavilta ja kirosanojen tiuha viljely tarpeettomalta tehokeinolta. Kun pitkän matkan taittumiseksi esitystä kevennetään näyttävillä laulunumeroilla, on tv-viihteen tuntu jo lähellä.

Paluu arkeen ja töölöläisen hipsterin kotikonnuille tuntuu lopulta helpottavalta. Ja vaikka isää ei reissussa löytynytkään, toi Esko matkalta mukanaan jotain muuta arvokasta: kadonneet tunteet ja puhumisen taidon.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Suomen Kansallisteatterin Pieni näyttämö

ROOLEISSA Esa-Matti Long, Pirjo Lonka, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Aleksis Meaney
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen

Instant pleasure

Nyt Kati nappaa, huudahteli tyttäreni 90-luvulla tapittaessaan tv-kokki Kati Napan kokkailuja. Tytär on tänään saman ikäinen, kuin Teatteri Jurkassa esiintyvän Riskiryhmän nuoret näyttelijät, joku heistä on tv:stä tuttukin. He kaikki snappaavat, tägäävät, instaavat, bloggaavat ja somettavat luontevasti arjen askareissa - jopa keittiössä, ja tänään myös Teatteri Jurkan näyttämöllä.

Kuva: Marko Mäkinen

TV-kokkikonkari Kati Napan ohjelmia katsottiin uusintoinakin, ja kotirouvat tallensivat niitä myöhempään käyttöön. Nykyelämässä kaikki on tässä ja nyt, online. Sillä digilaitteet parantavat parisuhteen, tehostavat työpalavereja, niillä vangitaan hetken impressio ja lähetetään kaverille hymynaamainen selfie.

Peukutus on yhteisöllistä viestintää, tätä sukupolvea ei voi sanoa tuppisuukansaksi.


Esityksessä Snap - leipää ja sirkushuveja digiarkeaan elää kerrallaan kolmesta neljään riskiryhmäläistä. Nämä nykyajan ammattilaiset osaavat heittäytyä hetkeen. Kaikki tuntuu sulavalta ja maistuvalta, kuin kiiltäväksi kuorrutettu hedelmäkakku. Twiitit lentävät ja kaikilla on hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisöllä, joka saa osallistua sydämensä kyllyydestä. Katsojilta kerätään ideoita Leijonan luolaan astuvan start-up-yrittäjän innovaatiohankkeeksi ja pyydetään vinkkejä esitettävän näytelmän aiheeksi ja tyylilajiksi. Kommunikaatio pelaa, kuvia saa ottaa ja jakaa.

Eikä kaikki ole suinkaan niin höttöistä, kuin luulisi. Taiten raamitetuissa improvisaatiotuokioissa käsitellään monenlaisia nykypäivän ilmiöitä epäterveellisestä ravinnosta perheenäidin uupumukseen ja hyggeilystä syömishäiriöihin. Mutta ongelmat katoavat sketsin aikana ja sitten voi taas nauraa. Huojentavaa yhteisöllistä tositelevisiota, Putouksesta tuttua, nyt livenä. 

Virkistävän esityksen ja lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden vauhtia voi vain ihailla. Mutta kakusta jää syömättä suurin osa ja jälkimaku liukenee pian. Olisiko niin, että syvimmän makuelämyksen antaakin vain paksu ja meheväksi kostutettu pohja.


Teatteri Jurkka Snap - leipää ja sirkushuveja

Konsepti: Riskiryhmä ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavalla helsinkiläisen Riskiryhmän näyttelijöitä ja muusikoita, mm. Elina Aalto, Tommi Rantamäki, Karoliina Niskanen, Ushma Karnani, Tuomas Hautala, Rosanna Kemppi, Mikko Virtanen ja Annika Poijärvi.

Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Minä elän kuten itse elän, huutaa uhmakas Tähkäpää ja juoksee pitkin betonilattiaa. Vanhan budosalin karut puitteet ja laajat ulottuvuudet antavat TEHDAS Teatterin Tähkäpää – tornin diiva -esityksessä naiseuttaan etsivälle prinsessalle loistavasti tilaa sekä kiukutella että diivailla.

Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel. Kuva Jussi Virkkumaa.

Vahvaan fyysiseen tanssi-ilmaisuun tukeutuva näytelmäteos on saanut lisämääreekseen näyttämörunoa ja kiitolaukkaa, eikä suotta. Tanssijat Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel rimpuilevat toisissaan ja toisistaan irti välillä puoli vartaloa muoviputken sisässä, välillä teräsrullakon kyydissä tai suihkukaapissa pakkausmuoviin kietoutuneena.




Vastakohtaisuuksien vuoropuhelussa kohtaavat perusvoimat, valot ja varjot, jin ja jang.

Kiihkeärytminen esitys pohjautuu Pipsa Longan tekstiin, joka on itsenäinen osa palkitusta kuunnelmasta ja runokokoelmasta Pimeän nimi. Alma Rajalan ohjaus on runotekstille uskollinen, mutta samalla tarjoaa sille mahdollisuudet kasvaa vanhojen viljasiilojen ja kutomorakennusten suomiin korkeuksiin. Launaun hieno metallinsävyjä ja synteettisiä äänimaailmoja maalaileva musiikki korostaa nykynaisen ahdistusta ja ristiriitoja matkalla minuuteen.

Tyttö on aito primadonna, äksyilevä sadun Tähkäpää. Hän on lukinnut itsensä torniin, pyörii, ja näkee itsensä kolmesta suunnasta. Ilo, suru ja tuntematon pitävät hänelle seuraa. Mutta mieli tekee toki muutakin, sillä tämä prinsessa ei alistu. Raivottaren kiihkeydellä hän taistelee sekä ulkopuolisia odotuksia että naiseutensa erilaisia ilmentymiä vastaan. Hiukset, nuo vimmaisesti kasvavat, tuntuvat kuristavan Tähkäpään. Niistä on päästävä eroon, mutta se ei käy vain heittämällä ne alas tornista. Hiuksilla pyyhitään lattiaa ja vedetään köyttä, niiden kanssa aito disco queen tanssii diskopallon alla. Hiuksiin kietoutuu myös seksuaalisuuden voima, tyttö antautuu viettelykselle, antaa maistaa makeaa hunajaa.

Yleisöä liikutellaan näyttämötilassa kohtauksesta toiseen. Ratkaisu pitää otteessaan hyvin, vaikka ei olekaan uutta. Viimeksi samantapaiseen konseptiin oli istutettu pari vuotta sitten Jätkäsaaren Bunkkerissa Helsingissä esitetty Valtteri Raekallion Edustaja, joka pohjasi Eino Santasen runoihin.

Sukupuolirooleilla leikkivä esitys äityy villissä menossaan kimaltelevien asujen drag showksi. Lopulta on kyse itsen heijastumista, omasta ja muiden katseesta, joka kuvastuu lukuisista pinnoista ja peileistä. Kuten aito kansansatu, tämäkin päättyy moniselitteisen onnekkaasti. Tätä tyttöä ei kuitenkaan prinssi nouda, sillä Tähkäpää ratsastaa pois ihan itse.

Tähkäpää – Tornin diiva, esitykset Turussa Alfa-Centerillä, Raunistulantie 25.

Ohjaus: Alma Rajala
Lavastus: Johanna Latvala
Musiikki: Lau Nau
Puvustus ja maskeeraus: Maiju Tainio
Valot: Jarkko Forsman
Esiintyjät: Mickael Stoëckel ja Riina Tikkanen
Tuottaja: Jesper Dolgov
Valokuvat ja video: Jussi Virkkumaa

HUOM!
Tähkäpää-produktiota jatkaa ja laventaa TEHDAS Teatterin aulassa esillä oleva kuuden runoilijan teksti-installaatio Tähkäpään kuvastin, joka heijastelee Tähkäpää – tornin diiva -esityksen teemoja. Tähkäpään kuvastimen on toteuttanut Runoyhdistys Nihil Interitin kirjoittajaryhmä, jossa ovat mukana runoilijat Janette Hannukainen, Satu Heinola, Raisa Jäntti, Niina Oisalo, Tuula Sipilä ja Paula Taimi.

Kuorittava varovasti

Pöydällä on sipuli, ääni sanoo, mutta lavalla touhottavat Laura Rämä ja Tuukka Vasama, vaivalloisesti kuusenrangat selässään. Tämä on ihmisen osa: kokea yhtä aikaa ääretöntä hankaluutta ja mittaamatonta yhteyttä elollisen ja elottoman maailman näyttämöillä.

Tuukka Vasama ja Laura Rämä. Kuva Jenna Ojala.

Runoilija, näytelmäkirjailija ja dramaturgi Tuomas Timosen teos Asetelmia ja Esitystaiteen seuran siitä toteuttama näyttämöversio tukeutuu nimellään maalaustaiteen hiljaiseen perinteeseen. Elottomien luontokappaleiden ja esineiden sommitelmia on kutsuttu nimellä stilleben, hiljaiselo. Esitys kuitenkin alkaa kaoottisesti, eikä hiljaisuudesta ole tietoakaan. Esiintyjät ohjaavat yleisöä sisään toisilleen ja katsojille huudellen ja varmistellen: onko jo valmista, onko kaikilla käsiohjelmat? Vielä yksi henkilö tulossa, vähän myöhässä, joku karjaisee.

Ääneen lausutun sipulin mykkyys alkaa pian kuumottaa korvia. Se vain korostaa ihmisen ääntä, joka varmistaa kaiken viimeiseen pilkkuun saakka. Ollaan neuroottisessa tilassa, jossa luonnon laki on vääjäämätön.

Rämän ja Vasaman jesariteipatut kehot kiemurtelevat catwalkilla esitystä seuraavan yleisön silmien tasolla. He liikkuvat vaikeissa asennoissa ja puhuvat leppäkertuista ja orvokeista. Mustikoitakin tarjoillaan. Timosen runoissa toistuvat pienet ja tavalliset luonnon elementit ovat kuin saavuttamattomia aarteita hämärään vaipuvassa lokakuussa. Jokainen meistä kertaa menneisyyttään, kantaa sitä mukanaan, toiset tekevät tiliä elämästään perusteellisestikin. Toiset taittuvat taakkansa alla.  On kuin esitys kysyisi: haluaako ihminen rakentaa itsestään luomakunnan monumentin? Olemmeko asetelmissamme yhdenvertaisia esineiden, vihannesten ja hedelmien kanssa?

Timosen niukan, surumielistä ironiaa vilkkuvan tekstin kautta piirtyy esiin epätoivoinen, elämänsä käsijarrua riuhtova virkamies, joka ei vimmastaan huolimatta saa vauhtia kohdalleen. Halua olisi, sillä virkamies huutaa hätäänsä, pyrkii kohti rakastettuaan, mutta ei tiedä miten sinne pääsee. Virkamies ei ole tuntenut janoa moneen vuoteen, ja nyt hän juo, kolmatta lasillistaan jo. Elämänjano on siis tallella.

Asetelmia näyttää nykyihmisen kiihkeän halun olla osa luontoa, mutta samalla sipulin kasvuvoima pelottaa. Syytä onkin: jos ihminen käpertyy sipuliksi, hän voi tehdä sisuksistaan yllättäviä löytöjä. Itkuherkät availevat kuoria varovasti.  John Coltranen ja Verneri Pohjolan oivallisen jazz-musiikin tahdittama esitys sykkii pienen ihmisen pulssissa ja nakuttaa sillä tajuntaamme. Luonto voi olla uhkaavakin, mutta sitä ei tarvitse kesyttää saati vaientaa.

Asetelmia Korjaamo Kulmasali
Työryhmä: Tuukka Vasama, Laura Rämä ja Vihtori Rämä
Tuotanto: Esitystaiteen seura, tuottajana Eeva Kemppi.

Kuinka kirjoittaa itselleen ehjä lapsuus?

Helsingin Kaupunginteatteri on tuonut Pengerkadun näyttämölle rajun kertomuksen taidemaalari, professori Tyko Sallisesta (1879–1955). Myyttinen taitelijanero ja kansallistaiteilija osoittautuu näytelmäkirjailija Liisa Urpelaisen draamassa naisia vihaavaksi despootiksi, joka nöyryytti sekä vaimoaan että lastaan.

Antti Lang ja Ursula Salo. Kuva Stefan Bremer.

Elämä jatkuvan syyllisyyden ja pelon kanssa on repinyt mielen rikki, mutta Taju Birgitta Tiara (Ursula Salo) on silti isän tyttö. Isän ankara hahmo ohjailee aikuisen Tajun valintoja vielä kuoltuaankin, alistaa ja solvaa. Siksi Taju raivoisasti pyrkii kirjoittamaan isän pois tajunnastaan. Yritys epäonnistuu. Taiteilijanimen Irja Salla ottaneen Taju Sallisen (1912-1966) vuonna 1957 ilmestyneessä muistelmateoksessa isä on lempeä ja rakastava.

Mihin kaikkeen muisti taipuu, kuinka se mukautuu ja pystyykö unohdus suojelemaan rikkinäistä mieltä täydelliseltä sekasorrolta? Tajua se ei lopulta pelastanut, hän vietti viimeiset, vimmaiset vuotensa Nikkilän mielisairaalassa. Sitä ennen 1940-luvulla hän oli saanut hauraaseen taiteilijasieluunsa uusia osumia stipendiaattina sodan keskellä Saksassa. Isänsä laiminlyömä Taju etsi kiihkeästi rakkautta taistelujen runtelemista miehistä.

Laura Jäntin ohjauksessa näyttämökuvat vaihtuvat vilkkaasti pirtin lattialla leikkivän pikkutytön tunnelmista ilmahälytykseen ja sairaalan vuodeosastolle. Aikatasot limittyvät, ja lavalla ovat yhtä aikaa sekä neuroottinen nyky-Taju että pelokas isin pikku-Taju. Ursula Salo elää Tajun roolissaan vakuuttavasti.

Näyttämön laidasta toiseen liikkuvan flyygelin kannella tapahtuu paljon, ja muusikko Eero Ojanen saa päähänsä välillä sotamiehen kypärän, välillä kabareetanssijan sulkapäähineen. Näytelmän äänimaisema tuo vahvalla tavalla todeksi asemalaiturien lähtökuulutukset ja ilmapommitukset.

Tajun ja isän tarina on kipeä ja karski, mutta aikansa julkisten elämää turhankin kuuliaisesti ja yksityiskohtaisesti mukaileva. Hienoinen tiivistys tekisi terää, varsinkin kun käsiohjelma taustoittaa taiteilijaperheen vaiheita oivallisesti. Koomiset kohtaukset, joissa keikaroidaan natsi-Saksan kabareeravintolojen hämyssä, saattavat lieventää ainakin pikkujouluja viettävän yleisön syyllisyyden tuntoja. Pakkomielteestä ei silti pääse: isä ei lähde tytöstä, vaikka tyttö voi lähteä isästä.


Liisa Urpelainen: Taju
Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Muistatko, perhonen

Hän liehuu siinä lämpiössä kuin perhonen. Sellainen pieni ja valkoinen, toiveikas, katoava kesä. Hän ei ehkä muista, että nyt on talvi eikä perhosia näy. On itsekin niin kevyt että lepattaa. Hän sanoo nimekseen Alli, ei ehkä muista olevansa näyttelijä Kati Outinen, tai sitten hän sekoittaa, sekoittuu meihin. Keneen tahansa meistä.

Onko se ihmekään, muistisairaus on pian kansansairaus, se koskettaa isoa osaa ikääntyvistä suomalaisista, myös työikäisiä ja heidän omaisiaan. Se koskettaa teatteriyleisöä, monet heistä ovat nähneet tämän läheltä. Mutta he tulivat katsomaan sitä tänäänkin, ja nyt me kaikki katsomme Allia läheltä, hänen hapuiluaan, istumme ihan liki kun hän ojentaa kätensä ja koskettaa. Kosketuksen puutteeseen voi kuolla, hän tietää, mutta Alli ei halua kuolla. Hänellä on ikävä syliä, jonne käpertyä.

Alli harjoittelee alttohuilusonaattia, sinnittelee nuottitelineen ääressä, manaa ja kiroilee nokkahuiluaan. Onko sekään niin ihme, väkeä valuu sisään, istuu rohisten paikoilleen, kiipeilee yläriville. Alli soittelee, kääntyilee välillä, huutelee yleisöön, emmekä enää muista onko hän Kati vai Alli. Emme ehkä ymmärtäisi koska harjoitus loppuu ja esitys alkaa, ellei näyttelijä Kati Outinen kertoisi sitä ihan selvästi: ”Esitys alkaa nyt” hän sanoo, mutta valot eivät himmene tässä olohuoneessa, Alli jatkaa juttuaan siinä meidän edessämme.

On vaikea muistaa. että ollaan teatterissa. Allin on vaikea muistaa missä hän on, ja mitä pitää ottaa mukaan kun lähtee kauppaan. Avaimet nyt ainakin, ja kauppalista ja puhelin, ja jos jotain unohtuu niin voi aina kilauttaa kaverille, Elinalle. Paitsi jos on unohtanut mihin laittoi muistilapun, eikä muista puhelimen pin-koodia ja puhelin jumittuu. 

Arki on hankalaa, jos ei muista mitä pitäisi muistaa, ihmisestä tulee sietämätön itselleen ja läheisille. Allin puoliso hermostui ja lähti jo ennen diagnoosia, eikä Alli itsekään ymmärrä miksi mielialat vaihtelevat, miksi hän loukkaa parasta ystäväänsä, hän ei hallitse itseään, sättii ja kiroilee. Alli on hauras ja ponteva yhtä aikaa, päiväperhonen joka uhmaa kadun hyistä kylmyyttä ja jättää yleisönsä katsomoon yksin. Niin moni muistisairas lähtee yksin yöllä pakkaseen ja jää sinne, lapsuuden kesään. Varhaisimmat muistot, ne tärkeimmät, ovat yhä tallella, yhtä tosina kuin isoäidin lämmin villatakki tuolinkarmilla.

- Olet juureton, jos ei ole näyttöä menneisyydestä. Tämä on tässä ja nyt, online-yhteiskunta, jonka verkkojärjestelmissä eletään, sanoo katsomossa istuva Muistiliiton valtuuston puheenjohtaja Pirkko Lahti Kotilieden haastattelussa. 

Kun katsomme teatteria emme ehkä muista, että tämä on totta, mutta totta se on. Mistä sitten tietää, että tämä on esitys? Eipä juuri mistään, ellei Outinen muista sitä kertoa: ”Esitys päättyy nyt”.
Elämä jatkuu.

Niin kauas kuin omat siivet kantaa Teatteri Jurkka
Käsikirjoitus ja roolissa Kati Outinen