Kotini on teatterini

Salissa hämärtää, ja Erkki Saarelan silmät kiiluvat kuin led-lampun pienet polttimot, jotka suuntaavat pisteliäät säteensä suoraan minuun. Remakka nauru säestää näyttävää sisääntuloa. Ollaan Emmi Jurkan valtakunnassa, Helsingissä Vironkadun huoneteatterissa, jonka estradi oli vuosikymmenet näyttelijälegendalle enemmän kuin toinen koti.

Erkki Saarela, Teatteri Jurkka 2013. Kuva: Aino Ojanen

Jurkan teatterisuvun kantaäidin muistelukset on koottu monologinäytelmäksi Ilta Emmin kanssa. Näytelmän Emminä loistaa toinen suomalaisen estradiviihteen suuruus, tänä vuonna 70-vuotispäiväänsä viettävä mimiikan mestari Erkki Saarela. Juuri tänne Saarelan dramaattiset elkeet ja rankka ylinäytteleminen sopivat.

Saarela solahtaa Jurkan mustiin hameenhelmoihin kuin omiinsa ja liihottelee lavalla pikkusikari sormissaan aidon diivan tavoin. Mutta näyttävässä sommitelmassa on jotenkin odottava tunnelma. Katseeni kiinnittyy korkattuun punaviinipulloon ja tyhjään lasiin sen vieressä pianon päällä. Ne tuntuvat edustavan kaikkea sitä, mitä dekadenssin vuosisadalla 1899 syntynyt Emmikin: nautinnon houkutusta ja aistien iloja hyvän maun rajoja koetellen.

Koskemattomana odottava asetelma luo tilaan merkillistä jännitettä. Huomaan, että pullo ei olekaan täysi, vaan siitä on jo maisteltu muutama siemaus. Emmin julkea ja suorasukainen puhetapa rinnastuu viinin kiihdyttävään voimaan. Kenen kanssa hän nyt nauraa, kenen kanssa flirttailee? Kunnes Saarela vihdoin tartuu pulloon ja kaataa nestettä lasiinsa, nautiskelee. Ainoat väriläikät mustassa näyttämötilassa ovat verevän rypäleinen juoma ja Emmin punatut huulet.

Viini nousee poskille, ääni painuu tragiikan sävelläjiin, ja Saarelan laulanta purkautuu karheana. Edes palvotun näyttelijättären elämä ei aina ole niin kuin pääskyjen, joista Sylva Varescu Mustalaisruhtinattaressa laulaa. Pullon kylkeen osuva valo heilauttaa varjon pianon pintaan.

Voin hyvin uskoa, että Emmi Jurkan elämänkulku ja ura teatterissa vanheni ja kypsyi kuin hyvä viini. Ajan myötä sen olemus rehevöityy, saa sävyjä ja painoa. Sakkaa kertyy pohjalle. Jurkan teatterihuoneessa on monikerroksista kulttuurihistorian patinaa, jota mieluusti nauttii pieninä annoksia. Elämä on ohikiitävä kuvaelma, vain teatteri pysyy.


Ilta Emmin kanssa Teatteri Jurkka

Käsikirjoitus: Laura Jäntti ja Ilpo Tiihonen
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Erkki Saarela
Orkesteri: Eero Ojanen

Tutkielmia todellisuuden rajoilta

Todellisuus on vain manipulaatio, toistelee Alpo (Tommi Korpela), jonka mieli on järkkynyt. Hän hakee apua nuoren hypnoterapeutin Oonan (Pia Andersson) vastaanotolta. Q-Teatterin Kevyttä mielihyvää ei ole nimestään huolimatta lainkaan kevyttä katsottavaa.

Kuvassa Tommi Korpela. Kuva Pate Pesonius.

Siroa ja kepeää Antti Hietalan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä edustavat vain sileät vaaleat pinnat ja kulissit. Valkealla parketilla liikkuvat näyttelijät ovat irtaantuneet todellisuudesta eikä katsojakaan aina tiedä miten tarina etenee – jos tarinaa onkaan. Kohtaukset kun leikkaantuvat äkisti, alkavat alusta, limittyvät ja toistuvat uudelleen eri muodossa. Repliikit katkeilevat ja valaistuksella vaihdetaan tunnelmaa. Teknisesti kaikki sujuu.

Mutta jos näytelmä yrittää herättää tunteita, se onnistuu vain vaivoin, niin kliinistä kaikki on. Alpokaan ei tunne mitään, hän elää pumpulissa, jossa on vain surua ja kevyttä mielihyvää. Työn, perheen ja yhteiskunnan ristiaallokossa luoviva nykyihminen haluaa myös tunne-elämänsä äärimmäisiä kokemuksia. Jos Q-Teatteriin ensi vuonna palaava Saara Turusen Tavallisuuden aave nosti tavallisuuden kunniapaikalle, nyt normaali ei tosiaankaan riitä.

Kevyttä mielihyvää kokevien ihmispolojen mukaan todellisuudessa ei tapahdu mitään uutta, elämä on vain toden toistuvaa projektiota. Samaa kehää pyöritään loputtomiin, kohtaukset kiihtyvät kohti rikollista toimintaa. Ja ihminen tekee rikoksen tunteakseen olevansa joku. Enteellinen laukaus kajahtaa kulissien takana.

Olemassaolon mielekkyyden tuskainen huhuilu uhkaa kuristaa esityksen hengettömäksi. Ihmissuhteet kärsivät, läheisiä kohdellaan huonosti. Hypnoosissa Alpo näkee outoja unia, vaimo Gitta (Minna Haapkylä) onkin Roope-veljen (Jussi Nikkilä) kanssa naimisissa ja hän itse heilastelee terapeuttinsa kanssa. Kohtauksia sekoittaa Oonan uhkaava mies Tuomo (Jani Volanen), joka tulee vieraaksi perheen illanviettoon. Riitahan siitäkin syntyy.

Näytelmä on kohtauksien sarja, juoneton tutkielma harhautuneesta ihmismielestä. Mitä jos olisin joku toinen, jos asiat olisivat toisin? Miten paljon me tiedämme toisistamme? Oliko meillä joku suhde tai tilaisuus? Oliko se vakavaa, Oona kysyy ja Alpo vastaa: Ei, se oli vain syy elää.

Alpon jäähyväispuhe pöytäseurueelle paljastaa syvimmät traumat ja lapsuuden menetykset. Esityksen loppu kietaistaan imelän vaaleanpunaiseen tanssikohtaukseen, jossa rakkaus sittenkin voittaa. Menee vähän överiksi mutta menköön, jos se jättää suuhun hiukkasen paremman maun.

Kevyttä mielihyvää Q-Teatteri 

Teksti ja ohjaus: Antti Hietala
Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

Eläimet ihmisten vaatteissa

Monitaitoinen työryhmä Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi on tuonut Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämölle oudon ja kiehtovan esityksen Farmi. Varsinaiseksi vallankumoukseksi siitä ei ole, sillä yhteiskunnallisen satiirin sijasta näytelmän terävin iva vain sivelee inhimillisiä heikkouksiamme.

Kuvassa Tiina Weckström, Joanna Haartti, Milla-Mari Pylkkänen, Samuli Niittymäki. Kuva Ilkka Saastamoinen

Orwellin eläinidylliksi kutsuttu näytelmä alkaa herttaisesti. Possu, kissa, lammas, kana ja hevonen elelevät sopuisasti viheriöivällä niityllään. Eläimet ovat aamutoimissaan: söpö hevonen meikkaa, possu lukee aamun lehteä, kana surauttaa itselleen smoothien. Mutta kun asetelma avautuu, sen paradoksit pääsevät valloilleen. On kuin kurkistaisimme kuningashuoneen aamiaishuoneeseen, jossa lammaspalvelija hoitaa tarjoilupuolen. Pian hoviväki jo pelaa nurmella krikettiä. Eläimet elävät ihan ihmisiksi ja näkymä on kiusallinen.

Näyttämöllä pysytellään koko reilu puolitoistatuntinen saman tekonurmimaton ja dekoratiivisen rekvisiitan äärellä. Rutiinit toistuvat aamusta iltaan, ja pomona esiintyvä possu kertoo kuulijoilleen saman sadun joka aamu. Sadun nimi on historia: sinne kaivataan, mutta se pelottaa. Kukin eläimistä löytää menneisyyden höyryävästä luukusta omat sankarinsa. Kuinka erilaisia esikuvamme voivatkaan olla! Kuinka ihmiskunta tekee vuosisatojen saatossa samat tyhmyydet yhä uudestaan.

Ihmisten asuihin pukeutuneet eläimet osoittavat meille inhimillisen haavoittuvuuden, naiiviudenkin. Samanlaisina toistuvat päivät, pelot, kateus, syyllisyys, syömishäiriöt ja mielipaha leimaavat eläinyhteisön elämää. Onneksi tälle absurdiudelle on lupa myös nauraa.

Farmi on yhtä aikaa yhteiskunnallinen ja taiteellinen kudelma, jota intensiivinen musiikki myötäelää. Monotoniset konesoundit, soinnukkaat viulut, pianonsoitto ja lopussa kuultu Uralin pihlajat jättävät painavan muistijäljen, joka seuraa vielä kotimatkalle. Hitaan levollinen esitys on kaikessa kummallisuudessaan herkkä, aukkoinen ja merkityksiä osoitteleva kuin oivaltava nykyruno.

Farmi Ryhmäteatteri

Käsikirjoitus: Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren
Dramaturgia: Sinna Virtanen
Ohjaus: Linda Wallgren

Rooleissa: Joanna Haartti, Joel Mäkinen, Samuli Niittymäki, Milla-Mari Pylkkänen ja Tiina Weckström
Sävellys: Tuomas Skopa
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Lavastus: Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraus: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Äidinrakkaus kantaa

Elämässään harhaileva Säde (Ritva Jalonen) tunkee Armin (Tuija Vuolle) luokse postiluukusta, melkein väkisin. Armi on yksinäinen leski, omalla tavallaan elämästä vieraantunut hänkin. Syntyy vuoropuhelu, joka tönäisee liikkeelle monenlaisia tunnemyrskyjä. Äidinrakkautta se ei silti pysty horjuttamaan.

Kuvassa Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen. Kuvaaja Harri Hinkka.

Tampereen Teatterin pääohjaajana tämän vuoden alussa aloittanut näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Anna-Elina Lyytikäinen on ohjannut Frenckell-näyttämölle kotimaisen kantaesityksen, Sirkku Peltolan näytelmän Tyttö ja varis. Kokemus on uusi molemmille, sillä Peltola on tottunut itse ohjaamaan tekstejään, pääasiassa Tampereen Työväen Teatterissa.

Yhteistyö näyttää sujuvan: näytelmä pohtii päivänpolttavia teemoja pakolaisuudesta syrjäytymiseen, mutta kouraisee sen lisäksi syvältä ihmisyyden perustuntoja. Lyytikäisen ohjauksessa jännitettä kannattelevat komeat roolisuoritukset ja kohtausten välejä rikastuttaa ihastuttava musiikki, jota Lotta Jääskelä esittää kitaralla säestäen.

Mikä määrää, tuleeko ihmisestä siivooja vai myymäläpäällikkö? Miten lapsiaan ikävöivä voikin niin haurastua, tulla reikiä täyteen? Armin aikuinen poika Ipe (Jukka Leisti) käy kotona, vie äidin leivokset ja rahat, käy ehkä käsiksi. Pian Armin salattu häpeä paljastuu tarkkanäköiselle Säteelle. Tilanne on nöyryyttävä, ja joskus yksinkertaisinta olisi lähteä elämästä kuin varis.

Suurien tunteiden lisäksi esitys vetoaa myös huumorillaan, sutkauksia kuullaan tilannekomiikasta kiinteistö-Jethroon. Teatterineuvos Vuolle vakuuttaa kopean sulkeutuneena Armina, ja Ritva Jalonen Säteenä on ilmiömäinen. Säteen siivouspari, nuori Jarde (Antti Tiensuu) heittää rennonletkeää nykyläppää, jonka perässä on pysyttelemistä. Ipen känninen avautuminen on Jukka Leistin huikea soolokohtaus.

Säteen äidinrakkaus ja huoli löytävät kohteensa Jardesta, josta hän kokee olevansa vastuussa. Lopulta näytelmässä onkin kyse ihmisarvosta ja häpeästä, jonka painosta ihminen vaikenee. Mutta rakkaus jatkuu ja kannattelee läpi elämän eikä koskaan ole epäkohta.

Tyttö ja varis
Tampereen Teatteri

RooleissaTuija Vuolle – Armi
Ritva Jalonen – Säde
Jukka Leisti – Ipe
Antti Tiensuu – Jarde

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Musiikki Lotta Jääskelä
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari

Vanha jäärä herkistyy

Kuvassa Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Maruska Verona. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Tuomas Kyrön luoma jukuripää on jo taiten jalostettu kirjasta elokuvaksi ja intervepissä kaupattaviksi oheistuotteiksi pipoista pefletteihin. Nyt kovasti Vesa Vierikon näköinen Mielensäpahoittaja kulkee herkin askelin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.

Haikeankaunis musiikki ja paljas maaseutumaisema luovat taustan yksinäisen kotifilosofin elämänviisauksille. Melko mustavalkoisiahan ne ovat, kun pohdittavana ovat elämän ja kuoleman isot kysymykset. Elämä saattaa Mielensäpahoittajan yllättää, mutta kuolema ei. Siihen Vierikon esittämä vanhus on liian hyvin valmistautunut. Arkkua tehdään jo, ja testamentti on melkein kirjoitettu.

Mutta nyt on kynästä muste loppu, ja sitä pitää hankkia lisää. Poika (Ilja Peltonen) hälytetään autokuskiksi kauppareissulle. Alkaa isän ja pojan roadtrip, jossa Escort pöllyttää hiekkatietä ja sukupolvet väistämättä törmäilevät. Saunotaan ja muistellaan emäntää. Aina ei osattu puhua, kohdata toista niin kuin olisi pitänyt.

Mika Myllyahon ohjauksessa on lempeää maalaisromantiikkaa. Mielensäpahoittaja ei ole vain vanha äksyilijä, joka ei suostu hoitolaitokseen vaan lumihangessa ja löylyissä karaistunut periaatteen mies, jolle sitkeys on hyve. Jos monen nykyeläjän pyhät paikat löytyvät marketeista ja huoltamoilta, on metsä Mielensäpahoittajan kirkko. Arjen karheita polkuja havainnollistavat näyttämöllä hienosti elämän vertauskuviksi nousevat mäntylankut, joita siirrellään pitkospuiksi ja lavereiksi. Niistä kohoaa myös arkku Mielensäpahoittajan ympärille.

Kyrön hyväntahtoinen hirtehishuumori istuu Vierikon suuhun kuin nenä päähän. Surumielisen perusvireen rinnalla esityksessä kukoistaa lämmin viisaus. Älkää minun haudalleni tulko, on paljon tärkeämpää muistaa niitä, jotka vielä ovat elossa, Mielensäpahoittaja neuvoo.


Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko
MUUSIKKO Samuli Laiho
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi