Kiven muotoinen jälki

Kuvassa Minna Suuronen, Alex Anton ja
Robin Svartström. Kuva: Mitro Härkönen.

Kivi voi seistä paikoillaan tuhansia vuosia, mutta yhteiskunta – me ihmiset – siinä ympärillä vaihdamme asentoa moneen kertaan. Ryhmäteatterin näytelmä Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti! kertoo muuttuvista näkökulmista ja mielenliikkeistä, kun ihminen tarkastelee kulttuurista perimäänsä.

Rosettan kivi löydettiin vuonna 1799 Egyptissä Niilin suistosta Rashidin eli Rosettan satamakaupungista. Kiven löysivät Egyptin sotaretkellään Napoleonin sotilaat, mutta brittien voitettua sodan kivi tuotiin Englantiin ja asetettiin British Museumiin. Kenen omaisuutta tämä järkäle siis on, kuka omistaa kulttuurin?

Yli 2000 vuotta sitten kivipaateen hakatut Ptolemaioksen säädökset ovat pitkään kiehtoneet tutkijoita, mutta kisa hieroglyfien tulkinnasta kiihtyi erityisesti 1800-luvulla. Tarinaa kerrotaan katkelmallisuuden ja kahden aikatason taktiikalla, ja toinen painopisteistä on juuri 1800-luvun alkupuolella. Silloin seurataan Champollionin (Alex Anton) vimmaista halua ratkaista tekstien arvoitus. Kun sitten 2020-luvulla vietetään Rosettan kiven ratkaisun 200-vuotisjuhlaa, osataan jo kiistellä kulttuurisesta omimisesta.

Näytelmän alkupuolella johdatellaan kronologiaa ja kerrataan historiaa videoprojisointien ja aikakauden hienojen musiikkipoimintojen avulla. Nykyaikaan tullessa teemaksi nousee kulttuurin ja kunnian omistamisen kiinnostava problematiikka. Moni meistä haluaa jättää jäljen maailmaan. Kuka saa teoistaan tunnustuksen, muotokuvan tai näköispatsaan, kenet muistetaan ja miten? Ainakin antiikintutkijat haluavat kaivertaa omat nimensä historiankirjoihin.

Valkoisiin peitteisiin kiedotussa museosalissa suomalainen tulkki ja professori Kaino (Santtu Karvonen) sekä näyttelyn valvoja, entinen anestesialääkäri Safiiya (Minna Suuronen) pohtivat egoa, kolonialismia, kunnioitusta ja katsetta. Kenen katseesta on kyse, ja kenellä on valtaa? Kahden syrjään joutuneen ihmisen välisissä keskusteluissa sävy on ymmärtävä ja lämmin, molemmilla on taustallaan traumoja, joista avautua.

Esitys käy hyvin orientin oppitunnista, ja ainakin historian ystävät löytävät tarinasta kivenmurusia, joihin tarttua. Osittain faktoja heitellään liiankin vauhdikkaasti, mutta tukea saa mukaan kotiin huolella tehdystä käsiohjelmasta.

Ryhmäteatteri: Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti!
Näytelmän kirjoittaja Elina Snicker
Tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala
Ohjaus Saana Lavaste
Ohjaajan assistentti Moe Mustafa
Rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga
Lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad
Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen
Lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria 

Lippu saatu - kiitos, Ryhmäteatteri!

Kreikkalainen kuvakudos

 

Kuva Sinem Kayacan

Nainen pitelee käsissään lankaa, sormeilee sitä ja miettii. On pimeää, ja videoseinällä liikahtelevat kädet, sormien hitaat ja merkitsevät asennot. 

Sormi osoittaa: tässä tehdään käden työtä, mielen työtä, kootaan ja puretaan elämän ja kuoleman punosta. Lavan reunalla on kudonnainen kangaspuissa, vielä kesken.

Kreikassa syntynyt, Lontoossa opiskellut ja nyt Suomessa asuva tanssija-koreografi Lydia Touliatou kietoo tanssiinsa monenlaisia säikeitä maailmalta. Hän yhdistelee teoksissaan länsimaista tanssiperinnettä ja klassista intialaista Bharatanatyam-tanssia, jossa käsien ja kasvojen eleillä ja ilmeillä ja silmien liikkeillä ilmaistaan tunteita ja kerrotaan tarinaa.

Nyt Touliatou on tuonut antiikin mytologiaan pohjaavan tarinansa Zodiakin näyttämölle. Hänen sooloteoksensa Atropos on kertomus ehdottomuudesta ja vääjäämättömästä kohtalosta, sillä kolmesta kuolemattomasta kohtalottaresta, Zeuksen tyttäristä, juuri Atropos oli julmin. Hänen tehtävänsä oli katkaista elämänlanka.

Vähäeleisesti etenevä tanssi on yhtä aikaa minimalistisen herkkää ja taitavaa ja samalla rajua ja pahaenteistä. Tanssija pitää lankaa käsissään, syö sitä sormillaan, kiskoo ulos suusta. Hän on kuin taikuri, illan valtias, joka kutsuu luokse ja houkuttelee tuhoon. Pieni ja intiimi esitys voisi yhtä hyvin olla performanssi taidegalleriassa tai museossa.

Olemme kulttuurien kohtaamispaikassa, jossa poikkeuksellisen vahva ja koskettava liikekieli tarjoaa näköaloja olemisen risteyskohtiin. Timo Tikan teokseen toteuttama hieno äänimaailma luo tilaan abstraktin unenomaisen tunnelman.

Zodiak: Atropos
Koreografi ja esiintyjä: Lydia Touliatou
Dramaturgi: Katalin Trencsényi
Äänisuunnitelija: Timo Tikka
Filmisuunnttelija: Joona Mäkelä
Valosuunnittelija: Saana Hannonen
Pukusuunnittelija: Hilla Ruuska
Lavastaja: Mikko Salminen
Mentori: Gayathri Menon
Tuottaja: Katri Koivuneva
Tukijat: City of Helsinki, Niilo Helander Foundation
Tuotanto: Zodiak – Centre for New Dance, Lydia Touliatou, Raakamateriaali ry

Lippu saatu, kiitos Zodiak!

Hätähuuto ja ilosanoma

Q-teatterin Opettaja, nyt on maailmakatsomus, taiteen historia ja jatkumo, nykyiset ja tulevat teokset ja aatteet, teatterin perintö, mitä me toisillemme kerromme, miten avaudumme. 

Se on hätähuuto ja ilosanoma, tekoja nyt ja silloin, ihmisiä nyt ja silloin, ihmisyyttä. Kuinka vaikeaa on, on oppimiskokemus ja sukupolvikokemus, on haasteita ja riemua ja kaipausta. 

Mitä me tänne jätämme, mitä ei sanottu, ymmärretty. Miten sanat vain putoavat, odottavat siinä ja tulevat poimituiksi, loistavat. Nyt ja silloin.

Q-teatteri Opettaja, nyt

Teksti: Katariina Numminen
Ohjaus: Milja Sarkola
Näyttämöllä: Satu Tuuli Karhu, Elina Knihtilä, Olli Riipinen, Eero Ritala
Suunnittelijat: Samu-Jussi Koski, Viljami Lehtonen, Heikki Paasonen, K Rasila, Maria Saivosalmi
Kuva Ilkka Saastamoinen

Mummot menivät metsään

 

Marja Myllylä. Kuva Petteri Aartolahti

Uhkaavasti lähestyvä mummorivistö vaikuttaa humoristiselta ja harmittomalta, mutta mummot ovat tosissaan. Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä nähtävä nobelisti Olga Tokarczukin näytelmä Aja aurasi vainajain luitten yli on nimittäin murhamysteeri, joka kuohuttaa pientä katolista puolalaiskylää ja ravistelee samalla ihmiskunnan moraalia.

Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistoteutus on osallistavaa yleisötyötä, jossa ammattilaisten rinnalle on valittu 12 yli 70-vuotiasta harrastajanäyttelijää. Näytelmän teemat, kuten ihmisen ja luonnon suhde ja oikeudenmukaisuus tuodaan esiin mummoviisauden ja maalaisjärjen kautta.

Tarinan todellisuus on monimutkainen, ja sen päähenkilö Janina (Marja Myllylä) outo nainen, joka syrjäisellä seudulla metsän laidassa tulkitsee tapahtumia astrologian ja William Blaken runouden kautta. Hänen havaintojaan ei oteta todesta silloinkaan, kun alueen merkkihenkilöitä murhataan, ja vainajat löydetään madonsyöminä ja maahan hautautuneina. Janinan mielestä se on luonnon kosto, sillä paikallinen metsästysseura ampuu surutta eläimiä, myös koiria. Viranomaiset vähättelevät, sillä metsästysseurassa on kirkonmiehiäkin.

Ristiriitaisten ja painavien teemojen käsittely näyttämöllä lienee kasvattanut näytelmän kestoa, paikoin kaipaisi asioiden etenevän jouhevammin. Ihailtavaa on kuitenkin ammattilaisten ja amatöörien saumaton yhteistyö. Pahaenteisen painostavassa tunnelmassa on kosolti mustaa huumoria, mutta se ei luiskahda tahattoman koomisuuden puolelle. Hienosti loihdittu äänimaailma kuljettaa surrealistiseen ja unenomaiseen maailmaan, ja mummojen lauma korostaa tavallisuuden riittävyyttä, luontokappaleiden yhteyttä. Olemme kaikki samaa ekosysteemiä. Ihmisillä on maailmankatsomus, mutta eläimillä on maailmanaistimus.

Teatteri Avoimet Ovet: Aja aurasi vainajain luitten yli

Rooleissa Marja Myllylä, Ville Sandqvist
sekä
A-ryhmä: Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki

B-ryhmä: Heikki Mahlamäki, Leena Männistö, Hannele Syrjälahti, Elise Lönnroth, Hannele Ilves, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki

Alkuperäisromaani Olga Tokarczuk
Dramatisointi Emilia Sadowska
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen
Skenografia ja puvut Ia Ensterä
Valosuunnittelu Topias Toppinen                  
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen 

Näytelmän suomennosta ja tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla. Esityksen ovat tuottaneet Teatteri Avoimet Ovet ja Teatteri Telakka.

Lippu saatu, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!

Rapuja ja ihmisiä

Kuva Janne Siltavuori

Mainos/Liput saatu Kansallisteatteri. 

Tarinoiden imu voi viedä mukanaan, vaikka lavalla on vain yksi esiintyjä ja matkalaukku. Näin kävi Kansallisteatterin Omapohjassa, kun seurasimme Rapuoopperaa kohta kuusivuotiaan esikoululaisen kanssa. 

Talvikki Eerola on tehnyt Leena Sainion samannimiseen runoteokseen (Enostone, 2021) perustuvan minimusikaalin ja laittanut itsensä likoon. Näyttämöllä hän saa hoitaa kaiken yksin, apuna on toki pehmoleluja, sorminukkeja, pöytäteatteri esirippuineen ja hassunkurisen värikäs vaate. Eerolan ilmeikäs ja moneksi muuntuva hahmo kirvoittaa nauruja. 

Digisukupolven lapset seuraavat innokkaasti ja osallistuvat yhteisiin lauluihin ja loitsuihin. Matkalaukun sisuksista hyppää esiin otuksia, myös niitä rapuja. Ihmiset aikovat keittää ne rapujuhliinsa, mutta pian osat kääntyvät. Ravut pyydystävät ihmisiä ja suunnittelevat ihmisjuhlia. Miten kamalaa! Muutakin opettavaista Sainion mainioissa riimittelyissä on, esimerkiksi silloin kun kiusaamista häädetään yhdessä pois maailmasta. Yksikin esiintyjä voi vangita katsojien huomion, kun se tehdään taitavasti. 

Esitys sopii yli 3-vuotiaille.
Rapuooppera on Kansallisteatterin Kulttuurin kummilapset -esitys syksyllä 2025. 

Rapuooppera Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa 6.‒20.9.
Esiintyjä Talvikki Eerola 
Musiikin sävellys, ohjaus ja koreografia Talvikki Eerola
Teksti Leena Sainio
Nuket, pukusuunnittelu, visuaalinen suunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturginen apu Arni Rajamäki
Ohjauksellinen apu Henni Kervinen
Pukujen valmistus Marita Kuusiniemi
Tuotanto Wusheng Company 

Valkoisen talon valkoiset asukkaat

Kuva Seemi Peltoniemi

On heti selvää, että kyse on rasismista, syrjinnästä ja ennakkoluuloista. Lyhyt nauhalta kaikuva prologi on kuin lausunto, virallinen lähtölaukaus liikkeelle, jonka Jani Toivola tuo lavalle Sellosalin tummassa illassa. Alkamassa on Toivolan sooloteos Valkoinen talo, joka on jatkoa aiemmille teoksille Rakkaudesta sekä Pantteri ja minä.

Toivola on tanssija, näyttelijä, kirjailija, televisiosta tuttu juontaja, yrittäjä ja entinen vihreiden kansanedustaja. Esityksessä monet roolit kietoutuvat yhteen persoonaan, vääntäytyvät hitaasti asentoihin, nykien, pakottaenkin. Ulkopuolisuuden, vihan ja anteeksiannon teemat pyrkivät ihon läpi, etsivät vapaata reittiä.

Viipyminen jännitteisen liikehdinnän äärellä on sykähdyttävää, lähes sakraalilta tuntuva musiikki syventää kokonaisuutta, joka pian muuttuu riehakkaaksi beatiksi. Ilmassa on uhmaa, ja Toivola haastaa myös katsojat sanattomasti eleillä ja ilmeillä kommunikoiden.

Vähättely ja hiljaiseksi mitätöinti on rasismin muoto, jota on vaikea tunnistaa. Sellaista Toivola sai kuitenkin jatkuvasti kokea ollessaan Eduskunnan ensimmäinen mustaihoinen kansanedustaja. Kun kysymyksiin ei vastata tai puheenvuoro ohitetaan, on vaikea tuntea ylpeyttä asemastaan. Raskaaksi tilanteen tekevät myös ne vaatimukset, joita harteille kasaantuu, kun ainoana mustana joutuu puolustamaan koko ihmisjoukon oikeuksia. Liikehdintään tulee aggressiota, vihan eleitä, karjumista.

Väliajan jälkeen lavalle astuu toisenlainen Toivola. Hänen monologinsa ei ole saarnaavaa, päinvastoin, sen kertomus on toteavaa, näyttelijän rennolla mutta varmalla rauhallisuudella esitettyä tarinaa todellisuudesta valkoisissa saleissa valkoisessa yhteiskunnassa. Tarina on yhtä aikaa oma kokemus ihosta ja katsaus sen historiaan, vihasta joka etsii ulospääsyä sekä pyrkimyksestä antaa anteeksi.

Tarvitseeko kaikkea antaa anteeksi? Valkoinen talo kysyy. Ehkä ei. Silti Toivola on kaikissa rooleissaan päättänyt olla sillanrakentaja, pystyttää luottamusta sukupolvien, kansojen ja ihonvärien välille. Jonkun on uskallettava sanoa se, mitä ei koskaan sanottu.

No onkos tullut joulu

Sanni Kriikku, Samuli Emery. Kuva: Sinem Kayacan

Tuttu tuoksu houkuttelee kesäpäivänä sisätiloihin, ja lämpiössä on – toden totta – tarjolla joulutorttuja. Alkamassa on Sanni Kriikun ja Samuli Emeryn uusi yhteisteos Hyvää joulua Sanni ja Samuli!, joka venyttää nykytanssin ilmaisua kohti monimuotoista performanssia ja esitystaidetta.

Nykytanssiesitykseltä on lupa odottaa ihan mitä vain – ja yllättyä. Kaapelitehtaalla Zodiakin näyttämöllä joulun perinteet saavatkin kyytiä. Kriikun ja Emeryn kiihkeä vauhti on yhtä aikaa hengästyttävää ja vaivaannuttavaa. 

Puolialastomat tonttuasuihin sonnustautuneet tanssijat tulevat kiusallisen liki yleisöään, ja joulun pyhyys räjäytetään palasiksi. Sen kappaleita näyttäytyy lavalla: on puhallettava tekovatsa, enkelinsiivet, pukinparta, muovitissit ja kimalteleva joulukuusipuku. Ehkä kliseet on kumottava ennen kuin niiden ytimeen pääsee kiinni. 

Siinä missä esitys railakkaasti irvistelee luutuneille tavoille ja hyökkää kohti konservatiivista joulukuvastoa, se myös tehokkaasti myllää katsojan ajatuksia uusiin asentoihin. Osansa saavat isot ja pienet itsestäänselvyydet, perheyhteisön salaisuudet, lapsuuden lempiasiat, eläinten kohtelu, maailmarauha. Teemoja on yhtä paljon kuin pukin säkissä kimaltelevia lahjapaketteja, ehkä liikaakin. Rajaaminen olisi antanut tilaa syvyydelle ja aikaa kypsytellä aiheita mureammiksi. 

Oman viiltävän näkökulmansa fragmentteina etenevään esityskokonaisuuteen antaa nurkassa jääräpäisenä tuijottavan videoscreenin katse, joka on kuin kolmas esiintyjä. Television ikivanhat Disney-leffat koskettavat, ja joulukuusen pyörähtelyn aikana kuva roihuavista takkapuista liikuttaa ristiriitaisuudessaan. 

Nykytanssin lumo saattaa katsojalta jäädä kaiken rekvisiitan alle, harmi kyllä, sillä Kriikun ja Emeryn tarkkaa tanssi-ilmaisua haluaisi nähdä enemmänkin. Peloton heittäytyminen moniin rooleihin vakuuttaa, ja yhteispeli on saumatonta. Loppua kohti seestyvän esityksen huippukohta on vaikuttava vuoropuhelu, jossa joulua toivotellaan yltyvän hyväntahdon ilmauksin niin naapureille, perheille, kaupungista toiseen ja lopulta planeetoille ja avaruuden kosmisisiin kerroksiin. Onko sittenkään kyse joulusta vai yksinkertaisesti lempeästä inhimillisyyden kokemuksesta? 

KANTAESITYS Zodiakissa (Kaapelitehdas Tallberginkatu 1B) 

Samuli Emery – Sanni Kriikku: Hyvää joulua Sanni ja Samuli! 

Koreografia ja esiintyminen: Sanni Kriikku ja Samuli Emery

Äänisuunnittelija: Henia Nikkilä 

Valosuunnittelija: Ada Halonen 

Pukusuunnittelija: Virpi Nieminen 

Lavastaja: Virpi Nieminen ja Ada Halonen 

Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Samuli Emery & Sanni Kriikku, Kulttuurikomppania Eloa, Tanssiteatteri Tsuumi 

Esitykset jatkuvat 6.9. 2025 saakka.
Esitystä suositellaan yli 16-vuotiaille. 

Lippu Saatu Zodiakilta – kiitos! 

Ihmiseksi tulemisen vaativa tie

Kuva Mitro Härkönen

Jo alkuasetelma sen paljastaa: on meitä ja on muita. Jaottelemme, karsinoimme, ryhmittelemme ja suljemme pois omasta näköpiiristä ne, jotka eivät sovi omaan kuplaamme. Sillä suvaitsevan maailmapolun kulkemiseen auttaa vain empatia. 

Juuri myötäelämisen ja välittämisen voima on puunukke Pinokkion tarinan ydinajatus. Vaikka nykypäivänä jo päiväkodeissa opetellaan myötätuntoa ja tunteiden tunnistamista, on empaattisuudelle ajassamme huutavan suuri tarve. Siksi Ryhmäteatterin kesäteatteriesitys Suomenlinnassa on erityisesti opetus meille aikuisille.

Italialaisen Carlo Collodin saturomaani 1800-luvulta ei alun perin ollut lasten lukemistoa, mutta Disneyn animaatio vuodelta 1940 on tehnyt siitä aikamme veikeän klassikon, jonka tuntevat niin lapset kuin aikuisetkin. Disney pehmensi elokuvassaan puunuken kulmikkuutta ja säästi hänet hirttotuomiolta. Juha Kukkosen ohjauksessa on reilusti enemmän hurjia käänteitä ja särmikkyyttä.

Suomenlinnassa Hyvän omantunnon linnakkeessa on tilaa ja mahdollisuuksia temmeltää, ja monet eri tasot tikapuukorkeudelta alas näyttämön syvyyksiin on hyödynnetty. Hahmoja on paljon, ja jokainen näyttelijä saa pistää itsensä likoon. Myös lavastuksen, rekvisiitan ja puvustuksen suhteen on karnevalistista runsautta vaatetuksesta alkaen taivaalta syöksyvään merihirviöön.

Esitys on fyysinen ja vaatii näyttelijöiltä vahvaa kehonhallintaa. Pinokkiota näyttelevän Mikko Kauppilan puunukke kävelee juuri niin kömpelösti kuin puinen nukkehahmo voisi liikkua. Hidastetut taistelukohtaukset ovat täydellisen hallittuja ja tarkkoja. Myös Pinokkion omatuntona hyppelevä Satu Sirkka (Talvikki Eerola) joutuu koko kaksi ja puolituntisen esityksen ajan kiipeilemään ja tasapainoilemaan lavan rakenteissa. Ja se nenä, kuinka se kasvaakaan aina oikean muuttuessa valheeksi!

Kaiken sirkushulinan pyörteissä tarinankäänteet ja oivallinen opetus ovat kuitenkin vaarassa hukkua teatterisavuun ja efektien melskeeseen. Kuten kesäteatterissa ainakin, on mukana satiirista huumoria ja viitauksia päivänpolttaviin aiheisiin. Mielikuvituksellinen keitos antaa monenlaisia eväitä ihmisyyden poluille.

Ryhmäteatteri Suomenlinnan kesäteatterissa: Pinokkio

Alkuperäisteos Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Dramaturgi Elina Snicker / UNTO

Rooleissa: Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter
Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen
Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

 

Yksinvaltiaalla on raskas vastuu

 

Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan pieni huone ja cembaloa pienemmän virginaalin lempeät äänet johdattelevat hetkessä Englannin hoviin. Rajalliset puitteet –lavalla vain nainen ja soitin – riittävät intensiiviseen tunnelmaan. Neitsytkuningattarena tunnettu Elisabet 1 (1533–1603) pohtii, miten hankala tilanne ratkaistaan.

On vuosi 1587, ja yksinvaltiaan kriisi on sekä poliittinen että henkilökohtainen. Tilanteessa ei ole mitään hauskaa, sillä kuningattaren on pian päätettävä serkkunsa Maria Stuartin kuolemantuomiosta. Jotain ristiriitaista ja ilakoivaa sentään näkyy, kun monologin esittävän Elina Mustosen runsas asu on täynnä pehmopupuja ja -nalleja, ja näyttävän hiuslaitteen kiehkurat kohoavat korkeuksiin. Asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Kuningatar ottaa tilansa, mutta vähintäänkin toista pääosaa näytelmässä esittää kaunis laatikonmuotoinen kosketinsoitin. Se on asetettu lavan keskelle, ja soittaja istuu sen ääressä selkä yleisöön päin. On hurmaavaa kuulla erityisesti cembalistina tunnetun Mustosen esittävän renessanssin ajan musiikkia, ehkäpä se auttaa Elisabetia vaikeassa päätöksessä, jossa naishallitsijan kannanotto on perusteltava tarkkaan.

Näytelmässä kuvataan hetkiä ennen kuolemantuomion vahvistamista, ja se pohjautuu Elisabetin omiin ja aikalaisten kirjeisiin. Kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Nely Keinäsen teksti avaa näkymiä valtaan ja oikeudenmukaisuuteen. Mustonen ja Keinänen ovat aiemmin tehneet yhteistyötä mm. Shakespearen ajan naisten maailmaan paneutuen.

Elina Mustosen tapa yhdistää sooloteoksissaan muusikon ja näyttelijän rooli on virkistävä. Vaikka Elisabetin vakava pohdiskelu jää paikoin vanhan musiikin sointujen peittoon, tarjoaa esitys historiallisen viitekehyksen universaaleihin moraalikysymyksiin, ja antaa perspektiiviä nykyteatteriin tottuneelle yleisölle.

Teatteri Jurkka 
Minä, Elisabet I

Kirjoittanut: Nely Keinänen
Suomentanut: Kersti Juva
Ohjannut: Laura Jäntti
Näyttämöllä: Elina Mustonen
Skenografia: Tarja Simone
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Sähköä yksinäisen elämään

Kuva Mitro Härkönen

Kun maailmankuulun Spymonkey-ryhmän perustaja ja fyysisen teatterin mestari Aitor Basauri ja klovneriaan ja miimikkaan erikoistunut näyttelijä Marc Gassot yhdistävät voimansa, on tuloksena mestarillista fyysistä teatteria.

Rakkaudesta sähköön Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä leikittelee vakavilla aiheilla. Tyhjän kodin ainoat ilonaiheet ovat sähköllä toimivat vempaimet ja yksinäisyyttä potevan asukkaan mielikuvitus. Päähenkilöä Markkua esittävä Gassot taipuu uskomattomiin asentoihin, hän pyrkii sisään postiluukusta ja ryömii esiin ikkunasta, kiepahtaa pesualtaaseen ja kompuroi vedestä liukkaalla lattialla. 

Kaikki tapahtuu pelottavan hienosti, yksikään harha-askel ei suista miestä kanveesiin. Taiturointi juoksumatolla on kuin loputon selviytymistarina elämän oravanpyörässä. Gassot selviää siitäkin voittajana. 

Hurjaa menoa näyttämöllä tehostavat monet uskaliaat yksityiskohdat; auki poksahtava oluttölkki kastelee yleisöä eturivillä, ja ahdistusta pakoilevan miehen aamutakin hihat liekehtivät. Pesäpallopeliin pyydetään katsomosta pari vapaaehtoista, ja meno yltyy. Pallo saadaankin sinkoamaan takariville saakka. Gassot flirttailee yleisönsä kanssa, ja hänen vetovoimansa on kiistaton. Mestarillisen kehonkielen lisäksi hän luo ilmeikkäällä mimiikallaan näyttämölle nopeasti muuttuvia tunteita. Markun mielikuvitusystävät Yksin ja Näisyys eivät pysty lohduttamaan, vaikka parhaansa tekevätkin. Alkoholi rauhoittaa tehokkaammin, ja lopulta tyhjät tölkit valtaavat koko näyttämötilan.

Marc Gassot’n ja Saara Törmän loistaviin teksteihin musiikin säveltäneen Karl Sinkkosen ideoima fyysinen komedia on erilaista kansallisteatteria, sanatonta, karnevalistista hupailua ja hienoa musiikillista leikkiä, joka ilmaisee myös suuria tunteita ja merkityksiä. Sellaista soisi näkevänsä useamminkin.

Rakkaudesta sähköön 
Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä
Yhteistyössä mukana Tampereen Teatteri

Lavalla: Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä, Karl Sinkkonen

Ohjaaja Aitor Basauri
Musiikki Karl Sinkkonen
Laulujen sanat Saara Törmä
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti Susanna Pukkila

Koomikon tragedia

Kuva: Aki Loponen

Koomikkona tunnettu Siiri Angerkoski teki näyttelijäntyötään sekä yli- että alityöllistettynä. 

Näyttelijä Pinja Hahtola pukeutuu uusimmassa monologissaan Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa Angerkosken roolivaatteisiin ja tuo esille legendan elämän vähemmän tunnettuja puolia.

Hahtola täyttää näyttämötilan hienosti sekä pienin että suurin sanoin, elein ja ilmein, keskijakaus ojossa ja nuttura tiukalla. Samalla hän tulee pohtineeksi näyttelijyyden universaalia mysteeriä esiintyvänä kollegana.

Siiri Saimi Angerkoski (1902-1971) aloitti uransa teatterissa, mutta tuli tunnetuksi erityisesti elokuvarooleistaan. Yhteensä 107 elokuvaroolia tehnyt Angerkoski on kaikkien aikojen työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä. Hänen uransa oli kuitenkin työnnetty kapeaan muottiin, sillä ronski ja sanavalmis näyttelijä nähtiin ennen kaikkea tuikeailmeisenä pirttihirmuna. Hän oli Pekka ja Pätkä -elokuvien kaulinta heiluttava Justiina ja Suomisen perheen kotiapulainen Hilda.

On vaativaa kirjoittaa monologi, ja esittää se itse. Hahtolan yksipuhelu Siirinä onnistuu luomaan monitahoisen kuvan näyttelijästä, jonka yleisö jo luuli tuntevansa. Autenttiset videokatkelmat taustakankaalla terävöittävät viitekehystä.

Esitys toimii monista näkökulmista, se on sekä mielen sisäistä puhetta että yleisölle suunnattua. Mukana matkalla vilahtelee aikalaisia, mm. elokuvaohjaaja Toivo Särkkä, teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja näyttelijäkollegat Tauno Palo, Ansa Ikonen, Helena Kara, Hannes Häyrinen ja Leo Jokela, ja keskustelua käydään myös perheen ja puolison kanssa. Ajankuva piirtyy selkeänä, Angerkoski koki suomifilmin nousun ja tuhon, filmitähteyden haasteet ja television mullistavan vaikutuksen.

Läpi uran Angerkosken toiveena oli saada esittää oikea, vakavasti otettava rooli. Toive toteutui vasta vuonna 1970, kun hän jo sairaana ja laihtuneena esitti Aulikki Oksasen kirjoittamassa televisioelokuvassa Aliisa pääosaa. Roolista hänelle myönnettiin naispääosan Jussi-palkinto – postuumisti. Elokuva jäi Siiri Angerkosken viimeiseksi, hän kuoli maaliskuussa 1971 vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Teatteri Avoimet Ovet: Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa

Käsikirjoitus Pinja Hahtola
Ohjaus Olka Horila
Rooleissa Pinja Hahtola
Lavastus ja puvustus Olka Horila ja työryhmä
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Tarpeisto Karita Fallström-Autio
Videosuunnittelu Jere Kolehmainen ja Pinja Hahtola
Graafinen suunnittelu Susanna Zographos
Tuotanto Riihimäen Teatteri ja Teatteri Avoimet Ovet

Meri on maailman muisti

Anssi Niemi, Laura Rämä ja Minna Suuronen.
Kuva: Mitro Härkönen

Muisti on arvaamaton, se käyttäytyy kuten haluaa. Me muistamme asioita, jotka olisi parempi unohtaa, ja helposti kadotamme sen viisaan ja muistorikkaan tien, jota olisi hyvä kulkea. Marjo Niemen kirjoittama Se saattaa olla ihminen tarkastelee Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä muistamisen ulottuvuuksia.

Alku on tragikoominen; kirjailija putoaa ystävänsä hautaan. Naarmut kyllä paranevat, mutta kuopasta ylös ja takaisin mielen selkeille väylille päästäkseen hän alkaa kirjoittaa kirjaa. Kun menneisyyttä pengotaan, paljastuu tietenkin ristiriitaista tietoa – ja muistoja – siitä miten asiat oikeasti olivat. Käsikirjoituksesta valmistuu useita versioita, muisti kun on epäluotettava todistaja.

Ihminen käsittelee omia, yksilöllisiä traumojaan osana lähiyhteisöään ja yhteiskuntaa. Mutta Niemen näytelmässä kurkotellaan myös laveasti ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin ja avataan historian kipukohtia, niin juutalaisvainoja ja fasismia kuin mielenterveysongelmia ja luokkanousua.

Rankkoja aiheita väläytellään katsojien silmien eteen sekä pikku vihjeinä että lämpimällä huumorilla, armollisuudellakin. Rantaan ajelehtii merestä raskas mytty, ja se saattaa olla ihminen. Pian muistinsa menettänyt nainen löytää menneisyydestään kiinnekohtia. Kirjailija saa luettavakseen Euroopan historian, ja runoileva psykiatri kirjoittaisi mieluummin lempeitä ja lyyrisiä säkeitä, kuin pian suljettavan hoitolaitoksensa historiikin.

Niemen kieli on minimalistista sanataidetta, jonka avaruudessa jokainen ele näyttämöllä saa merkityksen. Me teemme virheitä, on repliikki, joka toistuu, ja sekin on hyvä muistaa.

Moniin rooleihin taituruudella muuntuva näyttelijäensemble ihastuttaa ja naurattaa. Haikea ja huokaileva äänimaailma syntyy pelkistetyin keinoin huuliharpulla, haitarin palkeiden hengittelyllä, kengänpohjien kopisteluilla. Taivaalta sataa keltaisia post-it lappuja kuin kirkuen: muistattehan!

Se saattaa olla ihminen: Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Käsikirjoitus Marjo Niemi
Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi, Laura Rämä 

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka
Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä
Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen 

Kahlittuna vallanhimoon

 

Kuva Mikki Kunttu

Eläimet talutetaan lavalle ja kahlitaan kettingeillä penkkiin istumaan. Vai ihmisiäkö he ovatkin, ihmiseläimiä? 

Faabelin tavoin tarinaa kuljettava Eläinten vallankumous osoittaa, kuinka helposti ihmismieli talttuu ja taipuu, kun sitä ohjataan diktaattorin elein.

Michael Baranin Suomen Kansallisteatteriin ohjaama, dramatisoima ja suomentama George Orwellin klassikko Eläinten vallankumous (engl. Animal Farm, 1945) on satiirinen kuvaus vallasta ja manipuloinnista. Kepeän eläimellisyyden ja määkimisen takana vaanii hyytävä tunne. Miten helposti vallanhimo johtaakaan totalitaariseen yhteiskuntaan ja kahlitsee ajattelua ja vapautta.

Maatilan eläimet tekevät vallankumouksen vanhan karjun ohjeiden mukaan. Johtajiksi valikoituvat siat, jotka tunnetaan muita eläimiä älykkäämmiksi. Ne ottavat itselleen etuoikeuksia ja kehittävät aatesuunnan, animalismin, jonka sääntöjä kaikkien tulee totella. Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha. Syttyy eripuraa, kapinaa ja  valtataisteluita – tietenkin – ja vaikka eläinten keskinäistä tasa-arvoa vannotaan, ovat toiset lopulta tasa-arvoisempia kuin toiset.

Taivassalin näyttämökuva on vankilamaisessa karuudessaan kaunis. Eläinyhteisön jäsenet kaurapellonkeltaisissa asuissaan eivät kuitenkaan pysty pyristelemään koneistoa vastaan, vaan sokaistuvat vallanhimossaan. Pian siat jo kävelevät kahdella jalalla ja juhlivat yhdessä ihmissikojen kanssa laseja kohottaen. Juhani Nuorvalan musiikki lavan reunalta korostaa kohtalokkuutta.

Lavan taustalla ikiaikaisia luolamaalauksia esittävät eläinkuvat saavat seurakseen uutta historian kerrostumaa, kun kuvien lomaan maalataan lisää surmattuja eläimiä. Näin ihminen kaivertaa omaa kohtaloaan kallioon, vuosisadasta toiseen.

Suomen Kansallisteatterin Taivassali: Eläinten vallankumous

Rooleissa:
Jani Karvinen, Verneri Lilja, Pirjo Luoma-aho, Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Wenla Reimaluoto ja Marketta Tikkanen, Mikko Jutila sekä Seela Sella (videolla).

Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valot ja videot Mikki Kunttu
Musiikki Juhani Nuorvala
Äänet Jani Peltola, Juhani Nuorvala ja Turkka Inkilä
Naamiointi Petra Kuntsi