Momentum 1900 näyttää miten taide muuttaa maailmaa

Tampereen Työväen Teatterissa juhlitaan 120-vuotissynttäreitä koronapandemian vuoksi vuoden myöhässä. Juhlakauden pääteos Momentum 1900 vie katsojan Pariisiin, mutta ei vain Eiffel-tornin alle kepeästi tanssahtelemaan. Pieni Suomi ponnisteli reilut 100 vuotta sitten tarmokkaasti itsenäistymisensä puolesta, ja taiteella oli taistelussa tärkeä rooli.

Kuvassa Tatu Siivonen, Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka
Parviainen.Kuva Kari Sunnari

Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely tuotteineen ja teoksineen oli Suomen suurruhtinaskunnalle valtava mahdollisuus osoittaa osaamistaan. TTT:n väkevä musikaali on upeasti kiinni ajassa ja ajattomuudessa. 

Taitavat tanssijat ja laulajat tuovat lavalle joukkovoimaa, ja kohtausten liikekieli on virkistävän modernia. Osa mukaansatempaavasta musiikista esitetään raikkaalla räppipoljennolla.

Näytelmäkirjailija, ohjaaja Sirkku Peltola, sanoittaja ja muusikko Heikki Salo sekä säveltäjä-kapellimestari Eeva Kontu ovat luoneet kokonaisuuden, joka ankkuroituu historiaan, mutta kantaa universaalia ja ajankohtaista sanomaa. Näyttämökuva rinnastuu väkisinkin aikamme sotaisiin käänteisiin. 

Työväki ja taiteilijat uurastavat yhtenä rintamana, vaikka Venäjän viranomaiset painostavat vieressä. Nuoren arkkitehtikolmikon Gesellius, Lindgren, Saarinen suunnittelema kansallisromanttinen Suomen Paviljonki voitti lopulta Grand Prixin, mutta palkinto ei tullut Suomelle vaan Venäjän näyttelykomissiolle.

Lavalla ovat kaikki kultakauden huiput Akseli Gallen-Kallelasta Ellen Thesleffiin, mutta keskiöön nousee kuin juhlamenojen juontajaksi kruunattu humoristi ja herkkusuu Ville Vallgren. Martti Suosalon esittämä Vallgren on roolissaan toki loistava, mutta niin ovat myös nuoret Elias (Saska Pulkkinen) ja Verna (Emilia Keskivinkka), joiden hapuileva rakkaustarina on kirjoitettu kultakauden taiteen kehyksiin. 

Monta yksityiskohtaa tuodaan esiin oivaltavasti. Takkatulen loisteessa syntyy ikoninen Liekki-ryijy, ja välillä maistellaan kettukarkkeja, jotka ovat Fazerin vanhin edelleen myynnissä oleva tuote. Vallgrenin Havis Amanda -patsaalla ilakoivat tämän päivän jääkiekkofanit.

Taiteen ja politiikan törmäyttäminen luo aktivismia, joka todellakin muuttaa maailmaa. Mutta taide tarvitsee yleisön, joka vaikuttuu elämysten äärellä. Tässä tarjoiltiin yksi sellainen momentum.

Tampereen Työväen Teatteri: Momentum 1900

Rooleissa: Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Aimo Räsänen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola
Ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Lyriikat Heikki Salo
Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg, Marko Hilpo, Eeva Kontu
Kapellimestari Tony Sikström
Koreografia Petri Kauppinen
Lavastus Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Tuottaja Heidi Kollanus
Apulaistuottaja Elise Richt
Musiikkituotanto MD Company Oy
Käsikirjoitus- ja taustatyön assistentti Iiris Syrjä
Ohjaajan assistentti Timo Saari

Orkesteri: Tony Sikström/Ville Myllykoski (kapellimestari), Paavo Malmberg/Juho Fabrin (elektroniikka, lyömäsoittimet ja kosketinsoittimet), Lotta Laaksonen/Nuppu Komsi (viulu 1), Istvan Szalay/Martta Kukkonen (viulu 2), Anne Korhonen/Alexander Pozdniakovas/ Lauri Savolainen (alttoviulu), Maija Juuti/Adele Xiang (sello)

Musiikillisia episodeja elämästä

Kuvassa Janne Reinikainen (vas) ja TimoTuominen.
 Kuva Tommi Mattila.

Musiikkitermi tritonus on ylinouseva kvartti eli kolmen kokosävelaskelen intervalli, jota myös paholaisen intervalliksi kutsutaan. Räikeän luonteensa vuoksi sen voi kuulla riitasointunakin, keskiajalla sen soittaminen oli jopa laitonta. 

Vallilan Kansallisteatterin Tritonus alkaa hätkähdyttävän vahvalla viulusoololla, eikä esityksestä volyymiä tai vauhtia puutu sen edetessäkään.

Johanna Freundlichin ohjaama ja Michael Baranin dramatisoima Tritonus tuo Kjell Westön samannimisen romaanin (Otava, 2020) nyt näyttämölle. Tarina kertoo saaristolaisyhteisön arjesta, vanhenemisesta, menetyksistä, mutta myös ystävyydestä ja musiikista. Musiikki onkin esityksen huiminta antia, ja suuri osa siitä kuullaan näyttelijöiden soittamana. Coveryhtye Rainbow jammailee hienosti ja vastapainoksi kuullaan väkevää Mahleria.

Mutta kaikki mikä toimii kirjassa, ei aina taivu esityslavalle. Saariston tunnelma ei oikein välity katsomoon, vaikka välillä vaihdetaankin ylle villapaita ja sadetakki. Osa Westön romaanin laajasta henkilögalleriasta jää piiloon hämyisiin nurkkiin. Hahmojen pikaiset piipahdukset lavan reunalle jäävät irrallisiksi. Jos ei tunne kirjan tarinaa, ei esiin piirry sellaista kudelmaa, jota elämäksi kutsutaan.

Ytimessä on huippukapellimestari Thomasin (Janne Reinikainen) ja koulukuraattori Reidarin (Timo Tuominen) hitaasti kehkeytyvä ystävyys. Sen ympäriltä olisi rönsyjä voinut karsia enemmänkin ja keskittyä vain olennaiseen. Nyt tuntuu, että kirjan juonen perässä juostaan nopeatempoisen dialogin säestämänä.

Minimalistinen näyttämökuva on kuitenkin perusteltua, sillä tilanteet vaihtuvat kovassa tempossa. Sillä lopulta kertomus on vain pohdintaa ystävyydestä, ulkopuolisuudesta ja ihmissuhteista. Vanhenevien miesten alakulo ja kaipuu kouraisee kauniilla tavalla: surraan kuollutta vaimoa, rakastetun menetystä, tunnetaan pelkoa nuoren polven radikaalin käytöksen vuoksi. Tulevaisuus ahdistaa, ja uran loistohetket ovat pian takana. Elämä muuttuu, vaikka sitä ei eläessään aina huomaa.

Musiikkifaneille kolmetuntinen esitys antaa varmasti paljon puhtia, ja teatteriesityksen jälkimainingeissa voi tutustua soittolistoihin, jotka löytyvät Spotifysta. Elon riitasointuiset taitekohdat voivat tuoda esiin myös duurisäveliä.

Suomen Kansallisteatteri: Tritonus 

Rooleissa: Henrik Heselius, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Juha-Pekka Mikkola, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Bruno Baer ja Sofia Motturi

Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Michael Baran
Romaanin suomennos Laura Beck
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Max Wickström
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Tärkeintä on valo

 

Kari Heiskanen ja Merja Larivaara.
Kuva Sami Mannerheimo

Ei ole harvinaista, että aikuiset lapset löytävät kuolleen vanhempansa jäämistöstä salaisuuksia. Silloin menneisyys näyttäytyy uudessa valossa.

Helsingin kaupunginteatterin Hiljaiset sillat kerii tarinansa auki kahden sukupolven vuoropuhelussa, jossa hiljalleen päästään ytimeen, vapauden ja vastuun kysymyksiin.

Clint Eastwoodin Robert James Wallerin 90-luvun bestsellerin pohjalta vuonna 1995 ohjaama Hiljaiset sillat -elokuva on romanttinen nykyklassikko, jonka peri-inhimilliseen sanomaan ovat Suomessakin useat teatterit luottaneet. 

Kahdessa aikatasossa liikkuva kerronta peilaa kahden sukupolven ihmissuhteita. Ratkaisu on oiva, se välttää liian imelyyden. Suhde piirtyy rauhaisassa dialogissa, jossa luotetaan teatterin perusvoimaan.

Kotirouva Francescan (Merja Larivaara) ja valokuvaaja Robertin (Kari Heiskanen) neljän päivän mittainen rakkaus nyrjäyttää Iowan maaseudulla elävän perheenäidin elämän peruuttamattomalla tavalla. Tilanne on vaikea ja siksi juuri ihanan kutkuttava, sillä avioliiton turvallinen arki voi olla tylsää ja lannistavaa. Perinteisten roolien alta löytyy ihmisen kiihkeä tarve olla toisen kanssa, sitä kohtihan on kuljettu koko tähänastinen matka. Puhutaan paljon haaveista, suhteista, yksinäisyydestä, muutoksesta ja valinnoista. 

Mutta minkälainen äiti oikeastaan oli? Aikuiset lapset kieltäytyvät ymmärtämästä tilannetta, joka pojan korviin muistuttaa Hertta-sarjan kliseistä tarinaa. Jotain silti äidin kirjeessä hehkuvasta menneisyydestä kolahtaa, ja nuoret aikuiset peilaavat siihen omia ihmissuhteitaan. Näytelmän keskiössä on eittämättä rakkaus, miten se muuttaa elämää ja vaikuttaa myös seuraavien sukupolvien valintoihin. Luopuessaan rakkaudestaan Francesca ja Robert saivat säilyttää sen muistoissaan muuttumattomana.

Helsingin kaupunginteatteri: Hiljaiset sillat 

Rooleissa Merja Larivaara, Kari Heiskanen, Elina Hietala ja Mikko Virtanen.
Lavastus Antti Mattila ja Liisa Mustonen.
Puvut Elina Vättö, naamiointi Tuula Kuittinen, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelija Eradj Nazimov.