perjantai 25. marraskuuta 2022

Julmaa leikkiä keveissä kantimissa

Marja Salo ja Paavo Kinnunen. Kuva Cata Portin
Valkoiset verhot liehuvat Vallilan kansallisteatterin näyttämöllä, ja luvassa on historian lehtien havinaa. Laura Ruohosen uutuusnäytelmä Sultanaatti sukeltaa 1500-luvulle Osmanien valtakunnan hoviin ja löytää sieltä ihmiskunnan perisyntejä.

Ilmavat kankaiset pyörteet luovat illuusioita ja valojen ja värien leikki niiden pinnalla muuttavat näkymiä yhtä vikkelästi kuin nainen. Ovelasti hän vain keittää kahvia, hetkessä kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Kauhean sulttaani Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit nousivat mahtavaksi hallitsijakansaksi, mutta hänen lempivaimonsa, entinen orja Roxelana aloitti naisten sultanaatiksi kutsutun aikakauden, jolloin naisten valta hovissa korostui. Kaiken takana on nainen, sanotaan vitsikkäästi edelleen.

Ruohonen tuo näyttämölle paljon sarkasmia, väkivaltaa ja vertakin, laulun sanoissa toistuvat sota ja sen mukanaan viemät lapset, veljet ja puolisot. Erityisesti sukupuolta tarkastellaan; mitä saa ja voi tehdä. Brutaalit tavat ja länsimaisen perikadon kritiikki esitetään tyylikkään leikkisästi, ja pian nainen voi olla kuten muutkin ihmiset. Kaiken keskellä roikkuu hirttoköysi, jota tarvittiinkin esimerkiksi silloin, kun sulttaani murhautti veljensä.

Ihmiskunnan historia pysyy koossa näyttämöllä, vaikka rankoilla aiheilla leikitellään. Ehkä karnevalistinen aikuisten satu onkin juuri oikea tapa tehdä näkyväksi vallankäytön absurdeja rakenteita. Supi sulttaani (Paavo Kinnunen) on vaimonsa (Marja Salo) pauloissa ja yhdessä suunnitellaan mittavia uudistuksia. Kaavaillaan verohelpotuksia, luonnostellaan pomminkestäviä siltoja, kouluja ja sairaaloita. Etsitään parhaita käytäntöjä, kuten millä tahansa työpaikalla tänä päivänä. Viime aikojen sotaisat tapahtumat vilahtavat mielessä usein.

Terävät viittaukset lähihistoriaan ja nyky-yhteiskunnan kipukohtiin saavat miettimään, mitä ihmiskunta on oppinut. Kun sulttaania neuvotaan ensiksi rakentamaan pyramidi, voi senkin helposti nähdä metaforana. Näytelmän villi meno kuitenkin tyyntyy loppua kohden, ehkä Supi jo ennustaa tulevan loppunsa. Sulttaanin viimeiset sanat ja vastaus kysymykseen ”mikä on tärkeintä elämässä?” on ”Hyvyys”. Vastaus voi olla haalea, mutta se on totta.

Suomen Kansallisteatteri: Sultanaatti 

Rooleissa: Marja Salo, Paavo Kinnunen, Markku Maalismaa, Jani Karvinen, Henna Sormunen, Saima Haapasalo.

Ohjaus Laura Ruohonen
Tekstin dramaturgia Pipsa Lonka
Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Musiikki Riikka Talvitie
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Laulun harjoittaminen Mari Kätkä

torstai 17. marraskuuta 2022

Brechtiä jokanaiselle – ja muillekin

Kuva Tanja Ahola

Jo näytelmän nimi sisältää viekkaan ajatusleikin: tätäkö kaikki naiset haluavat? Musiikkiteatteri Kapsäkin Brechtiä jokanaiselle nostaa parrasvaloihin niin Brechtin naissuhteet kuin naiset neron varjossa.

Saksalainen näytelmäkirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja Bertolt Brecht (1898-1956) oli ennakkoluuloton idealisti, joka teki tunnetuksi eeppisen teatterin käsitteen. Siinä ei pyritä illuusioon, vaan herätellään katsojien kriittistä ajattelua. 

Eräänlaista dokumentarismia siis.

Kirjailija, käsikirjoittaja Sirpa Kähkösen Brecht-tulkinnassa ihailtu suurmies jää naistensa keskelle kuin maskotiksi. Ihan hellyttävä hän roolissaan onkin! Aikoinaan jokainen naisista sai oman siivunsa Bertistä, Bidistä, Papista, mutta silti joutui tyytymään sivuosaan. Yhteistyökumppanit, sihteeri, kääntäjä, puhtaaksikirjoittaja, oikolukija jäivät maailmanhistoriassa ilman mainintaa. Nyt asetelma on virkistävällä tavalla toinen, ja lavalla kaikki saavat tuoda esiin oman näkemyksensä ja tarinansa.

Kapsäkin pienelle näyttämölle mahtuukin aika liuta kulttuuripersoonia. Eletään 40-luvun alkua, silloin Brecht (Johannes Korpijaakko) on paennut kotimaastaan Hitlerin noustua valtaan ja odottaa Suomessa viisumia Yhdysvaltoihin. Mukana ovat vaimo Helene Weigel (Petriikka Pohjanheimo) ja perheen assistentti ja Brechtin sihteeri-rakastajatar Grete Steffin (Katariina Lantto). Lapset Stefan ja Barbara kulkevat kainalossa kätevästi puutarhatonttuina. 

Kertojan roolin on saanut Grete, joka sekä sivullisena tarkkailee tapahtumia että haitarilla säestää kohtalon voimia.

Maanpakolaisten matka Helsinkiin on kulkenut Tanskan ja Ruotsin kautta, ja nyt Brecht tutustuu aikansa suomalaisvaikuttajiin. Lavalla nähdään niin Elvi Sinervo, Hella Wuolijoki, Elmer Diktonius kuin Väinö Tannerkin, ja paikalle saapuu myös näyttelijä Ruth Berlau, Brechtin Tanskan aikojen ihastus. Kaikki roolit näytellään kuuden hengen energialla ja vauhdikkaasti asuja vaihtaen.

Naiset ja maailmasota vaikuttivat Brechtiin vahvasti, ja Iitissä Marlebäckin kartanossa Hella Wuolijoen vieraana syntyi hänen kanssaan yhdessä kirjoitettu näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Kiinnostavasti näytelmä valottaa sekä henkilösuhteita että suomalaista kulttuurihistoriaa. Taustan videopätkät ja vanhat valokuvat ankkuroivat kertomuksen aikaan ja paikkaan, Töölöön, Hietalahteen ja Ruoholahteen. 

Ja kaiken höysteenä on pianoa soittavan Marko Puron pääosin säveltämä musiikki, joka ei melodioillaan muistele talvisotaa, vaan on rohkeasti nykymusiikkiteatterille tehtyä. Laulunumerot kohoavat vahvoina ja esityksen kabareemainen meno yltyy riehakkaaksi crescendojen myötä. 

Vihdoin 1941 päästään haaveiden äärelle, ja Brecht joukkoineen saa viisumin Yhdysvaltoihin. Mitä sitten tapahtuu, onkin jo toinen tarina.

Musiikkiteatteri Kapsäkki Brechtiä jokanaiselle

Rooleissa
: Johannes Korpijaakko, Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo,Marko Puro, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen
Ohjaus Taru Mäkelä
Konseptisuunnittelu Reetta Ristimäki
Sävellys ja sovitus  Marko Puro
Sävellys Selma Savolainen
Valo- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu – Max Marshall
Puku- ja lavastesuunnittelu – Riitta Röpelinen
Koreografinen konsultaatio – Ari Kauppila
Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

lauantai 5. marraskuuta 2022

Ryhmäteatterissa rämmitään tunteiden ja ihmissuhteiden kairalla

Kuva Mitro Härkönen

Työpaikkojen ongelmat ovat usein samoja, mutta ratkaisut aina erilaisia, sanoo työyhteisövalmentaja, joka on pestattu vetämään seurakunnan työntekijöiden kehittämispäivää. 

Lausahdus kuulostaa ihan viisaalta, mutta Ryhmäteatterin lavalla ja Lapin kairalla patikoivat kollegat ovat myös henkilökohtaisten haasteiden edessä. Anna Krogeruksen kirjoittama kantaesitys saa yleisön tarkastelemaan omia kriisejään naurunpyrskähdysten lomassa.

Monella meistä on kokemusta työporukan virkistyspäivistä, vetäytymisistä, tyhy-päivistä. Karunlahden seurakuntalaiset vitsailevat retkestä myös pyhiinvaelluksena. Kun toimistoympäristö vaihtuu tunturimaastoon äityvät kommentit kovaäänisiksi, ja paljon puhutaan ihan kirjaimellisesti ristiin. Painavan ristin kantajaksi päätyy Moilanen, joka kantaa rankkaa salaisuutta myös sisällään. 

Mikä sitten mättää? No kommunikaatio ja johtaminen ainakin, usein motivaatio on hiipunut ja kateuden, syyllisyyden ja pettymyksen tunteet hypähtelevät pintaan. Mukana ovat ajankohtaiset energiakysymykset ja säästöpaineetkin. Hankalan organisaation tunnusmerkit naurattavat kauempaa katsomosta nähtyinä. Mutta samalla tragikomedia onnistuu möyhentämään keski-ikäisten elämänvalintoja ja pistää ihmettelemään tulevaisuudennäkymiä. 

Työnohjaaja-parka ei saa porukkaa innostumaan kehitystehtävistä, ja pian retkipoluilla syyllistytään taas huhupuheisiin ja selän takana kuiskimiseen. Elämänmittaisella vaelluksella joutuu monesti kohtaamaan sekä vaihtelevia sääoloja että omia traumojaan. Onneksi iltanuotiolla lauletaan myös tuttuja virsiä ja nuorten veisuja, jotka keventävät askelta, kun matka taas jatkuu. 

Ryhmäteatteri: Vaellus Anna Krogerus, ohjaus Laura Jäntti. 

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Lassi Alhorinne, Sari Mällinen ja Pihla Penttinen.

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Puku- ja tarpeistosuunnittelu Ninja Pasanen

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Elämän back stagella

Ulla Raitio ja Henry Hanikka. Kuva Mitro Härkönen.

Kun onnellinen mies tupsahtaa Sveitsin junasta keskelle sirkusta, pääsee teatteriyleisökin hyppäämään suoraan tarinaan. Alkuasetelma tarjoaa vain vähän vihjeitä siitä missä ollaan ja mennään, jossain Pietarin liepeillä varmaankin, mutta nyt rynnätäänkin Dostojevskin kyydissä elämän sirkukseen. 

Fjodor Mihalilovitš Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on kautta aikojen vedonnut teatterintekijöihin. Teatteri Avoimissa Ovissa se on nyt sijoitettu sirkuslaisten maailmaan. Kiertueista ohjaaja Hanna Kirjavaisella onkin jo kokemusta.

Hän teki 2000-luvun lopulla Idiootista sovituksen kiertuenäyttämölle oman Pohjois-Karjalaa kiertäneen Rospuutto-ryhmänsä kanssa. Nyt hän omien sanojensa mukaan haluaa räjäyttää dostojevskilaisen maailman helsinkiläiseen teatteriinsa. 

Sirkusareenalla on näytelmässä vahva merkitys, ja sen symboliikka tarjoilee paitsi punaisia valoja ja silmänruokaa myös ravintoa mielikuvitukselle. Sirkus tuo näyttämölle vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kohtaukset hypähtelevät eteenpäin yhtä taitavasti kuin lavalla taituroivat akrobaatit. Esitys tehdään yhteistyössä Agit-Cirk-nykysirkusryhmän kanssa.

Ohjaaja Kirjavainen toteaa näytelmän tarkastelevan maailmaa vajavaisuuksien ja kömpelyyksien kautta. Tirehtööri, veitsenheittäjä, selvännäkijä ja muut estradin viihdyttäjähahmot ovat ehkä ovelia ja epäluuloisia, mutta parantolasta palannut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on vain vilpittömän naiivi ja hyväntahtoinen. Onko sellaisia ihmisiä olemassa?

Näytelmän juonenkäänteisiin kuuluvat peruselementit rakkaus, juonittelu ja rahan mahti. Lisäksi Jumalusko saa osansa, kun sitä sekä kyseenalaistetaan että implementoidaan. Ilma-akrobaatin köysien kannatellessa Myškinin käsiä on vaikea välttyä näkemästä edessään ristillä riippuvaa Jeesusta. 

Lennokkaasti etenevä näytelmä on täynnä metaforia, assosiaatioin eteneviä kohtauksia ja lyyristä replikointia. Vaikka vain idiootti uskoo hyvään, on elämän kulissien takana ainakin pyrittävä idiotismiin.

Teatteri Avoimet Ovet: Idiootti

Lea Pyykön suomentaman F. M. Dostojevskin romaanin dramatisointi ja ohjaus Hanna Kirjavainen.
Rooleissa: Henry Hanikka, Jari Virman, Ulla Raitio, Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola.


perjantai 7. lokakuuta 2022

150-vuotias Kansallisteatteri juhlii

Kuvassa Vesa Vierikko ja Kristiina Halttu.
Kuva Mitro Härkönen.
Historiankirjoja availlaan Suomen Kansallisteatterissa taas merkittävältä kohdalta. Esa Leskisen Ensimmäinen tasavalta luotaa itsenäisen Suomen hankalia alkuvaiheita, jotka väistämättä peilautuvat sotaisen aikamme ajankohtaisiin kysymyksiin. Onko Euroopassa opittu mitään? 

Juhlanäytelmän keskiössä on Vesa Vierikon esittämä Kaarlo Juho Ståhlberg (1865‒1952), joka maamme ensimmäisenä presidenttinä (1919–1925) parhaansa mukaan selvitteli mm. sisällissodan jälkimaininkeja, suojeluskuntakriisiä ja ristiriitoja kommunistien kanssa. 

Oikeusoppinut ja tasavaltaisen hallitusmuodon luoja, kansanvallan ja parlamentarismin rauhallinen tukipylväs ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, mutta on henkilönä jäänyt vaikuttavien tekojensa varjoon. Tähän pureutuu 150-vuotista taivaltaan juhlivan Kansallisteatterin näytelmä. 

Valtiomies Ståhlbergin elämänkulku ja Kansallisteatterin vaiheet risteävät näytelmässä kiinnostavalla tavalla. Suomen Kansallisteatteri perustettiin seitsemän vuotta Ståhlbergin syntymän jälkeen, ja Rautatientorin laidalla seisova uljas teatterirakennus valmistui vuonna 1902. Silloin Suomussalmelta lähtenyt Kaarlo Juho oli jo helsinkiläistynyt neljän lapsen isä ja senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteeri. Vuosien saatossa teatteri oli usein tapahtumapaikkana, tekstissä viitataan esimerkiksi Willensaunan näyttämöön, joka myöhemmin 1970-luvulla rakennettiin Suomen ensimmäisen teatteriravintolan paikalle.

Näytelmä vilisee menneiden vuosikymmenten poliitikkoja, ja kaikilla näyttelijöillä on useita rooleja. Aina ei vauhdissa tahdo pysyä mukana. Tekstitykset vähän kyllä auttavat, ja taustan dokumentaariset videokuvat jäsentävät tilanteita kiinnostavasti. Hallitusta ja sen ministereitä parjataan kovin tutun kuuloisesti: ”He eivät tajua tilannetta!” Kontrasti menneen ja nykyisyyden välillä nousee hauskasti esiin juuri lavalla liikkuvien videokuvaajien myötä. Eletään yhtä aikaa nykyisyyttä ja menneisyyttä, totta ja teatteria. 

Varsinaisen urakan tekee lavalla myös Jussi Tuurna. Hän on säveltänyt näytelmän musiikin ja myös soittaa sen ollen koko esityksen ajan näyttämöllä. Joukkokohtaukset, lavastus ja valot ovat Kansallisteatterin vakaata laatua, kuin luottaen pitkän historian mukanaan tuomaan kokemusvarantoon. Mitään uutta ja yllättävää ei yleisö saa nähtäväkseen, mutta aina ei kai tarvitakaan hätkähdyttäviä momentteja. 

Koskettavimmillaan fennomaani Ståhlberg on istuessaan vanhuudenkodissaan Kulosaaressa vaimonsa Esterin (Kristiina Halttu) kanssa. Kahden aikuisena avioituneen lesken yhteiselo oli sopuisaa, ja yhdessä he pyrkivät rakentamaan tulevaisuutta väkivaltaa välttäen. Esterin sanoin: ”Rakennetaan enemmän kuin revitään”. Se käy demokraattisessa yhteiskunnassa ohjenuoraksi edelleen. Onnea, Suomen Kansallisteatteri!

Suomen Kansallisteatteri Ensimmäinen tasavalta 
Ohjaus Esa Leskinen 

Rooleissa Kristiina Halttu, Eino Heiskanen, Katariina Kaitue, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Helena Vierikko, Vesa Vierikko 

Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Musiikki Jussi Tuurna
Taustoittava tutkija Aleksi Ahtola
Valosuunnittelu Ville Seppänen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Livevideosuunnittelu Ida Järvinen
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Videoiden arkistomateriaalin hankinta Paula Lehtonen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

maanantai 19. syyskuuta 2022

Momentum 1900 näyttää miten taide muuttaa maailmaa

Tampereen Työväen Teatterissa juhlitaan 120-vuotissynttäreitä koronapandemian vuoksi vuoden myöhässä. Juhlakauden pääteos Momentum 1900 vie katsojan Pariisiin, mutta ei vain Eiffel-tornin alle kepeästi tanssahtelemaan. Pieni Suomi ponnisteli reilut 100 vuotta sitten tarmokkaasti itsenäistymisensä puolesta, ja taiteella oli taistelussa tärkeä rooli.

Kuvassa Tatu Siivonen, Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka
Parviainen.
Kuva Kari Sunnari
Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely tuotteineen ja teoksineen oli Suomen suurruhtinaskunnalle valtava mahdollisuus osoittaa osaamistaan. TTT:n väkevä musikaali on upeasti kiinni ajassa ja ajattomuudessa. 

Taitavat tanssijat ja laulajat tuovat lavalle joukkovoimaa, ja kohtausten liikekieli on virkistävän modernia. Osa mukaansatempaavasta musiikista esitetään raikkaalla räppipoljennolla.

Näytelmäkirjailija, ohjaaja Sirkku Peltola, sanoittaja ja muusikko Heikki Salo sekä säveltäjä-kapellimestari Eeva Kontu ovat luoneet kokonaisuuden, joka ankkuroituu historiaan, mutta kantaa universaalia ja ajankohtaista sanomaa. Näyttämökuva rinnastuu väkisinkin aikamme sotaisiin käänteisiin. 

Työväki ja taiteilijat uurastavat yhtenä rintamana, vaikka Venäjän viranomaiset painostavat vieressä. Nuoren arkkitehtikolmikon Gesellius, Lindgren, Saarinen suunnittelema kansallisromanttinen Suomen Paviljonki voitti lopulta Grand Prixin, mutta palkinto ei tullut Suomelle vaan Venäjän näyttelykomissiolle.

Lavalla ovat kaikki kultakauden huiput Akseli Gallen-Kallelasta Ellen Thesleffiin, mutta keskiöön nousee kuin juhlamenojen juontajaksi kruunattu humoristi ja herkkusuu Ville Vallgren. Martti Suosalon esittämä Vallgren on roolissaan toki loistava, mutta niin ovat myös nuoret Elias (Saska Pulkkinen) ja Verna (Emilia Keskivinkka), joiden hapuileva rakkaustarina on kirjoitettu kultakauden taiteen kehyksiin. 

Monta yksityiskohtaa tuodaan esiin oivaltavasti. Takkatulen loisteessa syntyy ikoninen Liekki-ryijy, ja välillä maistellaan kettukarkkeja, jotka ovat Fazerin vanhin edelleen myynnissä oleva tuote. Vallgrenin Havis Amanda -patsaalla ilakoivat tämän päivän jääkiekkofanit.

Taiteen ja politiikan törmäyttäminen luo aktivismia, joka todellakin muuttaa maailmaa. Mutta taide tarvitsee yleisön, joka vaikuttuu elämysten äärellä. Tässä tarjoiltiin yksi sellainen momentum.

Tampereen Työväen Teatteri: Momentum 1900

Rooleissa: Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Aimo Räsänen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Lyriikat Heikki Salo
Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg, Marko Hilpo, Eeva Kontu
Kapellimestari Tony Sikström
Koreografia Petri Kauppinen
Lavastus Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Tuottaja Heidi Kollanus
Apulaistuottaja Elise Richt
Musiikkituotanto MD Company Oy
Käsikirjoitus- ja taustatyön assistentti Iiris Syrjä
Ohjaajan assistentti Timo Saari

Orkesteri: Tony Sikström/Ville Myllykoski (kapellimestari), Paavo Malmberg/Juho Fabrin (elektroniikka, lyömäsoittimet ja kosketinsoittimet), Lotta Laaksonen/Nuppu Komsi (viulu 1), Istvan Szalay/Martta Kukkonen (viulu 2), Anne Korhonen/Alexander Pozdniakovas/ Lauri Savolainen (alttoviulu), Maija Juuti/Adele Xiang (sello)

torstai 15. syyskuuta 2022

Musiikillisia episodeja elämästä

Kuvassa Janne Reinikainen (vas) ja TimoTuominen.
 Kuva Tommi Mattila.

Musiikkitermi tritonus on ylinouseva kvartti eli kolmen kokosävelaskelen intervalli, jota myös paholaisen intervalliksi kutsutaan. Räikeän luonteensa vuoksi sen voi kuulla riitasointunakin, keskiajalla sen soittaminen oli jopa laitonta. 

Vallilan Kansallisteatterin Tritonus alkaa hätkähdyttävän vahvalla viulusoololla, eikä esityksestä volyymiä tai vauhtia puutu sen edetessäkään.

Johanna Freundlichin ohjaama ja Michael Baranin dramatisoima Tritonus tuo Kjell Westön samannimisen romaanin (Otava, 2020) nyt näyttämölle. Tarina kertoo saaristolaisyhteisön arjesta, vanhenemisesta, menetyksistä, mutta myös ystävyydestä ja musiikista. Musiikki onkin esityksen huiminta antia, ja suuri osa siitä kuullaan näyttelijöiden soittamana. Coveryhtye Rainbow jammailee hienosti ja vastapainoksi kuullaan väkevää Mahleria.

Mutta kaikki mikä toimii kirjassa, ei aina taivu esityslavalle. Saariston tunnelma ei oikein välity katsomoon, vaikka välillä vaihdetaankin ylle villapaita ja sadetakki. Osa Westön romaanin laajasta henkilögalleriasta jää piiloon hämyisiin nurkkiin. Hahmojen pikaiset piipahdukset lavan reunalle jäävät irrallisiksi. Jos ei tunne kirjan tarinaa, ei esiin piirry sellaista kudelmaa, jota elämäksi kutsutaan.

Ytimessä on huippukapellimestari Thomasin (Janne Reinikainen) ja koulukuraattori Reidarin (Timo Tuominen) hitaasti kehkeytyvä ystävyys. Sen ympäriltä olisi rönsyjä voinut karsia enemmänkin ja keskittyä vain olennaiseen. Nyt tuntuu, että kirjan juonen perässä juostaan nopeatempoisen dialogin säestämänä.

Minimalistinen näyttämökuva on kuitenkin perusteltua, sillä tilanteet vaihtuvat kovassa tempossa. Sillä lopulta kertomus on vain pohdintaa ystävyydestä, ulkopuolisuudesta ja ihmissuhteista. Vanhenevien miesten alakulo ja kaipuu kouraisee kauniilla tavalla: surraan kuollutta vaimoa, rakastetun menetystä, tunnetaan pelkoa nuoren polven radikaalin käytöksen vuoksi. Tulevaisuus ahdistaa, ja uran loistohetket ovat pian takana. Elämä muuttuu, vaikka sitä ei eläessään aina huomaa.

Musiikkifaneille kolmetuntinen esitys antaa varmasti paljon puhtia, ja teatteriesityksen jälkimainingeissa voi tutustua soittolistoihin, jotka löytyvät Spotifysta. Elon riitasointuiset taitekohdat voivat tuoda esiin myös duurisäveliä.

Suomen Kansallisteatteri: Tritonus 

Rooleissa: Henrik Heselius, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Juha-Pekka Mikkola, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Bruno Baer ja Sofia Motturi

Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Michael Baran
Romaanin suomennos Laura Beck
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Max Wickström
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen