Tilastojen tuolla puolen

He ovat kuten kuka tahansa meistä, kulkevat omia polkujaan hiekkatienvaaleissa oloasuissaan. He pelkäävät, nauravat, itkevät ja laulavat, kuten me kaikki. He haaveilevat onnesta, ikkunaverhoista ja perennapenkistä, kuten me kaikki. Kunnes jotain tapahtuu. Heillä kaikilla oma tarinansa, ja sen he kertovat nyt rohkeasti Kiasma-teatterin esityksessä Vapauden kauhu.

Kuva Pirje Mykkänen

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Kiasma-teatterin taideprojektin tuloksena vuosina 2014-15 syntynyt esitys työstää yhteisiä pelkoja, niitä, joita vapautuvien vankien yhteiskuntaan integroituminen herättää niin vangeissa kuin siviileissä. Esiintyjät ovat sekä ammattitaiteilijoita että vankilataustaisia. Projekti on synnyttänyt Helsinkiin uuden teatteriryhmän, vankilasta vapautuvien Porttiteatterin, joka toimii KRIS-Etelä-Suomi ry:n alaisuudessa.

Käsikirjoittaja ja dramaturgi Asta Honkamaa ja projektin suunnittelusta vastaava ohjaaja Jussi Lehtonen luottavat todellisiin tarinoihin. Niitä esitys tarjoilee väkevinä kohtauksina ja Kylmäkosken vankilassa haastateltujen vankien videotallenteina.

Esiintyjät laittavat urheasti itsensä peliin. Samalla he kertovat hänestä, joka ei ole paikalla. Hänestä, jolla on 90 prosentin varmuudella päihde- tai huumeongelma, hän on 90 prosentin varmuudella mies ja 40 prosentin varmuudella hän uusii rikoksensa. 50 prosentin varmuudella hänellä on lapsia ja kaikella todennäköisyydellä hän on itse ollut lapsi kodissa, jossa äiti ja isä joivat ja löivät. Faktat ja tilastot lyödään pöytään heti alussa. Pyydetään kertomaan siitäkin Ritusta, joka menetti kaiken ja Pikestä, jolla ei ollut mitään menetettävää.

Fyysistä esitystä rytmittävät tekstin toistot ja kuoromaiset kohtaukset, tehokkaat rummunlyönnit ja jykevästi liikkuvan joukon uho. Vahvat tunteet välittyvät huutoina ja iskuina. Vakavalle tilanteelle osataan silti vähän irvaillakin. Jos ei vankilaruoka aina maistukaan, voidaan herkullista kakkua vaikka paiskoa lattiaan. 

Kun vapaus häämöttää, ei se enää olekaan kivaa. Moni rötöstelee saman tien uudelleen ja päätyy takaisin kotiin, sillä sellaiseksi moni vanki selliään nimittää. Laitoselämä on turvallista.

Lavastaja Anna Sinkkonen hyödyntää tilassa portaita, tasoja ja häkkejä, ja lavastus tukee näin esityksen kerroksellisuutta. Puvustajana hän asustaa joukon myös sirkusasuihin, ja silloin elämän karnevaalissa komeilevat niin tirehtööri kuin oman elämänsä voimamies. Huikea musiikki, jonka sävellyksistä suurin osa on Sanna Salmenkallion, ryydittää kokonaisuuden, josta kasvaa mittojaan suurempi inhimillisyyden allegoria. Suurimmat aplodit kuuluvat kuitenkin itsensä likoon laittaville esiintyjille.

Kiasma-teatteri: Vapauden kauhu

OHJAUS JA PROJEKTIN SUUNNITTELU Jussi Lehtonen
KÄSIKIRJOITUS JA DRAMATURGIA Asta Honkamaa

Esitys on osa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Vankila-projektia, joka tuottaa vuosina 2014-2017 myös kaksi vankiloihin suuntautuvaa esityskiertuetta.

Assarin salatut elämät

Kuva Marko Mäkinen

Urbaanin sanakirjan mukaan vlogi on ”video jossa tyyppi puhuu jostain aiheesta”. Teatteri Jurkan tuoreessa monologissa Das Ria – diivan kuolema tyyppi on näyttelijä Ria Kataja, joka puhuu monestakin aiheesta ja monen tyypin suulla.

Elokuvan kuvauspaikalla ovat ainakin tuotantoharjoittelija Alli, diiva Ritva, ohjaaja, pari näyttelijää, tuottaja ja toimittajia. On yleisö, joka on joutunut koomisen lehdistötilaisuuden sopulilaumaksi. Odotellaan kaiken alkamista ja sähläillään, leivät saadaan mutta mehut puuttuvat. Alli hoitaa, niin kuin vain parikymppinen harkkari - pian assari - filmituotannon tuoksinassa osaa, ja kohta ollaankin jo täydessä vauhdissa.

Mutta otetaan vielä askel taaksepäin: Kataja lämmittelee jo ennen ennakkoesitystä someyleisöä, joka näkee videoblogissa arkisesti työtään ja päivän tapahtumia kelailevan näyttelijän. Otokset ovat paitsi digiajan markkinointia oikeastaan vaivaannuttavaa katsottavaa. Sama olon hankalaksi saava tirkistelyn sävy säilyy myös teatterin lavalla. Epävarmuuttaan kipuileva Alli tutkii tietään ja mahdollisuuksiaan elämässä. Äitikin soittaa, ja menneisyyden traaginen salaisuus piinaa.

Minna Koskelan käsikirjoitus ja ohjaus nivoo yhteen tositv-ajan hashtageineen, joulunalussesonkiin hyvin istuvan pikkunäppärän komiikan ja ihmisyyden isot teemat. Androgyne filmsin tuotantoharjoittelija Alli tuo mustassa pipossaan ja panosvyötä muistuttavassa varustelussaan väistämättä mieleen tehtäväänsä suorittavan terroristin. 

Alli pääsee suuren diivan apulaiseksi, mutta sortuu tirkistelemään idoliaan. Muutkin toki tirkistelevät: kuka milloinkin on kenen kanssa? Kenen mielenterveys järkkyy ja mitä produktiossa lopulta tapahtuu? Oliko se tottakaan vai pelkkä kuva todellisuudesta, heijastus? Jälkeenpäin sitä ei muista edes terhakkaasti karismaansa kannatteleva Ritva, hänelle kun ihmiset edustavat vain askelmia oman uran tikapuilla.

Das Ria – diivan kuolema on ilmeikkään Ria Katajan näköinen esitys ja muuntautumiskykyisen esittäjän taidonnäyte. Kataja vie kohtaukset nimiinsä vakuuttavasti minimalistisin elein. Hahmot piirtyvät niukalla rekvisiitalla, tarvitaan vain tuoli, mikrofoni, irtoviikset ja silmälasit.

Nykyajan huomiotaloudessa paikkaansa etsivillä mobiililaite on kädessä kuin ase. Poukkoilu tykkäysten perässä saattaa tuottaa hauskoja tilanteita teatteriin ja valkokankaalle, mutta jättää seuraajilleen metallisen sivumaun.  

Kuva Marko Mäkinen

Teatteri Jurkka: Das Ria – diivan kuolema

Ennakkonäytös 17.11.2015
Roolissa: Ria Kataja

Käsikirjoitus ja ohjaus: Minna Koskela

Leikitään väkivaltaa

Näyttelijä Anna Paavilainen on tarttunut aiheeseen, joka on paitsi universaali ja vaiettu myös epäilemättä omakohtainen. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut osana Baltic Circle -teatterifestivaalia esitettävän Play Rape -monologin ja myös esittää sen yksin.

Mutta palataan hetkeksi Klockriketeaternin Diana-näyttämön lämpiöön. Sympaattinen teatteritila on sisäpihan kätköissä Helsingin Erottajalla. 

Kun ovet katsomoon avataan, ottaa Paavilainen yleisön vastaan sukkasillaan ja kättelee jokaisen tulijan sydämellisesti. Valojen jo himmetessä asetellaan permannolle patjoja istuinpaikoiksi niitä varten, jotka viime hetkillä saapuvat täyteen saliin. Taustalla soiva Mozartin pianokonsertto antaa aavistaa, että tulossa on kovaa kamaa.

Niin onkin, mutta Paavilainen esiintyy kuin puhuisi olohuoneessa ystävilleen. Itse asiassa hän leikittelee tilanteella ja viivyttää aloitusta odottaen, että ”biisissä tulisi sopiva kohta”. Vihdoin päästään asiaan: nyt olisi asiaa työsuojeluvaltuutetulle. Seksuaalinen häirintä ja leikkiraiskaukset on teatterissa jätetty huomiotta taiteen nimissä. Ilmiö on myös suomalaisen teatteritaiteen historiassa tuttu ja tunnettu.

Paavilainen päästää ääneen Verna Piponiuksen, joka työskenteli näyttelijänä ja teatteriohjaajana 1930- ja 40-luvuilla mm. Suomen Kansallisteatterissa. Piponius toimii Paavilaisen alter egona, ja ääni kertoo samalla oman aikamme naisnäyttelijöiden kokemuksista. Raiskauskohtauksia harjoitellaan viimeiseen saakka, koska ”kohtaus on miesroolin esittäjälle käänteentekevä ja tärkeä”. On mentävä vaaraa päin, tunteella. Mutta rooli ei saa jäädä päälle, sehän ei ole ammattimaista. Pahat vibat tulee huuhtoa suihkussa kuin hiki treenien jälkeen. Raiskauksia esitetään yhtä lailla epookkidraamassa kuin kepeissä komedioissa. Akti voidaan naamioida ja tyylitellä, kääntää metaforaksi, silloinhan se ei tunnu niin pahalta. Ja yleisöllä on hauskaa, onhan väkisinnainti ihan hauska aihe näyttämölle.

Myös Baltic Circle -yleisöllä on hauskaa Paavilaisen sarkasmia seuratessa. Jos eivät huonot fiilikset parane psykiatrin pakeilla, otetaan apuun alkoholi. Sherrypulloja availlaan ja mukit kiertävät katsomossakin. Ääni taustalla ehdottaa ratkaisuksi kostoa ja Paavilainen intoutuu ”raiskaamaan takaisin”. Ronskin fyysinen näyttelijäntyö ei helpota oloa ja Paavilainen jo tuskailee saamansa apurahan haaskausta. Mikä häpeä!

Reippaan feministinen esitys loppuu luontevasti ruotsalaisen kirjailijan Mara Leen manifestiin, jossa vaaditaan representaatioiden uudelleenkirjoittamista. Miksi miehen intohimo on sublimaatiota, mutta naisen intohimo mielipuolista? ”Voidaan lopetella tältä illalta”, Paavilainen päättää esityksensä, ja tarjoaa poistuvalle yleisölle vasta mikrossa paistamiaan popcorneja. Loistavaa, Paavilainen!

PLAY RAPE
Teksti, ohjaus, esiintyjä: ANNA PAAVILAINEN
Tukijana: SUOMEN KULTTUURIRAHASTO
Yhteistyössä: KLOCKRIKE TEATERN
Kieli: Suomi, englanninkieliset tekstitykset