Somemyrsky ravistelee akateemista uskoa

Yhteiskunnallisista tarkastelukulmistaan tunnetun ohjaajan, näytelmäkirjailija Juha Jokelan Dosentit sai vihdoin kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa. Koronatilanteen vuoksi vuodella siirtynyt näytelmä hahmottelee näkökulmia nykymaailmaan tieteellisen viitekehyksen sisällä. Keskiössä on ideaaleilleen uskollinen professori, joka kipuilee teorioiden ja yksityiselämänsä solmukohdissa. 

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen.

Jokelan tekemä taustatyö on vaikuttava, tietä viitoittavat mm. filosofit Foucault, Wittgenstein ja Weil. Esiin nostetaan ainakin yliopistomaailman rakenteet ja nykytila valtataisteluineen, aivovuoto, tutkijoiden pahoinvointi ja akateeminen tieteenperintö. Sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) yrittää tutkimusprojektissaan pureutua niihin kaikkiin, mutta huonostihan siinä käy. 

Viereisellä penkillä istuneen kokemusasiantuntijan, emeritusprofessorin, mielestä lavalla nähtiin varsin uskottava suoritus. Näyttelijäkaarti on rooleissansa vakuuttava ja Ria Katajan suoritus suorastaan huima. Vain jakkunsa riisumalla hän vaihtaa roolia tiukkailmeisestä professorista abiturienttipojastaan huolehtivan äidin moodiin. Kotioloja sotkee lisäksi ex-mies, joka niin ikään puuhaa akateemisessa maailmassa sekä ulkomainen kollega, jolle osoitetaan rakkaudentunnustuksia videopuheluissa. Siirtymissä kotisohvalta palaveripöytään ja yliopistoruokalasta tutkijankammioon auttaa vähäeleinen mutta oivaltava liikkuvien elementtien käyttö ja videoprojisoinnit. Jälleen kerran täydet pisteet Suuren näyttämön lavastukselle. 

Professorin yksityiselämän raottaminen on tarpeellinen sivujuonne, muuten vuolaana virtaava teksti olisi voinut upottaa katsojan tieteelliseen retoriikkaan. Liike-elämän konsulttipuhetta näytelmän tutkijat sekä kavahtavat että kritisoivat, mutta kuulevatko he omaa kieltään? Vaikka tiedemaailma kaipaa businessyhteyksiä, suopeita poliittisia päätöksiä ja rahoittajia, on yhteiseen ymmärrykseen saattava kommunikaatio vielä hakusessa. 

Voisi kysyä mitä esityksestä jää käteen katsojalle, jolla ei ole omaa kokemusta yliopistomaailmasta ja tarkastelee sitä kauempaa. Toivottavasti kuitenkin jotain, sillä loppua kohden mukaan tulee tummempia draaman sävyjä. Vankkumattomia periaatteitaan vaaliva idealisti kokee usein ympäristönsä uhkana, oli toimiala mikä tahansa, ja uupuminen vaanii työlleen intohimoisesti omistautuvia. Näin käy myös yliopistoprofessorille, jonka työ joutuu raivokkaan twiittivyöryn ja somehyökkäyksen kohteeksi. Julkinen teilaaminen ja henkilökohtaiset solvaukset vievät lopulta työkyvyn. Onkin sääli, jos tie eteenpäin aukeaa vain niille, jotka huutavat kovimmin. 

Suomen Kansallisteatteri: Dosentit

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

Ohjaus Juha Jokela
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela
Ohjaajan assistentit Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen

Pehmonallella päin näköä

Satu-Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. Kuva Marko Mäkinen.

 

Pehmonallekasat huoneen nurkissa ja pilvikuvioita repsottava tapetti paljastavat: lastenhuoneessa ollaan, mutta mitä tänne tultiinkaan tekemään? 

Jotain lastennäytelmää tai leffaa harjoitellaan, toinen näyttelijä saa olla cowboy, toinen astronautti, vau! Tommi Korpelaakin odotellaan paikalle, mutta homma ei oikein käynnisty. 

Lavalla ovat Satu-Tuuli ja Juho, opiskeluajan kaverit ja kollegat, joiden ura on kulkenut vähän eri teitä. Tai sitten se vain tuntuu siltä, sillä kateus, kunnianhimo, häpeä ja monet muutkin hankalat tunteet ovat mukana kuvioissa. Toinen on elättänyt itsensä satunnaistöillä ja siivouksella, toinen raivannut tietään menestykseen uhraamalla itsensä ja vapaa-aikansa työtilaisuuksille. Törmäykset, rajutkin, ovat väistämättömiä.

Laura Mattilan Buzz ja minä Teatteri Jurkassa on esitys kateudesta ja kilpailusta, leikkiä ja huumoria unohtamatta. Mattila on kirjoittanut ja ohjannut metadraaman, jossa taiteenlaji tutkii omia asetelmia ja käytäntöjään. Sekaan heitellään tuttuja nimiä Tarmo Mannista Juha Hurmeeseen, ja sehän toki yleisöä kiinnostaa. Mattila itsekin pääsee lavalle Satu-Tuuli Karhun huikean parodiakohtauksen hahmona. 

Perusasetelma on ikiaikainen ja juontuu juuri lastenkamariajoista. Me kaikki haluamme tavoitella rakkautta ja toisten hyväksyntää. Toy Story -elokuvassa cowboylelu Woody kilpailee uutuuslelu Buzz Lightyearin kanssa pikkuisen omistajansa suosiosta. Vuoden 1969 Apollo 11 -lennolla Buzz Aldrin astui kuun pinnalle, mutta vasta Neil Armstrongin jälkeen.

Parituntinen esitys on kahdelle näyttelijälle rankka ponnistus, sillä kierimistä, hyppimistä ja punnerrusliikkeitä on paljon. Raisut eleet ja raikuvat äänenpainot saavat kuitenkin pienessä huoneteatterissa korostuneet mittasuhteet. Kun osaavien näyttelijöiden mielenliikkeet ja silmäkulmassa kimmeltävät kyyneleet näkyvät vaivatta katsomon viimeiselle riville, voisi tätä herkkyyttä hyödyntää toisinkin. Kaiken replikoinnin ei tarvitse asettua akselin forte-pianissimo ääripäihin.

Niin kuin Jurkassa usein, kaikki ulko-ovet ja ikkunat ovat esityksen käytössä. Joskus mietin miten kadulla liikuskelevat näytelmähahmot mahtavat huvittaa Vironkadun asukkaita ja kulkijoita. 

Teatteri Jurkka: Buzz ja minä
Näyttämöllä: Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo
Kirjoittanut ja ohjannut: Laura Mattila
Äänisuunnittelu: Markus Tapio
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen