tiistai 2. marraskuuta 2021

Miten ylläpitää toivoa, kun sitä ei ole?

Kuvassa Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotannossa Tunnit, viikot, kuukaudet pohditaan raskaita tunteita, surua, toivoa, uskoa ja syyllisyyttä parantumattoman taudin varjossa. 

Kati Kaartisen kirjoittama teos perustuu kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin ja hänen puolisonsa Tina Lundánin romaaniin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin kirjaan Ensimmäinen kesä (2008). 

Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen vuonna 2006 vain 37-vuotiaana.


Niille, jotka ovat lukeneet kirjan Viikkoja, kuukausia, tuo näyttämösovitus eteen uudenlaisen maailman. Kirjan dialogimuoto on hienovaraisesti työnnetty taaemmaksi, ja musiikki ottaa katsojat lohdullisesti syliinsä. Kun lavalla on kaksi loistavaa musiikkiteatterin ammattilaista ja neljän miehen orkesteri, ollaan yhtäkkiä keskellä draaman ryydittämää musiikki-iltaa. Petra Karjalainen on ollut useissa Tampereen Työväen Teatterin musikaaleissa, Timo Tuominen taas tunnetaan mm. Brel-tulkinnoistaan. 

Jussi Tuurnan säveltämät laulut kuljettavat tarinaa näyttämöllä, jolle Reko Lundán ohjasi vielä kuolinvuonnaan laulunäytelmän Kutsumattomia vieraita. Siinä esiintyi hänen ystävänsä Timo Tuominen, joka näyttelee nyt kuollutta toveriaan. Esitys onkin kunnianosoitus lahjakkaalle teatterintekijälle ja ystävälle. 

Surun ja lähestyvän kuoleman kuvaus ei silti ole pelkästään pehmeää pumpulihöttöä. Kärsimys ei jalosta, vaan repii ja raastaa, uhmaa ja lannistaa. Väistämättömän edessä on hoidettavana paljon käytännön asioita, eivätkä kumpikaan puolisoista halua parisuhteen muuttuvan hoitosuhteeksi. Lundán tekee ohjaajantöitäkin viimeiseen saakka. Silti näytelmä kysyy: kuinka pitkään voi toivoa, saako uskoa ihmeisiin? Kuinka lujasti voi luottaa Pohjois-Euroopan parhaaseen kirurgiin? Vai pitäisikö vain rukoilla? 

Liialta sentimentaalisuudelta vältytään osin taustakankaan vaihtuvien kuvakollaasien kautta. Ne vievät keskelle perheen tavallista arkea, väläyttävät lenkkarikasoja, värikkäitä hammasharjoja ja -mukeja, pihaleikkejä ja lomailmeitä. Suru puhuu omaa kieltään, ja kasvain menee minne tahtoo. Mutta toivo elää, vaikka sitä ei olisi. Tärkeintä on, että välillä voi silittää kättä ja poskea, eikä ainoastaan pelätä. 


Suomen Kansallisteatteri: Tunnit, viikot, kuukaudet

Rooleissa: Petra Karjalainen (TTT) ja Timo Tuominen
Orkesteri Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström ja Ville Leppilahti
Käsikirjoitus Kati Kaartinen
Alkuperäisteokset Reko ja Tina Lundán
Musiikki Jussi Tuurna
Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila
Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Teemu Nurmelin
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Saliääni Sakari Kiiski

Yhteistuotanto Kansallisteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri


perjantai 29. lokakuuta 2021

Pintaremontti rapsuttaa nauruhermoja mutta yltää syvemmällekin

Kuva Stefan Bremer.
Miika Nousiaisen romaanidramatisointien putki Kansallisteatterissa jatkuu näytelmällä Pintaremontti. Veikkaan, että talossa aiemmin täysille katsomoille esitettyjen näytelmien Maaninkavaara (2011), Metsäjätti (2013) ja Juurihoito (2016) vanavedessä myös Pintaremontista tulee yleisön suosikki. 

Nousiaisella on taito kirjoittaa viihdyttävää satiiria ja älykästä hyvänmielentarinaa. Pintaremontti alkaa hautajaisista ja päättyy häihin, siinä pyristellään elämän kaaoksesta kohti valoisampia aikoja. Erityisesti näytelmän miehet ovat hukassa. Yksi kipuilee rakkaudenkaipuussaan, toinen kuormittuu lastensa yksinhuoltajana ja kolmas vanhempiensa omaishoitajana. 

Letkeät kaverit heittävät hauskaa läppää, mutta onko sittenkin kyse hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista? Jossain pohjalla kuuluu resonoivan surullisenhaikea pohjavire. Maslowin tarvehierarkian huipulle – siis mm. fysiologisten tarpeiden, turvallisuuden, rakkauden päälle –miehet keksivät lisätä ulospäin hyvältä näyttämisen tarpeen. Sen perässähän nykyihmiset tuntuvat säntäilevän nääntymiseen saakka.

Vaikeiden asioiden käsittely huumorin kautta on tuttu ja oivallinen keino havainnollistaa arjen kipupisteitä. Saamme nauraa itsellemme. Palaset tuodaan katsojien eteen pikku katkelmina kuin laatikkoleikissä, jota valaistun kerrostalomaiseman upea lavastus vahvistaa. Yhteen taloon, näytelmään, yhteen elämään voi mahtua niin paljon: avioerot, lapsettomuus, yksihuoltajuus, rikollisuus, olemisen vaikeus.

Asiat pureskellaan asioina, pala kerrallaan, ja karikatyyrihahmot marssitetaan lavalle välillä jäsentämään rytmiä ja välillä rauhoittamaan tilanteita. Lempeiden prätkäjätkien joukko ja hullunkuristen orkesterilaisten ohimarssi muistuttavat, tämä on vain satua. Ei hyvinvointibloggarinkaan elämä aina ole auvoisaa.

Loppua kohden vauhti kiihtyy, on laulu- ja tanssikohtauksia ja vaaleanpunaista asua sävy sävyyn. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja parit löytävät toisensa. Satu saa onnellisen lopun. Kävisipä näin myös oikeassa elämässä.

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Suomen Kansallisteatteri 

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Minna Leino
Produktiodramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Koreografia Ninu Lindfors
Videosuunnittelu Petri Tarkiainen
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
Muusikko Linda Ilves 

tiistai 26. lokakuuta 2021

Ihminen astuu esiin


 
Kuva Mitro Härkönen
Ensin ihminen astuu lämpiöön, esityksen alkua odottelevien joukkoon. Hänellä on silinterihattu ja frakkitakki, ja hän huutelee ämyriin kuin sirkustirehtööri. Katsomoon saapuneita hän kehottaa mittaamaan onnellisuuslukemansa, sillä tavoitteena on esityksen jälkeen olla ainakin vähän onnellisempi kuin teatteriin tullessa. Lavalla hän keinuu kiikussa kukkaseppele päässä ja puhelee linnuille ja kasveille. 

ITE-taiteilija, mystikko ja erakko Elis Sinistö (1912–2004) on kanssamme näyttelijä Taisto Reimaluodon hahmossa, ja näin Teatteri Avoimet Ovet juhlistaa Reimaluodon 60-vuotissyntymäpäivää. Taija Helmisen monologimuotoon kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys on tuotettu yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin kanssa.

Oululainen Elis Sinistö oli astrologi, rakentaja, työmies, balettitanssija, erakko, mietiskelijä, joogi, majatalon isäntä, nudisti ja pasifisti, joka eli Kirkkonummella itse rakentamassaan paratiisissa Villa Mehussa 92-vuotiaaksi. Reimaluodon yksinpuhelu piirtää Sinistön tarinaa esiin kuin lyijykynäpiirrosta harmaan herkin sävyin. Hänen läsnäolonsa on vaatimattomuuden taidetta, jossa valovoima kasvaa sisältäpäin. 

Tästä esityksestä puuttuvat suuret eleet, mutta se kurkottelee kohti utopioita. Juhliin ovat kutsuttuina luomakunnan isot ja pienet, muurahaisista tuulen henkeen. Mutta aina teksti ei ole helppoa seurattavaa, sillä kirkkaimmat kohdat löytyvät vain tarkkaan kuuntelemalla. Hienovarainen äänimaailma tukee oivallisesti tarinankerrontaa. Kun Reimaluodon hellyttävä hahmo tanssii kuin varis ja ui kalana veden alla, hän ”uskaltaa olla oman olemuksensa täyttämä”. Yleisö palkitsee hersyvin hörähdyksin ja aplodein.

Esityksen päättyessä varmistetaan vielä onnellisuuslukemat. Kun katsomosta poistuville tarjoillaan mukillinen vattumehua, jää hymy huulille varmasti koko illaksi.

Esityksen ensi-ilta Lahdessa Aino-näyttämöllä pidetään helmikuussa 2022.


Teatteri Avoimet Ovet: Onnellisinta on olla onnellinen
Käsikirjoitus Taija Helminen
Ohjaus Hanna Kirjavainen
Roolissa Taisto Reimaluoto
Skenografia Pekka Korpiniitty
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Jere Kouhia
Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Lavantäydeltä irkkumusaa

Kuvassa Ulriikka Heikinheimo, Alexander Wendelin, Pia Runnakko, Vilja Seivo,
Santeri Helinheimo-Mäntylä, Robert Kock ja Aili Järvelä. Kuva Otto-Ville Väätäinen


Irlantilaisen John Carneyn vuonna 2007 valmistunut elokuva Once tehtiin aikoinaan pienellä budjetilla Dublinin kaduilla vain muutamassa viikossa. Sen valloittava musiikki ja herkkä ihmissuhdetarina sulattavat sydämiä nyt myös musikaalina. Molemmat tunnetaan erityisesti Oscar-palkitusta duetosta Falling Slowly. 

Oncen pääosassa onkin musiikki – ja huikean taitavat muusikot. Päärooleissa ovat musikaalitähti Emma Klingenberg ja Helsingin Kaupunginteatterin musikaaleista tuttu, nyt ensimmäistä kertaa ruotsiksi näyttelevä Tuukka Leppänen

Keskelle irkkumusabileitä päästään jo ennen varsinaisen esityksen alkua, kun lava täyttyy monitaitoisista soittajista yleisön asettuessa paikoilleen katsomossa. Ja muuta ei sitten tarvitakaan, sillä tarinan ainekset ovat helposti koossa. Kaikki soittimet löytyvät lavalta, ja muusikot vaihtavat niitä miltei lennossa. Nykyteatterissa paljon käytettyjä videoprojisointeja tai muita erikoistehosteita ei tässä tarvita.

Juonen kulku on riisutun yksinkertainen, mies ja kitara -tyyliin, mutta ison ensemblen vahvistama. Dublinin kaduilla soittava vaatimaton katumuusikko korjaa leipätyönään pölynimureita. Lahjakas lauluntekijä tapaa tytön, toisen muusikon, ja yhdessä he päättävät tehdä demon, joka auttaisi heitä matkalla kohti unelmia. 

Kaksikon hapuileva suhde antaa odottaa suurempaakin rakkaustarinaa, joka ei koskaan toteudu. Yhdessäolon mahdottomuus resonoi haikeansuloisena, ja sävelet vaihtuvat slaavilaispoljennosta koskettavaan a cappellaan. Kaksitoistahenkinen muusikko-näyttelijäporukka liikkuu yhteisessä koreografiassaan vaivattomasti musiikin riemua välittäen. 

Esitys on ruotsinkielinen, mutta suomenkielistä tekstitystä voi seurata mobiilisovelluksen kautta. Musikaalia esitetään Lilla Teaternissa ainakin vuoden loppuun. 


Enda Walsh: Once 

Ohjaus Jakob Höglund
Rooleissa: Emma Klingenberg, Tuukka Leppänen, Ulriikka Heikinheimo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Aleksi Kaufmann, Robert Kock, Hilda Koskinen, Sanna Majuri, Molla Rantamäki, Pia Runnakko, Kalle Ruusukallio, Riku Vartiainen, Alexander Wendelin, Joachim Wigelius.

Musiikki ja sanoitukset Glen Hansard ja Markéta Irglová.
Libreton käännös Annina Enckell
Laulujen käännökset Tobias Zilliacus
Lavastus ja puvustus Sven Haraldsson

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Somemyrsky ravistelee akateemista uskoa

Yhteiskunnallisista tarkastelukulmistaan tunnetun ohjaajan, näytelmäkirjailija Juha Jokelan Dosentit sai vihdoin kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa. Koronatilanteen vuoksi vuodella siirtynyt näytelmä hahmottelee näkökulmia nykymaailmaan tieteellisen viitekehyksen sisällä. Keskiössä on ideaaleilleen uskollinen professori, joka kipuilee teorioiden ja yksityiselämänsä solmukohdissa. 

Kuvassa Marja Salo ja Ria Kataja. Kuva Katri Naukkarinen.
Jokelan tekemä taustatyö on vaikuttava, tietä viitoittavat mm. filosofit Foucault, Wittgenstein ja Weil. Esiin nostetaan ainakin yliopistomaailman rakenteet ja nykytila valtataisteluineen, aivovuoto, tutkijoiden pahoinvointi ja akateeminen tieteenperintö. Sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) yrittää tutkimusprojektissaan pureutua niihin kaikkiin, mutta huonostihan siinä käy. 


Viereisellä penkillä istuneen kokemusasiantuntijan, emeritusprofessorin, mielestä lavalla nähtiin varsin uskottava suoritus. Näyttelijäkaarti on rooleissansa vakuuttava ja Ria Katajan suoritus suorastaan huima. Vain jakkunsa riisumalla hän vaihtaa roolia tiukkailmeisestä professorista abiturienttipojastaan huolehtivan äidin moodiin. Kotioloja sotkee lisäksi ex-mies, joka niin ikään puuhaa akateemisessa maailmassa sekä ulkomainen kollega, jolle osoitetaan rakkaudentunnustuksia videopuheluissa. Siirtymissä kotisohvalta palaveripöytään ja yliopistoruokalasta tutkijankammioon auttaa vähäeleinen mutta oivaltava liikkuvien elementtien käyttö ja videoprojisoinnit. Jälleen kerran täydet pisteet Suuren näyttämön lavastukselle. 

Professorin yksityiselämän raottaminen on tarpeellinen sivujuonne, muuten vuolaana virtaava teksti olisi voinut upottaa katsojan tieteelliseen retoriikkaan. Liike-elämän konsulttipuhetta näytelmän tutkijat sekä kavahtavat että kritisoivat, mutta kuulevatko he omaa kieltään? Vaikka tiedemaailma kaipaa businessyhteyksiä, suopeita poliittisia päätöksiä ja rahoittajia, on yhteiseen ymmärrykseen saattava kommunikaatio vielä hakusessa. 

Voisi kysyä mitä esityksestä jää käteen katsojalle, jolla ei ole omaa kokemusta yliopistomaailmasta ja tarkastelee sitä kauempaa. Toivottavasti kuitenkin jotain, sillä loppua kohden mukaan tulee tummempia draaman sävyjä. Vankkumattomia periaatteitaan vaaliva idealisti kokee usein ympäristönsä uhkana, oli toimiala mikä tahansa, ja uupuminen vaanii työlleen intohimoisesti omistautuvia. Näin käy myös yliopistoprofessorille, jonka työ joutuu raivokkaan twiittivyöryn ja somehyökkäyksen kohteeksi. Julkinen teilaaminen ja henkilökohtaiset solvaukset vievät lopulta työkyvyn. Onkin sääli, jos tie eteenpäin aukeaa vain niille, jotka huutavat kovimmin. 

Suomen Kansallisteatteri: Dosentit

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

Ohjaus Juha Jokela
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela
Ohjaajan assistentit Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Pehmonallella päin näköä

Satu-Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. Kuva Marko Mäkinen.


 
Pehmonallekasat huoneen nurkissa ja pilvikuvioita repsottava tapetti paljastavat: lastenhuoneessa ollaan, mutta mitä tänne tultiinkaan tekemään? 

Jotain lastennäytelmää tai leffaa harjoitellaan, toinen näyttelijä saa olla cowboy, toinen astronautti, vau! Tommi Korpelaakin odotellaan paikalle, mutta homma ei oikein käynnisty. 

Lavalla ovat Satu-Tuuli ja Juho, opiskeluajan kaverit ja kollegat, joiden ura on kulkenut vähän eri teitä. Tai sitten se vain tuntuu siltä, sillä kateus, kunnianhimo, häpeä ja monet muutkin hankalat tunteet ovat mukana kuvioissa. Toinen on elättänyt itsensä satunnaistöillä ja siivouksella, toinen raivannut tietään menestykseen uhraamalla itsensä ja vapaa-aikansa työtilaisuuksille. Törmäykset, rajutkin, ovat väistämättömiä.

Laura Mattilan Buzz ja minä Teatteri Jurkassa on esitys kateudesta ja kilpailusta, leikkiä ja huumoria unohtamatta. Mattila on kirjoittanut ja ohjannut metadraaman, jossa taiteenlaji tutkii omia asetelmia ja käytäntöjään. Sekaan heitellään tuttuja nimiä Tarmo Mannista Juha Hurmeeseen, ja sehän toki yleisöä kiinnostaa. Mattila itsekin pääsee lavalle Satu-Tuuli Karhun huikean parodiakohtauksen hahmona. 

Perusasetelma on ikiaikainen ja juontuu juuri lastenkamariajoista. Me kaikki haluamme tavoitella rakkautta ja toisten hyväksyntää. Toy Story -elokuvassa cowboylelu Woody kilpailee uutuuslelu Buzz Lightyearin kanssa pikkuisen omistajansa suosiosta. Vuoden 1969 Apollo 11 -lennolla Buzz Aldrin astui kuun pinnalle, mutta vasta Neil Armstrongin jälkeen.

Parituntinen esitys on kahdelle näyttelijälle rankka ponnistus, sillä kierimistä, hyppimistä ja punnerrusliikkeitä on paljon. Raisut eleet ja raikuvat äänenpainot saavat kuitenkin pienessä huoneteatterissa korostuneet mittasuhteet. Kun osaavien näyttelijöiden mielenliikkeet ja silmäkulmassa kimmeltävät kyyneleet näkyvät vaivatta katsomon viimeiselle riville, voisi tätä herkkyyttä hyödyntää toisinkin. Kaiken replikoinnin ei tarvitse asettua akselin forte-pianissimo ääripäihin.

Niin kuin Jurkassa usein, kaikki ulko-ovet ja ikkunat ovat esityksen käytössä. Joskus mietin miten kadulla liikuskelevat näytelmähahmot mahtavat huvittaa Vironkadun asukkaita ja kulkijoita. 

Teatteri Jurkka: Buzz ja minä
Näyttämöllä: Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo
Kirjoittanut ja ohjannut: Laura Mattila
Äänisuunnittelu: Markus Tapio
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

tiistai 31. elokuuta 2021

Lajityypillistä käyttäytymistä

Nyt on tarjolla uudenlaista, vivahteikasta ja moniulotteista teatteria, joka ravistelee totuttuja luontokäsityksiämme. Näytelmäkirjailija Pipsa Longan Fyra dagar av närhet (Neljän päivän läheisyys) Viirus-teatterissa avaa katsojille ekosysteemin, jossa ihminen ei olekaan näyttämön valtias, vaan laji muiden joukossa. 

Lonka on myös aiemmissa näytelmissään tarkastellut ihmisen suhdetta luontoon ja ympäristöön. Vuonna 2018 Viiruksessa nähtiin Longan näytelmä Toinen luonto

Nyt asetelma on kutkuttava: pitkä ja verkkaisesti etenevä, toteava kerronta tunkeutuu rantalomalaisten hotellihuoneisiin ja saa olon tuntumaan kiusalliselta. Ihminen katsoo maisemaa, heittää kiviä veteen, nukkuu, leikkaa kynsiä tai juo olutta. Lokit pyydystävät kaloja, lentävät ja kirkuvat. Välillä lintu tulee sisään avoimesta ikkunasta, maistelee sipsipussista pudonneita herkkuja ja lattialle tipahtaneita pähkinöitä, siis ihan samaa kuin me ihmisetkin.

Koko seinän kattava videokuva vyöryttää yleisön ylle aavan meren aallot, rannat ja linnut. Kaukana seinien ja verhojen takana liikuskelevat hahmot etääntyvät ja rinnastuvat toisiinsa. Tämä on oikeaa tositv:tä, humorististakin.

Jos kuva ensin tuntuu omituiselta, se alkaakin pian kiinnostaa ja huomaa pohtivansa mitä oikeastaan tapahtuu. Vai tapahtuuko mitään? Esitys on yhtä mieletön ja hullu kuin elämämme, olemisen mielivaltaisuus hiipii mieleen. Intensiteetti kuitenkin kasvaa tapahtumien edetessä, ja oivallukset syntyvät paljolti huimien musiikillisten mielikuvien kautta. Upea musiikki on säveltäjä Markus Fageruddin ja sen esittäjät, Wegelius Kamarijousten muusikot, tekevät hienon työn näyttämön laidalla. Kokonaisuudessa korostuu kokeellisen teoksen monikanavaisuus. 

Kun me ihmiset katsomossa tirkistelemme lajien kummallista käyttäytymistä myös lokit tarkastelevat meitä nisäkkäitä. Rinnastus saa huipennuksensa näytelmän viimeisessä kuorokohtauksessa, jossa lauletaan vahva kantaatti – kuinkas muuten kuin lokkien kielellä kriaah, ke ke ke klaiiija kej-akej-a-kej krreeääh. Teksti on litteroitu lintuoppaiden ääntämisohjeista. 

Minimalistinen kerronta tekee teoksesta nautinnollisen proosarunon, jossa joka sanaa ei tarvitse ymmärtää. Ruotsin kieltä arasteleva teatterinystäväkin pärjää hyvin, kun lataa puhelimeensa helppokäyttöisen tekstitysapplikaation. 


Fyra dagar av närhet, kantaesitys Viirus-teatterissa 19.2. 2021, uusinta ensi-ilta 18.8. 2021.

Käsikirjoitus Pipsa Lonka
Käännös Sofia Aminoff
Ohjaus Susanna Airaksinen
Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Lidia Bäck, Iida Kuningas, Oskar Pöysti ja Jessica Raita

Sävellys Markus Fagerudd
Lavastus ja pukusuunnittelu Vilma Mattila
Valo- ja videosuunnittelu Teemu Nurmelin
Tekninen äänisuunnittelu Glen Loit
Ohjaajan assistentti Kiia Laine

Musiikin esittää Wegelius Kammarstråkar
Viulu Annemarie Åström / Pia Sundroos
Alttoviulu Kristina Grönqvist / Mauri Kuokkanen
Sello Anna Westerlund / Joanna Hanhikoski / Elina Mattila

Kuva Ernest Protasiewicz