Mies meni metsään

Kuva Stefan Bremer

Toimittaja Kaarlo Antero Vatasen asiat ovat huonosti, ihmissuhteet hiertävät ja työ turhauttaa. Hän loikkaa oravanpyörästä ja saa matkakumppanikseen jäniksen. Alkaa kohelluksen ja kommellusten täyttämä reissu maakuntien markkinoille ja puolukkametsiin, missä suomalaismies löytää itsensä ja onnensa. 

Ohjaaja Kristian Smeds on juuri kiinnitetty Kansallisteatteriin ohjaajaksi sekä kansainvälisten suhteiden koordinoijaksi ajalle 2024–2030. Hän aloittaa kautensa hulluttelemalla Arto Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneellä klassikkokomedialla Jäniksen vuosi. 

Alku onkin rempseä. Harvoin nähdään Suurella näyttämöllä näin ite-taiteen hengessä luotua ilottelua. Smeds kertookin tavoitelleensa kesäteatterilavojen hupailua, eräänlaista kesämökkiteatteria, jossa ilo ja leikki saavat ansaitun arvon. Juhlat alkavat heti yleisön soljuessa paikoilleen ja mekkala kiihtyy. Myös yleisöä yllytetään heilumaan ja laulamaan mukana. Ja pian ollaan nimismiehen puheilla, Lapin erämailla ja saunan lauteilla. 

Jos 70-lukulaista tarinaa leimasi Kekkosen aikakausi, on uuteen sovitukseen tuotu ajankohtaisia elementtejä aina Samsung-kännyköistä uuteen, tyylikkääseen presidenttipariin. Marja Salo porkkanaa purevana jäniksenä lunastaa ansiokkaasti seremoniamestarin roolin. Huomaan miettiväni, kuinka rankkaa mahtaa jäniksen hatun alla olla, rehvakkuus ja äänekkyys varmasti koettelevat sekä mieltä että äänenkäyttöä.

Pikkuinen jänis ja Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen muodostavat parivaljakon, joka on sekä sopivan erilainen että yllättävän vilpitön. Hulvattomia ovat muutkin näyttelijät, jotka antavat palaa estoitta. Jos alun sekamelska vaivaannuttaa, niin sävyt ja tunnelma kyllä synkkenevät loppua kohden. Se tuntuu tarpeelliselta ihan balanssinkin vuoksi, ja hengitys saa tasaantua. Videokuvan käyttö reaaliajassa ja lähiotokset ovat hienoja teknisiä tyylikeinoja.

Kun Vatanen poistuu teatterin pääovista Rautatientorille ulkoilmaan kameran seuratessa, on hän jo maailmaan valmis ja vapautunut Suomi-mies. Sekä lavastus että esityksessä kuultava musiikki tallentavat aikakauden sävyjä. Lastenanimaatiosta tuttu leppoisasti vihelletty tunnusmelodia jää korvamatona soimaan ja saa uskomaan leikin voimaan.

Suomen Kansallisteatteri
Paasilinna -Smeds Jäniksen vuosi

Työryhmä:
Ohjaus Kristian Smeds
Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti Marta Aliide Jakovski 

Ryhmäteatterin Lemminkäinen on perheenäiti elämänsä ruuhkassa

Kuva Mitro Härkönen

Lemminkäisen äiti kiertää näyttämöllä elämänsä kehää, kun koko arki ja siinä sivussa maailmankaikkeus on hänen harteillaan. Näinhän moni ruuhkavuosiaan elävä vastuullinen perheenäiti kokee. 

On kuntoiluintoinen puoliso, joka tuijottaa vain omiin laskelmiinsa, pelikonsolinsa taakse pitsalaatikkojen kanssa linnoittautunut aikuinen poika ja huollettava vanha äiti.

Tästä asetelmasta käynnistyy Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti, joka lainaa viitekehyksensä Kalevalasta. Ajan vaatimusten mukaisesti tarinaan on kuljetettu myös yhteiskunnallisia ongelmia.

Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) on vastuuntuntoinen opettaja, joka tuskailee oppilaitten lukutaidon ja kännykkä-äänien kanssa. Ukrainan sota on tuonut luokalle teinitytön, joka on pian raskaana. Oma poika on syrjäytymisvaarassa, ja kuntopyörän päällä äheltävä aviomies sydänkohtauksen partaalla. Muistisairas äiti näkee harhoja ja kaipailee nuoruutensa laulumaille.

Juonenkäänteistä riittäisi moneksi. Ovelalla tavalla kulissit kannattelevat rakenteita: jokainen oman elämänsä tragikoomisista ja tunnistettavista sankareista on laitettu kehyksiin, joihin valokeila osuu vuoron perään. Lavastusta sopiikin kiittää, se jäsentää ja selkiyttää muutoin kovin moniin suuntiin kurkottelevaa kudelmaa. Ohjaus on sopivan kiihkeätempoinen, mutta ei hajota kuviota sen enempää.

Loistavista näyttelijöistä videolla esiintyvä pariterapeutti, teatterinjohtaja Juha Kukkonen hersyttää makeimmat naurut. Ja komediaahan elämä on, kun sitä kiivaasti suoritetaan. Samalla asetelmassa on tragiikkaa, kukaan henkilöistä ei katso tulevaisuuteen kovin luottavaisena. Mutta pahaksi onneksi eteen tulee kriisi, sellaisiakin useille sattuu, ja vain niiden kautta voi kasvaa huomaamaan muutoksen tarpeen ja toteuttamaan uudenlaisia ratkaisuja.

Kun sodan kauheudet tai ihmishengen menetyksen pelko asetetaan arjen harmitusten rinnalle, löytyy perspektiivi. Ukrainalaisen Anastasian lapsuus loppui, kun päiväkoti räjähti naapuritontilla. Myös Lemminkäisen perheessä tahti hidastuu, poika löytää kutsumuksensa oikeasta elämästä, Anastasia synnyttää lapsen, perheen isä hellittää otteensa kuntopyörästä ja insinöörinkatseesta, ja äiti muuttaa maaseudulle etsimään mielenrauhaa.

Lemminkäisen äitiRyhmäteatterin Helsinginkadun näyttämö

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Eero-Tapio Vuori

ROOLEISSA
Santtu Karvonen
Minna Suuronen
Marja-Leena Kouki
Nana Saijets
Aapo Salonen

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Videosuunnittelu Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen

Monologi kahdelle naiselle ja jätesäkille

Yuko Takeda (vas.) ja Mirva Kuivalainen.
Kuva: Mitro Härkönen

Yhdysvaltain ensimmäinen nainen Jacqueline Lee ”Jackie” Kennedy Onassis (1929 – 1994) eli traagisen elämänsä kuoleman ympäröimänä. Itävaltalaisen nobelistin Elfriede Jelinekin näytelmässä Jackie – Tyttö ja kuolema IV presidentin puolison synkkä elämänkulku lihallistuu groteskilla tyylillä, mutta pääosaa näyttelevät mustat jätesäkit.

Teatteri Avointen Ovien näyttämöllä monologiin osallistuu kaksi naista, kuva ja peilikuva, ego ja alter ego. He tarkastelevat toisiaan, puhuttelevat toisiaan
ja tunnustelevat totuutta. Itsereflektion kieli on tarkkaa ja haurasta, vahvaa ja absurdia. Nyt on esityslavalla modernia runoutta!

Kun mustiin pukeutuneet kantajat siirtävät pois elämän kerroksia, tavaroita ja vaatteita, he ovat kuoleman kätyreitä. Kaikki turha kuoritaan ja pakataan mustiin pusseihin. Mutta mikä sitten on turhaa? Jackien elämän ydin oli pintaa, ja hänen vaatteistaan puhuttiin enemmän kuin hänestä itsestään. Puku säilyttää hengen.

Ja naiset repivät nahkaansa, kiskovat itsestään kuolleita lapsiaan. Kaikki järkyttävyys on näyttämöllä puettu kalmanväriseen silkkikimonoon. Ulkopuolinen katse on läsnä silloinkin, kun Jackie puhuu itsestään, hänhän on kuollut. Aivan kuten hänen lapsensa ja aviomiehensä. Silloinkin Jackie istui vieressä, kun luoti osui, ja kallon sisälmykset valuivat kuin vaatteet. Vaate on suurempi kuin minä se pitää kuosinsa, sanoo Jackie.

Kun katkeruus ja kyynisyys vuorottelevat, kyse on vallasta, kuka meitä katsoo ja miten. Tekstin paradoksit kolahtelevat ilmoille samalla kun neonkirkas häikäisyvalo rävähtää. Elämä on lihaa ja luuta, ja luisevat olivat muodissa. Silti lihaa piti esitellä. Myös Marilynin raja oli liha.

Järisyttävä ruumiinavaus naisen sieluun päättyy lavalle kohoavaan jättimäiseen jätemuoviin. Avoimet Ovet on läpivalaissut aikamme huomiotalouden sisintä tavalla, joka vavahduttaa.

Elfriede Jelinekin kirjoittama monologi on osa viisiosaisesta prinsessadraamasarjasta Tyttö ja kuolema 1-V. Näytelmä sai kantaesityksensä Deutsches Theater Berlinissä 2002.  Suomen kantaesitys 1.10.2024 Myllyteatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona! 

Teatteri AvoimetOvet
Jackie – Tyttö ja kuolema IV 

Ohjaus Jaakko Kiljunen ja Maiju Tainio
Näyttämöllä Mirva Kuivalainen ja Yuko Takeda
Teksti Elfriede Jelinek
Lavastus ja puvut Oscar Dempsey
Puvustuksen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Juri Jänis
Nukketeatterillisuus Maiju Tainio
Dramaturginen dialogi Pauli Patinen
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen

Tuotanto Myllyteatteri ja Teatteri Avoimet Ovet

Sivuvaikutuskin on vaikutus

 

Anna Böhm ja Roderick Kabanga. Kuva: Marko Mäkinen

Kaikki alkaa mahtavasti, tekijätiedot heijastuvat seiniin elokuvamaiseen tapaan. Kliinisen ympäristön kalmanvalkea jännite tarraa kiinni heti. Taas kerran on Teatteri Jurkassa hienosti osattu maksimoida pienen tilan mahdollisuudet ääriään myöten.

Mutta ennen kaikkea ihastuttaa raikas ja osaava näyttelijänelikko, kaikki valkoisiin puettuina.

Kaksi nuorta vapaaehtoista osallistuu lääketutkimukseen, mutta elämä puuttuu peliin. Niinhän usein käy: me ihastumme ja rakastumme väärällä hetkellä, säännöt eivät tunnu oikeilta, ja tunteet ohjaavat enemmän kuin järki. 

Lääkekokeessa toisiinsa hullaantuvat näyttelijät Tristan (Roderick Kabanga) ja Connie (Anna Böhm) valloittavat lavan hurmaavalla läsnäololla ja vilpittömyydellä. Heille todellisuus suljettujen ovien takanakin on hullua seikkailua, dopamiinimyrsky, jossa lääke ja plasebo kietoutuvat iloisesti sekaisin. Kunnes kasvava annostus sekoittaa mielen. Kenen tunteet ovat aitoja, ovatko ne manipuloituja ja voiko niihin luottaa? Minkälaisia jälkiä tunteet meihin jättävät, ja onhan sivuvaikutuskin vaikutus.

Myös koetta johtavien lääkäreiden (Elsa Saisio ja Mikko Nousiainen) menneisyydestä paljastuu inhimillisiä tunteita, iloa, hurmaa ja masennusta. Työelämän paineet kietoutuvat mukaan vyyhtiin ja vaikuttavat kokeen kulkuun. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

Lucy Prebblen  Vaikutus (The Effect) kyseenalaistaa farmakologisen tutkimuksen etiikan, depression ja kaiken sen, mikä tekee tunteista omiamme. Intensiivisen näytelmän etenemistä sävyttää rankasta aiheesta huolimatta lämmin, ihastuttava ilo.

Vaikutus TeatteriJurkka
Suomen kantaesitys 14.9.2024

Kirjoittanut: Lucy Prebble
Suomentanut: Reita Lounatvuori
Ohjannut: Tuomas Parkkinen
Näyttämöllä: Elsa Saisio, Mikko Nousiainen, Anna Böhm ja Roderick Kabanga
Skenografia: Anna Sinkkonen
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen 

The Effect was first performed at the National Theatre, London, directed by Rubert Goold, and co-produced by Headlong on 13 November 2012.

Matkalla häpeämättömyyteen

Kuva Mitro Härkönen

Miten ujosta ja estyneestä runotytöstä tuli rento ja leikkisä naisen seksuaalisuuden puolestapuhuja? 

Aila Meriluodon (1924–2019) syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta, ja nyt hänen elämänkulkuaan tarkastellaan teatterin lavalla. Monivaiheinen elämäntarina keskittyy vuosien 1975–2004 päiväkirjoihin.

Esitys Tältä kohtaa, Aila on kiertänyt Pieksämäen Kulttuurikeskus Poleenin ja Kajaanin Runoviikkojen kautta Teatteri Avointen Ovien näyttämölle. On aika asettua, ja hyvin se onnistuukin, kun asialla ovat Virpi Haatainen ja Ella Pyhältö.

Ailalle miehet ovat addiktio, niitä on korissa kuin leikkikaluja, pikkunukkeja. Sieltä voi nostaa esiin ohimeneviä ihastuksia mutta myös merkittäviä, kirjalliseen tuotantoon vaikuttaneita rakkauksia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Virpi Haatainen tekee monet sivuroolinsa eleettömästi ja jättää päähenkilölle tilaa loistaa.

Meriluodon esikoiskokoelma Lasimaalaus (1946) vakuutti yleisön, ja hurmasi myös professori, runoilija V. A. Koskenniemen. Yli 60-vuotiaan Koskenniemen suhde 23-vuotiaaseen Meriluotoon oli eroottisen hienostunut, ja Aila sai toimia vanhenevalle akateemikolle muusana. Jäyhän näköispatsaan tilalle tuli pian järkälemäinen Lauri Viita, oireellisesti mustan kaavun olomuodossa. Avioliittoa ja luomistyötä häiritsivät Viidan mielenterveysongelmat ja hoitojaksot. Viidan kuoltua Meriluoto lähti lapsineen Ruotsiin, jossa hän koki rakkaussuhteet naimisissa olevan pappi CeeGeen ja virolaissyntyisen lääkäri Martin kanssa.

Ruotsin vuodet vapauttivat Meriluodon Lauri Viidan varjosta ja lapsuuden mitättömyyden kokemuksista. Äiti on lattea, mutta minä olen kerroksellinen, Aila julistaa. Hän reipastui myös käyttämään alkoholia ja halusi estottomasti kohahduttaa yleisöään suorasukaisilla kirjallisilla seksikohtauksilla, joita kustantaja sensuroi ja paheksui. Vielä 1970-luvulla kiima piti taltuttaa.

Vaikeat kokemukset yksinhuoltajana ja ympäristön ahdasmielisyys ei tehnyt Ailan oloa helpoksi. Tuottelias kirjailija julkaisi kuitenkin häpeämättömästi yhdeksällä vuosikymmenellä runokokoelmia, romaaneja ja päiväkirjoja ja jaksoi suhtautua elämään lämpimästi ja uteliaasti. Huumorillakin, joka tosin lipsahtaa paikoin liian komedialliseksi. Mutta ehkä naisen vapautuminen ja ikääntyvän kirjailijan seksielämä sitä vaatii, tänäkin päivänä.

Teatteri Avoimet ovet: Tältä kohtaa Aila
Käsikirjoitus ja ohjaus Virpi Haatainen
Aila Meriluodon roolissa Ella Pyhältö
Iida, näytelmäkirjailija Virpi Haatainen
VAK, Veikko Antero Koskenniemi Virpi Haatainen
Anna, Ailan rakastaja CeeGen vaimo Virpi Haatainen
Ailan äiti Virpi Haatainen
Kustannustoimittaja Virpi Haatainen

Kuinka cupidoista tuli konsultteja

Kuva: Majo Kurki

Rakkautta ei nykymaailmassa löydä ilman apua, eikä amorin nuoli osu, ellei sitä vähän tönäise. Raha on tietysti hyvä apuväline, niinpä lemmen markkinoille on löytänyt myös konsulttien kirjava joukko.

Helsingin Kaupunginteatterin nykyesityksen näyttämön eli Studio Pasilan lavalle pelmahtaa pieni lauma cupidoja, ihan hyvät aikeet mielessään. Ja näitä vekkuleita epeleitä katsookin mielellään. Työryhmä Royal Hattaran What ever love means on yhtä hauska ja hellyyttävä, kuin sen sielukkaat, vaahtomuoviset amorit.

Rakkautta etsivän Hertan (Petra Heinänen) neuvonantajat edustavat kukin omaa näkökulmaansa, reseptejään tarjoavat niin sosiologi, tunnetaitokupido, Bridget, aluehallintavastaava kuin runoilijakin. Oletko nyt rakastunut? kysytään, sillä rakkautta kuuluu etsiä. Rakkaudesta on tullut yhä selvemmin narsistiseen minäprojektiin liittyvä ilmiö, ja intiimeistä suhteista etsitään minäkuvan vahvistusta. Näin järkeilee myös se ärsyttävä tieteen saavutuksiin jatkuvasti viittaava, besservisserinä esiintyvä Alaviite-nimeä kantava konsulttikupido. Ihana hahmo!

Nykynukketeatteria aikuisille saisi kernaasti esittää enemmänkin. Nuken ja ihmisen yhteipeli on haikeankaunis ihmisyyden metafora, joka koskettaa katsojaa kuin huomaamatta. Isot ja ilmeikkäät nuket tuovat mieleen takavuosien Muppet shown, mutta anarkian tilalla on lempeää kritiikkiä hollywoodilaista romanttista komediaa, television parinhakuohjelmia ja niiden luomaa rakkauden kuvastoa kohtaan. Nukettajien käsissään taitavasti liikuttelemat superlonpalaset muuttuvat eläviksi, ja lähes ihmisen kokoiset pehmonuket liikkuvat tiukasti kiinni nukettajissa.

Kun Hertan tunne-elämä pysyy alavireisenä, iskevät vaahtomuovikaverit entistä kovemmin panoksin. Paikalla jammaa kovasti pianisti Liberacea muistuttava tyyppi yhdessä Elton Johnin kanssa. Valttikorttina paikalle raahataan valtava Prince Charlesin pää, joka ei kihlautuessaankaan osaa määritellä mitä rakkaus on. Kuuluisa sitaatti antaa koko näytelmälle nimen: ”Whatever ’in love’ means.” Olisiko rakkaus kuitenkin vain tunteita, niitä, joista tunteiden kohteelle kannattaa puhua?

What ever love means
Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Työryhmä
Alkuperäisidea: Merja Pöyhönen, Essi Santala, Riina Tikkanen
Käsikirjoitus: Taija Helminen
Ohjaus: Merja Pöyhönen
Ohjaajan assistentti: Olavi Ermala
Nukenrakennus: Helena Markku
Lavastus: Johanna Latvala
Tarpeisto: Tonja Goldblatt
Valosuunnittelu: Essi Santala
Äänisuunnittelu: Olli-Pekka Jauhiainen ja Petteri Salomaa
Kuvat: Majo Kurki

Esiintyjät:  Petra Heinänen, Henni Kervinen, Sirpa Järvenpää, Helena Markku, Elena Rekola, Miika Suonperä, Riina Tikkanen

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Taiteen Edistämiskeskus, Turun Teatterisäätiö, Aura of Puppets

Esitys on toteutettu Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä. Näyttämö tuo nykyesityksen erilaisia muotoja osaksi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistokokonaisuutta. Näyttämöä tukee 2024–2025 Koneen Säätiö.

Ekokriisi on ihmisen kriisi ja linnut sen hälytysmerkkejä

Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff, kuva Janne Vasama

Kun isoja mustia lintuja putoilee taivaalta pommin lailla, kertoo se tietysti luontokadosta ja monimuotoisuuden häviämisestä. 

Mutta brittiläisen Zinnie Harrisin näytelmässä Putoavat linnut uhanalaisina näyttäytyvät myös ihmissuhteet, lähimmäisenrakkaus ja välittämisen taito. KOM-teatterissa ekokriisi on ihmisyyden kriisi.

On kuuma kesä Helsingissä, ja Vivaldin vuodenaikojen osa Kesä alleviivaa tunnelmaa paahteisella soinnillaan. 

Näyttämön raskaasti pyörivää lavaa työnnetään uusiin asentoihin. Se on kuin kieppuva maailmanpyörä, joka havainnollistaa kaaosmaisia tapahtumia kolmesta eri perspektiivistä. On pariskunta, uusiutuva sairaus ja sivusuhteita, on aikuinen tytär ja vanha rakkaus opettajaan sekä opettajan hankala suhde äitiinsä, joka sattuu olemaan pariskunnan miehen salarakas. Sekamelska kuulostaa pahalta, mutta kyse ei ole farssimaisesta sekoilusta. Traagisinta kaikessa on ihmisen kyvyttömyys aitoon kommunikointiin. Mihin tässä maailmassa voi luottaa?

Tytär Kati (Ella Mettänen) sanoo sen ääneen: tarinan voi aina muuttaa toiseksi, siitä voi jättää jotain pois, sitä voi muokata tai vaihtaa päähenkilöä. Myös Katin onnettomuus on tulkinnanvarainen, hän on hädissään ja ehkä tappanut linnun tai ihmisen, tai ihminen on kuollut hänen takiaan. Ainakin verta on paidassa ja käsissä, ja on paha olla. Totuus muuntuu kokijan ja katsojan mukaan, punainen voi olla sininen, jos joku niin sanoo.

Putoavat linnut tarjoilee runsaasti tunteita, mutta ei faktaa. Katsojan jännitystä venytetään äärimmilleen eikä sittenkään paljasteta, mitä sängyn takaa löytyneessä viestilappusessa sanotaan. Vuoropuhelu on emootioihin vetoavaa ja juuri niin absurdia ja perustelematonta, kuin aidoissa parisuhteissa. Siis kovin luontevaa, varsinkin kun pariskuntaa esittää tosielämän aviopari Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff. Ja hyvin esittääkin. Katsomossa näytelmän alkupuolella kuuluneet naurunpyrskähdykset hiljenevät loppua kohden, ja askarruttamaan jää kysymys siitä, voimmeko vielä ottaa opiksemme.

KOM-teatteri Putoavat linnut

ROOLEISSA 
Matleena Kuusniemi, Paavo Kääriäinen, Vilma Melasniemi, Ella Mettänen ja Juho Milonoff

Näytelmä Zinnie Harris
Ohjaus Riikka Oksanen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Maria Sirén
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo
MaskeeraussuunnitteluLeila Mäkynen
Suomennos Sarka Hantula
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen

Krohnin sisaret kirjoittivat itsensä maailmaan

 

Kuva Teppo Järvinen

Miksi kurjet lentävät? Koska ne voivat, pohtivat Krohnin kirjoittavat sisarukset. Suomen Kansallisteatterin uutuusnäytelmä Kurjet kertoo Helmi ja Aune Krohnin sekä Aino Kallaksen tarinan ja nyökkää myös Anton Tshehovin Kolmen sisaren suuntaan.

Asetelmassa voikin nähdä paljon samaa. Mutta siinä missä joutilaisuuteen kyllästyneet Tshehovin sisaret hakevat elämäänsä tarkoitusta ja suuntaa, ovat Krohnin sisaret hyvin tietoisia kutsumuksestaan. He kirjoittavat, koska voivat ja osaavat.

Aikamme mainossloganeille altistuneena korviini juontui nopeasti myös kosmetiikkajätin julistus ”koska olen sen arvoinen”. Rinnastus ei taida olla kovin kaukaa haettu. Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan kirjoittama tarina on voimaannuttava kertomus kuljettavaksi viitoitetusta tiestä ja eräänlainen periksiantamattomuuden ylistys, johon myös oma aikamme peilautuu.

Käsikirjoittajien tavoitteena on ollut kirjoittaa satu ja sijoittaa vapaasti assosioiva tarina niihin katvealueisiin, joista historiantutkimus ei tarkkaan tiedä. Lähdetään siis liikkeelle kuin saduissa: ”olipa kerran”, ja pysähdytään aluksi vuosiin 1933–34, jolloin – oletettavasti – Krohnin sisaret ovat kerääntyneet yhteen muistelemaan kuollutta Kaarle-veljeään.

Paikalla ovat myös säveltäjäveli Ilmari kirjailijavaimonsa Hilja Haahden kanssa sekä Helmin entinen aviomies, professori ja valtiomies E. N. Setälä. Sadunomaisella tavalla myös edesmenneet ovat läsnä näyttämöllä. Näkymä on ihastuttava kurkistus 1930-luvun suomalaisiin kulttuuriseurapiireihin ja kansallismieliseen, työnteon eetosta korostavaan perheyhteisöön aikana, jolloin naisten osana useimmiten oli jäädä miesten asettamiin kahleisiin.

Draamallisen polun varrella zoomaillaan muutamiin keskeisiin paikkoihin ja tilanteisiin, kuten naisten väsymättömään kirjailijantyöhön ja sukukartanoon Viipurinlahdella. Ilonpito Kiiskilän kartanossa yltyy miltei karnevalistiseksi. Se on rakas muisto lapsuudesta, vaikka isä Julius Krohn hukkui niissä maisemissa traagisesti, ja pian paratiisista luovuttiin.

Kuva naisista työpöytiensä ääressä puolestaan kiinnittyy kirjoittamisen paloon ja pakkoon, siinä naisten sisäinen maailma tehdään näkyväksi. Jokainen tekstien kanssa työskentelevä voi samaistua siihen onnen ja tuskan ristiriitaan, jota Aino Kallas kuvaa elämänsä kahleeksi ja täyttymykseksi. Samalla sisaruus, niin elämänmittainen tuki kuin se onkin, lisää naisten kirjoittamisen piinaa ja tuo mukanaan kateuden, mitättömyyden ja katkeruuden tunteita. Ne kohdistuivat ehkä eniten Ainoon, jonka kansainvälisestikin ihailtu ura oli kolmikon kärkenä.

Kaikki lavalla olevat sisaret tekevät hienon roolityön naisina, joille suvun perintö oli vahva osa kirjoittajan identiteettiä. Pienen näyttämön ulottuvuudet toimivat jälleen elävästi ja kauniisti. Pakko myös kiittää Joakim Berghällin jazzahtavasta musiikista, joka kehystää sadun sekä aikaansa että ajattomaksi.

Kurjet Suomen Kansallisteatteri
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 14.2.2024

ROOLEISSA Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Nicke Lignell, Esa-Matti Long, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Paula Siimes

Ohjaus Tiina Puumalainen
Käsikirjoitus Tiina Puumalainen ja Hanna Suutela
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Heli Hynynen
Valosuunnittelu Kare Markkola
Musiikki Joakim Berghäll
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Reissumiehen muistelmat lavalla

 Timo Ruuskanen. Kuva: Mitro Härkönen.

Joskus näytelmän lähtökohtana voi olla sekin, että pääosan esittäjä on samanmittainen, samanpainoinen ja vähän saman näköinenkin, kuin tarinan päähenkilö. Näyttelijä Timo Ruuskanen astelee Teatteri Avointen Ovien lavalle ihan sopivan kokoisissa saappaissa ja on kitara kainalossaan kuin ilmetty Tapio Rautavaara (1915-1979). 

Koko kansan tummaääninen reissumies, Lontoon olympialaisten keihäänheiton kultamitalisti ja Suomi-filmien surusilmäinen hurmuri Tapio Rautavaara ei nuoremmille sukupolville välttämättä ole tuttu. Mutta moni hänen lauluistaan edelleen soi kylänraiteilla ja lastenhuoneissa. Kukapa ei osaisi hyräillä esimerkiksi melodioita Reppu ja reissumies, Päivänsäde ja menninkäinen tai Sininen uni. 

Palkitun Red Nose Companyn perustajajäsen, klovnina tunnettu Timo Ruuskanen on  käsikirjoittanut vauhdikkaan monologin aikakautensa suositusta urheilijasta ja trubaduurista. 

Ruuskanen on suvereeni esiintyjä ja lavaolemuksessaan ajoittain niin nopea, ettei aina selviä esittääkö hän idoliaan Tapsaa vai itseään. Rautavaaran jyhkeän rauhallinen olemus paikoin peittyy turhan tohinan taakse. Raamikas esitys on silti sopivasti ihmisen kokoinen. Mies ottaa tilan haltuunsa rehdisti ruutupaidassaan, eikä suuria kulisseja tarvita.

Kertomus etenee hyppäyksin lapsuuden muistoista sotavuosiin ja meidän aikaamme. Päähenkilön elämänmittaisena ristiriitana näyttäytyy kansan jakautuminen kahtia, punaisiin ja valkoisiin, TUL:n joukkoihin ja SVUL:n joukkoihin. Rautavaara itse sinnittelee siinä välissä, myy nuorukaisena lehtiä kaikille, niin Sosiaalidemokraatin kuin Uuden Suomen lukijoille. Politiikasta Rautavaara ei halua myöhemminkään puhua, ja vaikka suosion myötä vaurastuukin, ei liioin rahasta. Hän halusi kohdata ja kuunnella ihmistä ihmisenä.

1950-luvun Suomessa maksettiin sotakorvauksia, ja kaikesta oli pulaa, mutta mieli riensi jo kohti seikkailuja, uutta hilpeyttä ja kansahuveja. Köyhän työläistaustan omaava Rautavaara toi laulelmillaan kaivattua viihdettä ja menestyi, ja sehän toi elämään myös alkoholin. Yhtenä syväjuonteena tarinassa kulkeekin ajatus siitä, miten olla uskollinen itselleen kansansuosion melskeissä. Rautavaara opetteli olemaan suosittu, vaikka se ei aina onnistunutkaan. Reissumiehen nousujohtoinen taival päättyi traagisesti kesken työpäivän.

Rautavaaran mies ja kitara -tyyli puree edelleen, ja tuttuja laulelmia olisi Timo Ruuskasen esittämänä kuunnellut mieluusti enemmänkin. Näytelmä Rautavaara – ihminen ja ikoni sai kantaesityksensä Riihimäen Teatterissa viime syksynä. Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa esitys menee huhtikuun loppuun asti. 

Teatteri Avoimet Ovet  Rautavaara 

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen

Verenpunainen huuto elämälle

 

Kuvassa Unto Nuora, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne,
Mikko Paloniemi ja Kaisa Torkkel. Kuva Stefan Bremer.

Useita kiinnostavia nykytanssiesityksiä on sattunut silmiini viime aikoina. Vaikka en voi sanoa olevani tanssin tuntija, jokin niissä vetää puoleensa. Tai ehkä houkuttelevinta onkin se, että saa vapaasti heittäytyä yleisöön nauttimaan esityksestä sen kummemmin sitä analysoimatta.

Helsingin Kaupunginteatterin ja Compañía Kaari & Roni Martinin Veren häät oli vetänyt Studio Pasilan katsomon täyteen muitakin tanssin ystäviä. 

Espanjan kansallisrunoilija, multitalentti taiteilija Federico García Lorca (1898–1936) koskettaa edelleen tragedianäytelmällään, jonka tunnetuimpia versioita lienee Carlos Sauran ohjaama flamencoelokuva vuodelta 1981. Veren häät (Bodas de Sangre) valmistui alun perin 1932 ja kantaesitettiin 1933 Madridissa.

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja espanjalais-romani-juutalais-suomalaisen flamenco-orkesterin verenpunainen hääjuhla on rajua, ruumiillista ja roiskahtelevaa läsnäoloa. Sen liike on paikoin hiipivää kauhua, rytmikästä maiskuttelua ja uhkaavaa hiljaisuutta, ja yltyy sitten miltei ilakoivaan tanssiin ja raivoon. Verevä flamencomusiikki kietoo kokonaisuuden yhteen. Itse tarina on klassinen Romeo ja Julia -kertomus, rakkaustarina, jota sävyttävät sukuviha ja mustasukkaisuus, ylpeys sekä intohimo.

Esitys tarjoilee runsaasti vihjailevaa ja monitulkintaista symboliikkaa, lihakarjaa, ihmisiä, pyristeleviä eläimiä. Pyykkikorillinen kenkiä, jalkine roikkumassa ruhojen ripustuskoukussa, lihakaupan valomainos sian ruhonosista, sen vieressä akun lataustasoa ilmentävä palkki. Ja hunnut: morsian, sian morsian. Tanssijoiden valkeat paidat ovat tahriutuneet vereen, vaikka esiintyjät kiihkeästi hokevat ”minä olen puhdas”.

Lorca, kuten aikalaisensa Salvador Dali ja Luis Buñuel, oli Euroopan 1930-luvun taiteen uudistajia, jonka surrealistiset ja vimmaiset kuvat eivät selittele. Muutamia kuorokohtauksia ja repliikkejä lukuun ottamatta tanssijoiden kieli on liikkeen virtaa. Nykytanssin tulkinta näyttää maailman fyysisenä, kehollisena ja sekasortoisena, mutta sehän on ymmärrettävää. Vaikka Lorcalle kävi huonosti luen sen niin, että esityksen tanssinpunainen huuto on uhraus elämälle, alkukantaiselle eläimelliselle otukselle, jota kutsumme ihmiseksi.

Federico García Lorca: Veren häät

Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Koreografia Kaari Martin

Sävellys Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia Kaari Martin, Roni Martin ja Atro Kahiluoto

Näyttämöllä: Kaisa Torkkel, Aino Seppo, Justus Pienmunne, Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi.

Muusikot: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suarez.

Lavastus ja valot Jukka Huitila

Puvut Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Eppu Helle

Naamiointi Hanna Piispanen

Naiset vaeltavat uuteen aikaan

 

Ensimmäiseksi erottuu rytmi. Viisi kovia kokenutta naista lähtee taipaleelle poltetun maan halki. Heillä kaikilla on menneisyytensä ja taustansa, ja he ovat olleet Saksan armeijan palveluksessa omista syistään ja haluistaan. Eletään Lapin sodan lopun aikoja vuonna 1945. Nyt matka vie yhtenä joukkona erämaavaellukselle kohti kotia.

Tommi Kinnusen menestysromaanin Ei kertonut katuvansa pohjalta tehty teatteriesitys on seitsemän teatterin yhteistyöproduktio, jonka on ohjannut ja dramatisoinut taiteilijaprofessori Mikko Roiha. Roihan visio on pelkistetyn niukka, metsämaisemat huojuvat videoseinällä, ja pitkät puulaatikot toimittavat istuimen, talon, saunanlauteiden ja juoksuhautojen virkaa. Viiden naisen lisäksi lavalla ainoana miehenä esiintyvä Jari-Pekka Rautiainen esittää muut roolit, yhteensä kaksitoista, mm. sotilaana, lääkärinä, kuskina ja rajavartijana.

Asetelma on selkeä, tämä on naisten tarina. Kinnunen onkin romaanissaan halunnut kertoa sodasta näkökulman,  josta ei juuri ole puhuttu. Aseveljeyden aikaan moni nainen lähti saksalaisten mukaan työn tai seikkailun perässä tai vain yksinäisyyttä pakoon. Kun sota Lapissa on ohi, tulee saksalaisista vihollisia ja koteihinsa palaavista naisista maanpettureiksi ja huoriksi leimattuja poloja.

Pitkospuilla askeltavien naisten yhteinen rytmiikka löytää esityksessä hienosti paikkansa. Monet vaaranpaikat ja dramaattiset kokemukset, vilu ja nälkä näkyvät konkreettisesti näyttelijäkaartin fyysisessä olemuksessa. Pelot pelätään yhdessä, mutta myös ajoittainen hassuttelu ja nauru yhdistävät. 

Paluu kotiin on silti kivulias: kotikylissä kaikki on poltettu. Ja jos jokunen talo onkin pystyssä, sen ovat jo vallanneet muut asunnontarvitsijat. Jatkosodan kovan hinnan maksavat naiset. Koskettava tarina etenee vääjäämättömästi kohti uudenlaista tulevaisuutta ja toimii hyvin myös teatterin lavalla.

Ei kertonut katuvansa Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Yhteistyössä ovat mukana Tampereen Teatteri, Kouvolan Teatteri, Turun kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Seinäjoen kaupunginteatteri, Hämeenlinnan Kaupunginteatteri sekä suomalaisberliiniläinen Vapaa Teatteri. Esitys sai ensi-iltansa 1.7.2023 Heimathafen Neukölln-teatterin Pier 9-näyttämöllä.

Rooleissa Mari Turunen, Tiina Winter, Ulla Koivuranta, Mari Pöytälaakso, Liisa Peltonen, Jari-Pekka Rautiainen

Dramatisointi ja ohjaus Mikko Roiha
Ääni- ja videosuunnittelu, kuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Taina Sivonen