Karhu vetää viivan

Kuva Tero Ahonen

Kun klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) samoilevat Ilmari Kiannon jalanjäljissä Kainuun korpimailla, kokee kanssakulkija löytämisen riemua. Punanenien seurassa kirjallisuutemme klassikkoteos Punainen viiva saa uutta makua. On kuin poimisi matkalleen sammalmättäässä pilkistäviä karpaloita, tuoreita, kirpeitä ja makeita.

Vuonna 2005 perustettu, Suomen ainoa teatteriklovneriaan erikoistunut teatteriryhmä Red Nose Company on tarttunut vahvaan aiheeseen. Eletään kevättä 1907 maamme ensimmäisten eduskuntavaalien alla. Topi ja Riika asuvat erämaamökissä kurjuuden keskellä. Ja sitten: kuin ennusmerkkinä kantautuu tieto, että vetämällä äänestyslipukkeeseen punaisen viivan voisivat köyhälistön olot kohentua.

Vilpittömästi ja vetoavasti yleisön eteen asettuvat klovnit kommentoivat sekä tarinan henkilöhahmoja että Iki-Kiannon ristiriitaista persoonaa. Mitä Kianto on mahtanut tarkoittaa tällä kuvalla, he heittävät?

Suomussalmen sulttaaniksikin sanottu kirjailija herätti aikanaan hämmennystä muun muassa lapsilleen antamilla oudoilla nimillä ja tunnustautumalla moniavioisuuden kannattajaksi. Yleisössä istuvalta nuorisolta pellet kysyvät lähestyvään festarikesään vedoten, löytyykö Kiannon näkemyksille kannatusta. Katsomossa tunnelma lämpenee, ja pian yleisö osaa jo ottaa oman roolinsa sihistäen lavalle lisää löylyä klovnien viittoilun tahdissa. Samaan tahtiin heitellään täkyjä päivänpolitiikasta ja some-elämästä. Topi ja Riika kuvataan aikansa hipstereiksi. Ollaan suomalaisen kulttuuriperinnön ytimessä, johon kateus, kursailu ja vihapuhe kuuluvat yhtä tiukasti kuin karjalanpiirakat.

Mike ja Zin vetävät Topin ja Riikan viivat koko kehollaan, nenillään. Jälki koetaan kuitenkin Jumalan pilkaksi, joka saa kostonsa, kun perheen viidestä lapsesta kolme menehtyy sairauteen. Luonto voittaa myös Topin, sillä uniltaan heräävä karhu raatelee kirveen kanssa eläintä vastustavan talon isännän. Jäljelle jää vain verinen viiva.  

Mutta kuten usein, ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Karun tarinan loppu ei ole lohduton, vaikka klovnien maskin alla pilkistääkin haikeus. Surumielisyys syvenee tunnelmoinniksi, kun loistaviksi muusikoiksi osoittautuvat Vasama ja Ruuskanen esittävät lauluosuuksia sähkökitaran ja haitarin kanssa. Ollaan rajalla, jossa ikikuusten huminassa sata vuotta sitten kärsineiden Topin ja Riikan kohtalo alkaakin tuntua kummallisen ajankohtaiselta ja ikiaikaiselta.

Klovnit kääntävät intensiivisen katseensa yleisöön ja kehottavat haaveilemaan; ennen pitkää haave toteutuu, vaikka siihen menisi sata vuotta. Jokainen voi vetää oman viivansa, he uskovat.

RedNose Company: Punainen viiva
Teatteri Avoimet ovet

Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä

Näyttämöllä: Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Ohjaus: Otso Kautto / Teatteri Quo Vadis

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen / Turun kaupunginteatteri

Valosuunnittelu: Antti Kujala / Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä

Tuotanto: Niina Bergius ja Tuukka Vasama / Red Nose Company

Surun alkuaineet

KUVA: Marko Mäkinen

Miten käsitellä surua, joka äkkiarvaamatta hyökyaallon tavoin lyö säpäleiksi tavallisen arki-illan? Yhdysvaltalainen kirjailija Joan Didion turvautuu monologiteoksessaan Maagisen ajattelun aika sekä luonnontieteelliseen että maagiseen maailmanselitykseen.

 

Didionin omaelämäkerrallinen teos The Year of Magical Thinking (2005) toi kirjoittajalle National Book Awardin. Teoksen pohjalta kirjoitetun monologiesityksen on Teatteri Jurkkaan nyt suomentanut ja ohjannut Johanna Freudlich. Didionin hahmoon solahtaa näyttämöllä Kristiina Halkola.

Kirjailijan tapa tarttua kiinni käsittämättömään on epätoivoinen yritys järjestää luonnonlait uudestaan. Miehen äkkikuolema illallispöytään on jo järkytys, mutta jos se sattuu samaan aikaan, jolloin oma lapsi on sairaalahoidossa, on kuorma ylivoimainen. Mutta samalla Didion tietää, että hän ei ole ainoa. Vielä se tapahtuu teille, hän osoittaa sanansa yleisölle, ja Halkolan luonteva yksinpuhelu kantaa kertomusta.

Esseistin tarkkuudella Didion opettelee lääketieteelliset termit, tekee muistiinpanoja, kirjaa faktat ja analysoi elämäänsä. Tuli oli tärkeä, kuinka istuttiin takkatulen ääressä. Vuoroveden liike, sen huljuminen sisään luolaan ja ulos, on ollut elämässä läsnä siitä lähtien kun nyt jo aikuinen tytär tuli perheeseen. Ja kaikki ne sairaalat, joissa on oltu; kuinka teho-osaston ikkunoista aina näkyi joki, hän muistelee. Kertoja istuu ilmavankeveässä puutarhassa, vaalealla penkillä, valkoisissaan ja heittelee kirjaimia. Yksi toisensa jälkeen näyttämölle laskeutuvat paperiarkit muodostavat pyörteen, työn imun, johon voi helposti hukkua ja kadottaa järkensä.

Sillä vaikka ihminen on älykäs, epäilys hiipii mieleen hänen yrittäessään hallita kuolemaa. Jospa itsesäälin problematiikka tukeutuukin uskomuksiin ja rituaaleihin? Ehkä länsirannikolla tätä ei olisi tapahtunut, voisiko kuoleman peruuttaa aikavyöhykkeiden välitilassa?  Ihmeellisiä asioita on houkuttelevaa tulkita järjellä, mutta magia viettelee. Kirjailijalle se voi olla kirjaimellista nojautumista aristoteliseen dramaturgiaan. Iankaikkisesta iankaikkiseen, Didion kirjoittaa, ja tarkoittaa maa-elementtiä, geologiaa ja elämän pohjakalliota.

Tasapainoilu taikauskon ja rationaalisen ajattelun välillä on vain inhimillistä, ja kuoleman lopullisuuden me haluamme usein kieltää viimeiseen asti. Ristiriitojen täyttämää elämäämme voi kutsua myös puutarhanhoidoksi. Kun Halkola viimeisessä näyttämökuvassa tarttuu toimeen ja laittaa käteensä kukalliset puutarhakäsineet, on siihen helppo uskoa.

Teatteri Jurkka Maagisenajattelun aika

Teksti: Joan Didion

Roolissa: Kristiina Halkola

Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa