Teatteri Jurkassa harjoitellaan elämää ja siitä tulee näytelmä

 Kuvassa: Ella Mettänen ja Tommi Eronen
Kuva: Marko Mäkinen

Kun kaksi teatterimaaperään tukevasti juurtunutta helsinkiläisteatteria tuottaa yhteisen näytelmän, se kertoo – mistäpä muustakaan – kuin teatterista ja elämästä. 

Lauri Vennosen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Elämän ensikertalaisia – eli ikoni ja assistentti nostaa Emmi ja Vappu Jurkan luomassa huoneteatterissa railakkaasti katon korkealle. Sekä esitys että tila näyttäytyvät kokoaan isompina. 

Tarinan metatasot käyvät selväksi heti alkurepliikeistä: katsomme näytelmää, jossa kirjoitetaan näytelmää. Riipaiseva luomisen tuska saa aikaan vastakaikua ja naurunpyrskähdyksiä ensi-iltayleisössä, jossa arvatenkin on paljon alan ammattilaisia. Loppua kohden tunnelma synkistyy ja elämän rajallisuus iskee vasten kasvoja. 

Aloitteleva näytelmäkirjailija Jaakko (Tommi Eronen) palvoo ikonista ohjaaja Teresaa (Ella Mettänen) ja pääsee idolinsa assariksi. Asetelma keikahtaa, kun käy ilmi, että Teresa on vakavasti sairas ja itse asiassa jo kuollut. Jaakko pyrkii vimmaisesti urallaan eteenpäin, mutta törmää ahdistukseensa. Monella meistä on halu tehdä jotain merkittävää ja saada arvostusta, olla joku, mutta useimmiten vaatimukset ovat oman pään sisällä.

Maijalan ohjauksessa on vuorotellen rauhallisia suvantokohtia ja karnevalistista menoa, sirkustakin. Eräänlaista taikuuden tuntua luo myös Jurkassa aina oivaltava tilan käyttö, valot ja äänitehosteet venyttävät kokemusta tälläkin kerralla yli fyysisten rajojen. Huikeinta teatteria luovat kuitenkin hieno näyttelijäpari. Erosen energisen letkeä olemus on vaikuttava, ja Mettäsen saattoi oikeasti luulla kuukahtavan lattialle jonkinlaisen kohtauksen saaneena. 

Näytelmässä henkilö voi kuolla monta kertaa, mutta elämää ei voi ottaa uusiksi. Sen suhteen olemme kaikki ensikertalaisia. 

Teatteri Jurkka: Elämän ensikertalaisia 

Jurkan 70-vuotisjuhlanäytelmä toteutetaan Jurkan ja KOM-teatterin yhteistyönä
 

Kirjoittanut: Lauri Vennonen 

Ohjaus: Lauri Maijala 

Näyttämöllä: Tommi Eronen ja Ella Mettänen
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Lauri Maijala
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Ohjaajan assistentti: Tiiu Poikonen 

Kuolemanpolkkaa

Vuoden 1918 sisällissotaan lähteneet tytöt olivat vain teini-ikäisiä, 15-20 vuotiaita. Naiskaartilaisuus ei kuitenkaan ollut pelkkää nuoruuden uhmakkuutta tai lastenleikkiä, vaikka housut vedettiinkin jalkaan hihitellen. Omien oikeuksien puolustaminen ja tasa-arvon vaatimus nousi pian nuorten naisten elämääkin suuremmaksi kysymykseksi.

Oona Airola (vas.) ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Marko Mäkinen.

Anneli Kannon jo kymmenen vuotta sitten kirjoittama romaani Veriruusut on vasta nyt, sata vuotta sotatapahtumien jälkeen sovitettu teatterilavoille. Eikä ihme, vuoden 1918 tapahtumat saavat tilaa monella maamme näyttämöllä. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 käsittelee Kannon kirjan tapahtumia Tampereella. KOM-teatterin Veriruusut-sovitus puolestaan keskittyy akselille Valkeakoski-Lahti.

Valkeakosken paperitehtaan tytöt elävät itsenäisessä Suomessa, ja oman elinpiirin tärkeitä asioita ovat - kuten nuorilla aina - oma raha, töissä käynti, ystävyyssuhteet ja ihastumiset. Tarkimmin seurataan tyttöviisikon nuorinta, Sigridiä (Helmi-Leena Nummela) ja hänen parasta kaveriaan, jo parikymppistä Maijaa (Oona Airola). Elämä on edessä, eivätkä nuoret vielä osaa aavistaa kuinka pian he sen menettävät.

Ohjaaja Lauri Maijala kypsyttelee tarinaa hitaasti proosan tahtiin. Vaikka sodan uhka on ilmassa, on huumorillekin sijaa. Pyörölava tahdittaa hienosti niin tansseja iltamissa kuin raskaan tehdastyön liikkeitä, ja musiikkikohtaukset kasvattavat intensiteettiä. Loistavista muusikoista Maijan veljeä Marttia esittävä Antti Autio yllättää mainiolla bluessävytteisellä laululla ja mandoliinillaan. Mutta pian sisällissota kolkuttelee jo nurkan takana, tehdas suljetaan ja naiset hankkivat taistelua varten uskottavat asut. Housut jalassa ja kiväärit kädessä he lähtevät rintamalle.

Kun järkyttävät tapahtumat vyöryvät näyttämölle ja kiväärit laulavat, äänenpainot nousevat ja volyymi katsomossakin hipoo jo liiallisuutta. Sota järkyttää mielen, ja moni ampuu vain ampumisen vuoksi. Ympäriltä kaatuu vieraita ja tuttuja. Valkeakosken tyttöjen maailma on lopullisesti muuttunut.

Ja kun äitinsä menettänyttä sylilasta tuuditellaan kehtolaululla näyttämön kehää kaaressa kulkien käy mielessä: toivoa on sittenkin. Hiljaisuus huutaa joskus lujempaa kuin kovinkaan karjaisu. 

Veriruusut KOM-teatteri

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

TEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Kun muistojen kupla puhkeaa

Kasarilasten muistojen kupla puhkeaa, kun luoti halkoo tiensä suomalaisen maaseudun poikki Savonlinnan Kellarpellosta Helsingin Punavuoreen. Päiviensä päähän tulevat sekä masentunut lvi-asentaja että onnellinen lapsuus. KOM-teatterin uutuusnäytelmä Pasi Was Here piirtää merkkejä rajulla tavalla sekä graffitiseinään että mieleen.

Kuvassa: Juho Milonoff
Valokuva: Tanja Ahola

Muistatko Tao Taon ja Maija Mehiläisen? Ikävöitkö lapsuuden leppeitä lauantai-iltoja, jolloin saunapuhtaina katseltiin Napakymppiä? Entä kaipaatko mielikuvitusleikkejä muoviponeilla tai hernepussisotaa? Olet ilmiselvästi sukupolvea, jonka sydänalaa 1980-luku edelleen väkevästi korventaa. 

Nuoret teatterintekijät, ohjaaja Lauri Maijala ja käsikirjoittaja Veikko Nuutinen, ovat itsekin 80-luvun lapsia, ja sen huomaa. KOM-teatterin lavalla komeilee vakuuttava valikoima aikansa kulttiesineitä kasarilasten – ja heidän vanhempiensa – ihastukseksi. Janne Vasaman lavastus leikittelee oivaltavasti nukkumalähiön pienoismallilla. Pasin kotiin kurkitaan isoista ikkunaluukuista, saunassakin käydään ihan estoitta ja ilkosillaan. Ajankuva on uskottava. Ydinperheen keittiössä pannari paistuu meheväksi, ja lumiukkoanimaation tunnusmusiikki hiljentää idyllin tähtitaivaan alla. Siksi on sääli, että esitys paikoittain vesittyy pieruhuumorilla ja väkisinnakuilulla.

Näyttelijäkaarti Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff tekee lavalla hengästyttävän tarkkaa työtä. Nuori näyttelijätuttavuus Johannes Holopainen Pasina on liikuttava, nuoruuden vimmalla kohti heräävää seksuaalisuuttaan heittäytyvä ja samalla epävarmuutensa piinaama poikanen. Mutta myös paras kaveri Hemmo (Juho Milonoff) on ahdistunut ja potee erilaisuuttaan. Turnajaiskepiksi kutsuttu luokan rasavillityttö (Vilma Melasniemi) pohtii, onko selkäsauna pahempi kuin henkinen nöyryytys. Nuorista, nyt jo aikuisista, jokainen on joutunut ympäristössään kiusatuksi, joko ilkeän opettajan silmätikuksi tai suvaitsemattomuuden uhriksi.

Elämää pikkukaupungin laitamilla reilut kolme vuosikymmentä leimasi tavallisuus. Homous oli kauhistus ja kohtaamattomuus normi. Onkin helppo nähdä, että itsemurhan olisi voinut tehdä kaveruksista kuka tahansa. Kun yhteisen menneisyyden muistikuvat törmäävät, on silti inhimillistä pyrkiä vaalimaan tunteita herättävää historiaa. Pian kehittyy pikkunäppärä idea: tavallisuuden voisi museoida, sillä kaikkihan me olemme nobodyja! Konseptin menestys olisi taattu, sen voisi vaikka demota Slushissa.

Käsikirjoittaja Nuutisen omasta lapsuudesta epäilemättä paljon ammentava teksti ruokkii nostalgiannälkäisiä. Mutta onko mikään nyt muuttunut? Itsemurhien ehkäisyllä on saatu hyviä tuloksia 1990-luvulta lähtien, vaikka edelleen Suomessa itsemurhakuolleisuus on erityisen suuri nuorten, alle 35-vuotiaiden miesten keskuudessa. Alkoholivalistus puree, ja masennus on mielenterveyden häiriö, jota voidaan hoitaa. Toivoaksemme uusien sukupolvien lapsuusmuistot eivät aiheuta häpeää.

Hemmo-poika pikku älykkönä siteeraa kouluaineessaan Albert Camus´n toteamusta elämän absurdiudesta: järjettömyyttä pitää syleillä. Näin toimii ristiriitaisuudessaan myös teatteri, joka itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

Veikko Nuutinen: Pasi Was Here
KOM-teatteri

ROOLEISSA: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff
TEKSTI: Veikko Nuutinen
TEKSTIN SOVITUS: Lauri Maijala ja työryhmä
OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Janne Vasama
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
PUKUSUUNNITTELU: Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU: Anniina Veijalainen
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo