Nukketeatteri Sampon jouluilo on tyyntä ja konstailematonta

Kuva Uupi Tirronen

Tie esitykseen vie halki kaupungin tuikkivan pikkujoulukauden ja kimaltavien valokuvioiden. Mutta perillä Nukketeatteri Sampossa tuoksahtaa perinteeltä. 

Olkipaalit tervehtivät jo portaikossa, ja tontuilla on päässään perin vaatimattomat hiippalakit. Se ei estä kihelmöivän jännityksen tuntua, joka tarttuu niin aikuisiin kuin lapsiin. Leppäkerttukuvioitu wc-istuin taisi olla ensimmäinen hämmästelyn aihe. Täällä ollaan asian ytimessä. 

Joulu tulla jollottaa on Sampon joulukauden nukketeatterikonsertti, jossa seikkailevat Duppaduulix-koira, tonttuystävät ja neljä muusikkotonttua. Seikkailun lomassa vilahtaa tuttuja talvisia elementtejä huopatöppösistä himmeleihin. 

Mutta vanhat joulunviettotavat eivät varasta päähuomiota, sillä musiikki on enimmäkseen uutta. Neljävuotiaan seuralaiseni mukaan musiikki olikin ihan parasta, kunhan vain osaisi päättää oliko hienointa viulun, haitarin vai kitaran soitto. Taitavat esiintyjät ovat lavalla läsnä varmalla ja vaatimattomalla otteella, eivätkä villitse valmiiksi eläväistä nuorta yleisöä. Mukana kyllä taputetaan, ja soittajat saavat ansaitsemansa aplodit. 

Kolmen vartin kesto on katsojien ikärakenteen huomioon ottaen juuri passeli, eikä esityksen loppuminen harmita lainkaan, sillä myös lämpiössä on paljon katseltavaa. Lasivitriineissä esillä olevat marionettinuket eri aikakauden puvuissaan ovat hienoja ja tutustumisen arvoisia kaikenikäisille.

Vuoden 2016 jälleen Helsingin keskustaan Erottajalle palannut Nukketeatteri Sampo toimii sisäpihan tilassa, joka tunnetaan myös Diana-näyttämönä. Teatterissa tehtiin mittava remontti, ja se toimii myös lastenteatteri- ja nukketeatterikeskuksena. Aulagalleriassa on Sampon Satumainen kahvila.

Menomatkalla pientä teatteriystävääni arvelutti ovatko tontut oikeita. Konsertin jälkeen se tuli todistetuksi: kyllä ne olivat.

Nukketeatteri Sampo Joulu tulla jollottaa

Käsikirjoitus, ohjaus, nuket, laulut: Maija Barić
Lavastus ja puvut: Suvi Ylinen
Lavalla Tuuli Saarnio/Jenni Rahunen, Iivo Barić, Antero Reinistö, Sanna Kaisa Sundström/Veera Kuisma

Suomalaiseen tapaan juhlista hautaan

 

Kuva Cata Portin

Elämässä on hyvät puolensa, ja juhlissa myös, eikä kaikkia niitä millään saada mahtumaan pariin-kolmeen tuntiin. Työpari Marina Meinander ja
Kirsi Porkka on kuitenkin yrittänyt parhaansa ja onnistunutkin melko hienosti.

Näytelmä Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa nivoo yhteen monille tunnistettavia hetkiä ja teemoja elon kaaoksesta. Kansallisteatterin esittelyssä näytelmää kuvataan komediaksi loputtomista ruuhkavuosista. 

Ruuhkaa ja touhua esityksessä onkin, ja sitä tuntuu olevan myös laajan perheyhteisön eläkeläisillä. 70 on uusi 50, niinhän kai nykyään sanotaan.

Niemisen-Koskisen suvun jäsenistä moni on insinööri, ja asioita lähestytään pragmaattisesti. Näin on aina ollut, nämä joulusukat ostin minä, syntymäpäiviä ja vappuja on aina juhlittu näin koko suvun voimin. Avioerot ja hautauksetkin hoidetaan sujuvasti ja tyylikkäästi. Katastrofin ainekset ovat silti ilmassa heti alkutahdeista.

Perhe on hyvä syy juhlia elämää, mutta herkkäviritteisissä juhlatilanteissa eri sukupolvien katsomukset helposti törmäilevät. 50-kymppinen perheenäiti on suorittaja ja marttyyri, joka ei koe saavansa kiitosta perheen eteen tehdystä työstä. Aviomies jättää ja ottaa rinnalleen uuden hehkeän kumppanin. Perheen uraohjus on ulkomailla asuva tytär, jonka kännykkää ei voi vaientaa edes grillimakkaraa odotellessa ja saunaa lämmitettäessä. Mukaan tarinaan mahtuvat myös ainakin avioton lapsi, työttömyys, uskottomuus ja ilmastokriisi. Aika paljon tavaraa yhdelle illalle.

Kun isoisän salattu nuoruudenrakkaus lentää paikalle tuhkauurnassa, ollaan makaaberin hupaelman äärellä. Onneksi porukassa on myös hautausurakoitsija. Ja sellaista elämä on, ylisukupolvista traumaa ja taakkasiirtymiä maailmassa, jossa yksilön pitäisi osata nauttia ainoasta elämästään ja samalla tuntea tuskaa ympäristön tilasta.

Näytelmän edetessä vauhti vain kiihtyy, ja rajuilma sytyttää mökkisaunan palamaan. Miten tuleekaan mieleen aleksiskivimäinen juhlatraditio ja seitsemän veljeksen kurja kohtalo Impivaarassa. Näytelmässä rankoille asioille voi onneksi nauraa. Laatuaikaa eivät aina ole ne juhlahetket, joita me yritämme väen väkisin itsellemme rakentaa. Vähemmällä koheltamisella voimme saada itsellemme juhlavamman elämänlaadun.

Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa

Ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2023

ROOLEISSA Juhana Hurme, Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Minka Kuustonen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen, Emma Pälsynaho, Timo Tuominen, Leena Uotila, Juha Varis

Musiikki Riikka Talvitie
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Johanna Elovaara
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Tuija Hellas

Kuusi naista ja kasa sukkahousuja

Kun Komediateatterissa esitetään näytelmää vammaisuudesta, alan aavistella jotain erityislaatuista. Ja sellaista onkin tulossa. Teatteriesitys Sekunnit ennen kaatumista on paitsi yhteiskunnallinen kannanotto vammaisten asemaan myös häpeämätön tilitys vaikeista tunteista, komedian keinoin.

Kirjailija, yliopistonlehtori Hannele Cantell sai itse kokea sairastumisen vaikeaan neurologiseen sairauteen, ja sen myötä tulivat tunteet. Häpeä, pelko, avuttomuus, raivo, syyllisyys. Miksi minä, miten nyt eteenpäin, mistä saa apua?

Elina Snickerin ohjaama ja käsikirjoittama näytelmä pohjautuu Cantellin samannimiseen kirjaan, ja se avaa rohkeasti sairastumisen ja vammautumisen yksityisyyttä ja samalla vaatii oikeutta puhua vaikeista asioista julkisesti. Se myös havainnollistaa ympäristömme esteettömyyttä – tai sen puutetta.

Sairauden synkistä näkymistä huolimatta ei kertomuksen päähenkilö rouva H päästä itseään helpolla, hän nauraa itselleen. Nythän sitä voi olla kuin supertähti Cèline Dion, sillä sairaus on sama. 

Ennen itsestään selvät arkiset asiat muuttuvat nyt ylivoimaisiksi. Keittiöpuuhissa voi yhtäkkiä kaatua ja kolauttaa päänsä, sukkahousut ovat mahdottomat pukea päälle eikä kaupan ovista ei pääse sisään. Siinä jo joku luulee hulluksi tai sekakäyttäjäksi. Kun H sitten onnistuu salaa puikahtamaan markettiin, hän hamuaa hurmioituneena hyllyiltä herkkuja, ja nauttii ne heti autossa parkkipaikalla. Itseironiaa rankimmillaan!

Mutta ne sukkahousut! Nuo monen naisen inhokkivaatekappaleet on näytelmässä valjastettu avainrooliin, kaiken karmean symboleiksi. Lavalla rouva H:ta esittävät kuusi näyttelijää riisuvat jaloistaan eri värisiä sukkahousukerroksia tuon tuostakin, ja sukat muuntuvat apuvälineiksi kuntoutukseen ja mökkimaisemissa huojuviin puunoksiin. Kerälle käärittyinä naiset kantavat niitä hellästi sylissään kuin kissanpentuja. Suuri myötätunto ja armollisuus välittyy katsomoon. Vammainen ei ole epäkelpo tai mitätön invalidi, vaan oikeutettu tasa-arvoiseen ja inhimilliseen kohteluun sekä saavutettaviin palveluihin.

Lämpimän oivaltavaa esitystä ja hienon näyttelijäkaartin yhteispeliä on ilo katsoa. Hannele Cantellin teos Sekunnit ennen kaatumista (Tuumakustannus) palkittiin vuonna 2022 vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n Kunnia-Vimma-palkinnolla.

Sekunnit ennenkaatumista – Teatteriesitys sairastumisesta ja elämän haavoittuvuudesta
Ensi-ilta Suomen Komediateatterissa 20.11.2023

Rooleissa:
Pinja Hahtola, Sari Havas, Ria Kataja, Minna Kivelä, Irina Pulkka ja Minna Puolanto

Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Elina Snicker
Dramaturgi: Heini Junkkaala
Valo- ja äänisuunnittelija: Saija Raskulla
Esityskuva Terho Aalto

 

Esitys kiertää vuonna 2024 teattereissa mm. Riihimäellä, Vantaalla, Espoossa ja Hämeenlinnassa.

Kaksi kaverusta, irkkumusaa ja lehmänlantaa

Mika Nuojua ja Martti Suosalo.
Kuva Tapio Vanhatalo

Voi pojat, minkä teitte! Kiviä taskussa on Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä. Näyttelijät Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat temmeltäneet esittämiensä hahmojen kanssa jo vuodesta 2002. Ja kaveruksiltahan se sujuu.

 Itse asiassa veikkosten kielet käyvät niin liukkaasti ja huumorilla, että spontaaneja pyrskähdyksiä tulee tuon tuostakin. Sitä on valloittavaa katsella. Siinä ollaan ikään kuin katsojien kanssa samalla puolella, ilakoidaan yhdessä. 

Kiviä taskussa (Stones in His Pockets) on Marie Jonesin vuonna 1996 Dublinissa kirjoittama tragikomedia pienestä Irlannin maaseutukaupungista. Kylässä kuvataan elokuvaa, ja mukaan on pestattu paikkakuntalaisia avustajiksi. Erilaisia hullunkurisia hahmoja on lukuisia – tarkemmin sanottuna 15 – ja Suosalo ja Nuojua esittävät heitä kaikkia. Ja millä taituruudella se tehdään! He vaihtavat roolia yleisön silmien edessä housunpunttia kiskomalla, hattua kääntämällä, puhetapaa ja hiuspehkoa muuttamalla. Näytelmän synkempi juonne tiivistyy sen nimeen; samaan aikaan nuori mies hukuttaa itsensä – ja kivet olivat hänen taskussaan painoina. 

Hulvattoman henkilögallerian tyypit haastavat niin Perniön murretta kuin savoakin. Vastapainoksi välillä hiljennytään muistelemaan joukosta poistunutta kunnon kaveria. Ehkä irlantilainen ja suomalainen mielenmaisema ovat toisiaan lähellä, jonkinlaista naurua kyynelten läpi. Vedet silmissä kuitenkin mennään tässä surkuhupaisessa tarinassa, jossa kaksikko haaveilee omastakin elokuvasta ja erityisesti lehmistä siinä. Suosalo ja Nuojua intoutuvat jopa irkkumusan vietäväksi. Riverdance-kohtaus onkin virtuoosimainen. 

Häpeäkseni tunnustan, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin näytelmän. Tiedän, että suurimmat fanit käyvät nautiskelemassa mestarien suorituksesta vuosittain. Näyttelijät ovat vuosikymmenten aikana kasvaneet ja vanhentuneet, mutta juuri siksi yhteispeli on niin luontevaa ja pakotonta. Toivotan esitykselle edelleen monia suosiollisia vuosia! 

Kiviä taskussa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö
Rooleissa Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Koreografia Tuovi Rantanen
Lavastus ja puvut Jyrki Seppä
Valot Teppo Saarinen
Ääni Ari-Pekka Saarikko

Menin kahvilaan ja päädyin teatteriin – eli kuinka kliseet kannattelevat meitä

Näkymä Willensauna-kahvilasta. Kuva Kirsi Helstelä

Vihdoinkin! Kolmen vuoden urakka on ohi, ja Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema vuonna 1954 valmistunut Kansallisteatterin Pieni näyttämö on peruskorjattu. Kolme vuotta! Sehän on kliseisesti pisaran mitta meressä, jos ajattelee vaikkapa maailmakaikkeutta tai edes yhtä vuosisataa. Illan esityksessä Europeana on luvassa katsaus 1900-lukuun, helppo juttu. Mutta ensin kohotetaan lasilliset.

Teatteritalon katutasoon avatun kahvila Willensaunan ikkunoista avautuu näkymä Kaisaniemen puistoon. Valoisa tila on sisustettu 50-luvun tyyliin, kuinkas muuten! Paavo Tynellin valaisimet luovat tunnelmaa, ja huonekalut on ostettu käytettyinä tai valmistettu teatterin lavastamossa. Sohva on aiemmin palvellut Nukkekoti-esityksen lavasteena. Ihanaa!

 

Maan ensimmäinen teatteriravintola avattiin tässä 1950-luvulla, ja siitä tuli sittemmin näyttämö. Nyt tila on palautettu alkuperäiseen käyttöönsä, kuinka mahtavaa! Koko Kansallisteatterin kortteli on asemakaavassa suojeltu, ja remontti toteutettiin toki yhteistyössä Museoviraston kanssa. Ja samalla kun perustuksia vahvistettiin ja esitys- ja talotekniikkaa uusittiin, saatiin työturvallisuutta, tilojen käytettävyyttä, äänieristystä ja akustiikkaa paremmaksi. Itsestään selvää, ja mahdollista!

 

Vesiallas teatterin sisäänkäynnin edessä on tyhjillään, ja innostun jopa kuvittelemaan paikalle sitä kylpylää, josta Willensauna on saanut nimensä. Vuonna 1864 valmistunut Wilhelmsbadin kylpylä rautatieaseman vieressä oli aikansa arvostetuimpia hotelleja. Kylpylän vesi johdettiin suoraan puiston lammikosta, huh. No ei nyt sentään!

Mutta nyt väliseinä teatterin aulaan aukeaa, ja yläkerran tyylikäs lämpiö kutsuu. Kun soljumme siitä katsomoon paikoillemme, on kuin virtaviivainen tila jatkuisi näyttämölle saakka. Vastassa on puhtaan harmoninen huone, jollaisia tyypillisesti ovat nykytaiteen museot. Tunnen olevani tervetullut tähän kokonaistaideteokseen, jonka sisään astuin jo alaovella.

Kliseet ovat hauskoja, niissä on huumoria (kun osaa ne sellaisina ottaa), jos kohta ärsyttävyyttäkin. Latteat tavat ja ajatukset juurruttavat meidät ympäristöömme ja yhteiskuntaan, toisiimme, luovat kollektiivista todellisuutta ja muistia. Lavalla seisovien museo-oppaiden totinen ryhmä edustaa historiankirjoitusta, yksi muistaa Euroopan 1900-luvun kiihkeänä ja traagisena, toinen listaa dadaismin, fasismin, kommunismin ja postmodernismin, joku huomauttaa kodinkoneista, rintaliiveistä ja keskitysleirien kauhuista. 

Faktoja on lukemattomia, ja niistä tulee koomisia ja absurdeja, kuten kaatuneen amerikkalaisen sotilaan keskipituus Normandian maihinnousussa: kuinka monen kilometrin jono heistä olisi muodostunut päälaet jalkapohjia vasten peräkkäin ladottuina?

Kuva Kalle Ropponen

Minna Leinon ohjaus perustuu Patrik Ouředníkin teokseen Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia, ja totuuskuoro tekee parhaansa osoittaakseen meille paikkamme jatkumossa. 

Kunhan ihmiset ottaisivat virheistä opikseen, ei tulisi sotia, tauteja, tulvia, maanjäristyksiä, nälänhätiä ja totalitaarisia järjestelmiä. ”Mutta monet eivät olleet kuulleetkaan tästä teoriasta, vaan jatkoivat muina miehinä historian tekemistä”, teos päättyy. Sekin taitaa olla aikamoinen klisee.

Europeana Suomen Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 9.11.2023

LAVALLA Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo

Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino
Alkuperäisteos: Patrik Ouředník: Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia (Siltala, 2022).
Alkuperäisteoksen suomennos Eero Balk
Dramaturgit Elli Salo, Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus- ja valosuunnittelu Kalle Ropponen
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Someajan musikaalitähdet yllättävät

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Broadway-musikaali Rakas Evan Hansen on someajan tuotanto, jossa pääosassa ovat nuoret. Aiheen ja esiintyjäjoukon huomioon ottaen yleisö Helsingin Kaupunginteatterissa on silti varsin keski-ikäistä. Mikäs siinä, aikamme ilmiöt koskettavat meitä kaikkia. Niinpä ensin vähän muistelua menneiltä vuosilta. 

Jos on aiemmin saanut nauttia Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoista ja tunnelmasta, tietää mitä hyvää on luvassa. Professori Timo Penttilän Töölönlahden maisemaan suunnittelema kulttuurirakennus avattiin 1967, ja se on jo käyntikohteena upea. Se valtaisa naistenhuone, jossa voi jopa istuskella sohvalla! 

Omat varhaisimmat muistoni ajoittuvat 70-luvun taitteeseen, jolloin en ollut ihan teini vielä, mutta tarpeeksi vanha ihastuakseni komeaan operettiprinssi Stig Fransmaniin. Ja laulu Rikas mies jos oisin leppoisan maitomies Tevjen eli Uljas Kandolinin esittämänä musikaalissa Viulunsoittaja katolla jäi korvamadoksi ikiajoiksi. 

Musikaalin Rakas Evan Hansen tarina sijoittuu amerikkalaiseen koulumaailmaan, ja lähtötilanne on synkkä. Pääosassa on epävarma ja yksinäinen poika, lähipiirissä toinen poika tekee itsemurhan. Ihmeellinen sekaannus johtaa valheiden vyyhtiin, josta on vaikea pyristellä pois, ja siihen kietoutuvat myös koululaisten perheet. 

Nuorten itsetuhoisuus on musikaalille yllättävä aihe. Useimmiten odotamme musiikkinäytelmiltä viihdettä ja kimalletta sekä valtavia lavasteita ja näyttäviä kuorokohtauksia. Tässä suhteessa Rakas Evan Hansen kulkee vastavirtaan. Aikamme rankkaa ongelmatiikkaa keventää kuitenkin näytelmän humoristinen ote. Ja suuria tunteitakin riittää.

Lavastus on toteutettu modernin tyylikkäästi ja videoprojisoinneissa nähdään peukutuksia, emojeita ja hymiöitä. Onneksi myös se tärkein – musiikki – svengaa. Lavan takaosassa työskentelevää kahdeksan taitavan muusikon orkesteria on ilo seurata. Nuorten näyttelijöiden laulu kaikuu ja koskettaa sekä soolo-osuuksissa että yhteisnumeroissa.

Evan Hansenin tarina on kasvukertomus, joka kaartuu kauniiseen loppuun. Ihmisellä on perustava tarve kuulua joukkoon, ja me aikuiset voimme huolehtia siitä, että nuoremme juurtuvat ympäröivään yhteisöön.

Rakas Evan Hansen Helsingin Kaupunginteatteri

Rooleissa Julius Suominen, Nina Tapio, Riikka Riikonen, Niki Rautén, Sanna Majuri, Antti Timonen, Samuli Pajunen, Lumi Aunio.

Käsikirjoitus Steven Levenson
Musiikki ja laulujen sanat Benj Pasek ja Justin Paul
Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila
Ohjaus Kari Arffman
Koreografia Antti Lahti
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Naamiointi Jaana Nykänen
Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen
Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta