torstai 14. huhtikuuta 2022

Noitia ja kylänväkeä Matildassa

Hanna-Riikka Rajaniemi ja Mika Virtanen.

Noitavainot heräävät henkiin Mathildedalin näytelmäkerhon esityksessä Musta Jaana. Jore Penttisen kirjoittama näytelmä kertoo Teijon Isoholman saaressa asustaneen noidan tarinan. 

Noitavainot olivat suurimmillaan Suomessa 1600-luvulla. Noituus oli rikkomus Jumalaa vastaan ja syntiä, josta joutui tuomiolle. Teijon alueen historiaa valottava näytelmä kiinnostaa toki kyläläisiä mutta myös laajemminkin. Vaikka tapahtumien todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa, on tarinalla aito viitekehys. 

Käsikirjoittaja Jore Penttisen yli kymmenen vuotta sitten ruukkikylään perustama näytelmäkerho on valmistanut komediallisen epookkinäytelmän, jonka roolihahmot kannattelevat draamaa perinteisen uljaasti. Eletään voimakastahtoisen Ruotsin kuningatar Kristiinan hallintokautta. Hovin sotamiehet ovat tomeria mutta tomppeleita, ja parivaljakkona tuovat lavalle tarvittavaa hilpeyttä. Kreivi Bernhard (Mika Virtanen) ja tuleva morsionsa Kreeta (loistavasti laulava Hanna-Riikka Rajaniemi) kuljettavat sivujuonena hempeää rakkaustarinaa. Itse päähenkilö Jaana (vakuuttavasti näyttelevä Aira Sundqvist) taas on tietäjän ja mystisen visionäärin perikuva, jonka puoleen moni toiveikkaana kääntyy sairauksissa ja rakkaushuolissa, vaikka noituutta ei hyväksyisikään. 

Taustalla häärivät mieshahmot, pastori, syyttäjä ja valtioneuvos, tuovat tarinaan uskottavuutta, mutta rakastettavin on kuitenkin mummohahmo Kaijsa (Ritva Blomqvist). Kylän juoruämmän ja kaikkitietävän matamin ominaisuudet yhdistyvät hänessä yleisöä lempeästi ohjailevaksi kertojaksi. 

Esityksen harjoittaminen ja rakentaminen harrastajavoimin on aina iso ponnistus lavasteita ja musiikkivalintoja myöten. Korona-aika on vielä lisännyt esteitä matkan varrelle. Siksi on erityisen kunnioitettavaa, että projekti on nyt valmis ja nähtävissä. Vanhan työväentalon viehättävät puitteet antavat kokemukselle omanlaisen tunnelman. Väliajalla puffetissa käy puheensorina, ja reipas nauru raikaa tuttavien kohdatessa. 

Mikis Jaakkola ja Juha-Pekka Seppälä

Entä tuomittiinko Musta Jaana Turun hovioikeudessa noituudesta? Se jää vielä arvailujen varaan, sillä käsiohjelman mukaan tuon ajan oikeuden pöytäkirjat tuhoutuivat Turun palossa syyskuussa 1827.

Mathildedalin näytelmäkerho: Musta Jaana

Kantaesitys Matilda-talolla 13.4.2022
Esitykset 24.4.2022 saakka.


torstai 7. huhtikuuta 2022

Lintuja dystopian puutarhassa

Kuvassa Leena Uotila, Marja Myllylä, Karin Pacius ja
Terhi Panula. 
Kuva Mitro Härkönen

Kuinka virkistävää! Brittiläisen Caryl Churchillin (s. 1938) kaksi pienoisnäytelmää Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä tarjoavat yhtä aikaa rakastettavan ja fantastisen mielikuvitusmatkan nykydraaman olemukseen. 

Illan aloittaa Surma (Kill, 2019), joka on kuin prologi tulevalle. Hannu-Pekka Björkman istuu jumalhahmon tavoin korkeuksissa valtaistuimellaan. Hän selostaa sukutarinaa, jossa vähitellen ilmenee outoja sävyjä. On itsemurhia, äidinsurmia ja muita verikostoja, ikään kuin se olisi normaalia kaikissa perheissä. 

Lavan yllä vyöryvä teksti yltyy itseään toistavaksi pyörteeksi, joka kauhistuksen sijaan aiheuttaa naurahduksia ja asetelma kääntyy päälaelleen. Mitä antiikin tarut meille tänään merkitsevät, mitä oikeastaan veriteoilla halutaan kertoa? Pöydän ääressä istuvan pikkutytön puuhailu kulhon yli ja lattialle valuvan mustikkakeiton parissa korostaa tilanteen makaaberiutta. On helppo huomata, että se mitä näemme tai kuulemme, on vain häivähdys totuudesta, jos sellaista onkaan. 

Tyttönen poistuu ja kävelee siluettina näyttämön poikki, ja pian lavalle palaa hahmo, joka onkin aikuinen nainen, rouva Naskali (Leena Uotila). Sanantuoja (Escaped alone, 2016) jatkaa illan ohjelmaa aurinkoisessa puutarhassa. Näennäisestä kepeydestään huolimatta ikääntyvien naisten teekutsuilla on absurdi tunnelma. Rouvat juttelevat lapsista ja lastenlapsista, shoppailusta, tv-sarjoista, mutta puhuvat toistensa ohi, lauseita keskeytetään ja ne vilisevät raamatullisia viittauksia. Rouva Naskalin dystooppinen julistus tuo sanan maailmasta, jota muut eivät näe. 

Churchillin tekstissä ja Minna Leinon hienovireisesti ohjaamissa surrealistisissa kuvissa arkaainen perintö kohtaa tieteistulevaisuuden. Se jättää mietteliääksi. Naisten hullunkurisille vuodatuksille voi toki nauraa; yksi pelkää kuollakseen kissaa, toinen häiriintyy lintujen ääntelyistä, eikä kolmikon touhussa näytä olevan kovinkaan paljon järkeä. Mutta mitä jää sanomatta, kun pelot valtaavat mielen ja elämän realiteetit lipuvat ohi puutarha-aidan toisella puolella? 

Näennäisen seesteinen kolmikko edustaa näkökulmasta riippuen naapuruston eläkeläistätejä tai mytologian raivottaria. Karismaattiset näyttelijät ja hurmaava visualisointi tekevät oudosta puutarhahetkestä yhtä aikaa ylvään ja vaikuttavan. Siitä voi nauttia sellaisenaan tai sitten halutessaan kirjoittaa tarinaan omat loppusanat. 

Suomen Kansallisteatteri: Surma ja Sanantuoja

Rooleissa:
Surma: Hannu-Pekka Björkman sekä Lilja Helenius / Saima Koivisto
Sanantuoja: Marja Myllylä, Karin Pacius, Terhi Panula ja Leena Uotila

Ohjaus Minna Leino
Suomennos Minna Leino ja Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Noora Salmi
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Videosuunnittelu Kati Lukka ja Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Produktiodramaturgi Jukka-Pekka Pajunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Laulun sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä 


sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Mitä eläimet meille opettavat


Kuvassa Ella Pyhältö. Kuva Mitro Härkönen.
Kun talutat hevosta, niin huomaat että se taluttaakin sinua. Näin puhelee inkerinsuomalainen Maria Jalava, jonka usko ihmisyyteen on koetuksella. 

Petroskoilaisen vankisellin lattialta käynnistyvä näytelmä Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle on rankka, mutta ei kuitenkaan synkkä. 

Teatteri Avoimien Ovien johtaja Hanna Kirjavainen on kirjoittanut ja ohjannut teatterinsa näyttämölle lujasti uskonsa puolesta taistelleen naisen elämäntarinan. Dokumentaarisesta taustasta nousee esiin moneen suuntaan kurkottava yleishumaani ja lohdullinen sanoma, jolle tämän päivän tapahtumat Euroopassa antavat vankkaa kaikupohjaa. 

Maria Jalavan tarina Stalinin ajan vainoissa on järkyttävä, kuten monen muunkin inkerinsuomalaisen. Kohtaloihin kuuluivat pakkolunastukset, väestönsiirrot, etniset puhdistukset, työleirit ja perheiden hajoamiset. Pietarin lähellä Kelton kylässä syntynyt Maria leimataan kulakiksi ja lähetetään Siperiaan. Hänen miehensä tapetaan ja kaksi lapsista kuolee. Suhde Jumalaan on koetuksella, mutta kantaa läpi julmienkin vaiheiden. Hän ei suostu luopumaan luterilaisesta uskostaan, ja järjestää matkansa aikana hartaustilaisuuksia kohtalotovereilleen. 

Loistava Ella Pyhältö on Marian roolissa lavalla koko esityksen ajan ja kannattelee tarinaa väkevästi. Laulu- ja jouhikkoperinteen taitaja, äänitaiteilija Outi Pulkkinen hänen parinaan on ilmeikäs monissa taustarooleissaan. Loitsut ja runolaulut hänen esittäminään antavat näytelmälle tarpeellisia, herkkiä ja hiljaisia suvantokohtia. 

Näytelmä kehottaa meitä tarkastelemaan hyvyyttä ympärillämme, kuuntelemaan eläimiä muurahaisista karhuihin. Mytologiset vivahteet laajentavat tarinallista avaruutta, ne ohjaavat ja opastavat pyhän äärelle. Ytimessä on mielen ja kielen yhteys, ja Marian mielessä Jumalasta puhuminen onnistuu vain luonnon ja eläinten kielellä. Se on se usko, jota tunnustan, hän sanoo. Lopun anteeksianto avaa valoisampia näkymiä tulevaan: hevonen ohjaa ihmistä, kun sitä kuuntelee. Ja aina voi pyytää anteeksi, varsinkin eläimiltä. 

Lisää Maria Kajavan elämästä voi lukea Eeva Mesiäisen kirjoittamasta elämäkerrasta Maria Kajavan pitkä taival (Karas-sana 1990).

Teatteri Avoimet Ovet: Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle

Käsikirjoitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen
Rooleissa Ella Pyhältö, Outi Pulkkinen
Äänirooleissa Taisto Reimaluoto, Juha Pulli, Eija Varima, Hilja Kinnunen
Skenografia Ia Ensterä
Videosuunnittelu ja toteutus Ia Ensterä, Jere Kolehmainen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juuso Voltti, Outi Pulkkinen
Pukujen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk


sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Kuviteltua todellisuutta

Johannes Holopainen, kuva: Marko Mäkinen
Emmanuel Carrère kirjoitti ikonisen satiirinsa 80-luvulla ja teki Viiksistä elokuvankin muutama vuosikymmen myöhemmin. Tämän päivän Viikset Teatteri Jurkassa osoittaa eksistentiaalisen kriisin todeksi myös kännykkäaikana. 

Monologi alkaa, kun mies ajaa viiksensä, mutta kukaan ei huomaa muutosta. Kun vaikkapa sadussa Keisarin uudet vaatteet naureskellaan päähenkilön turhamaisuudelle, joutuu viiksetön mies itse kohtaamaan identiteettinsä ja mielensä äärirajat.

Johannes Holopaisen esittämä päähenkilö on välillä valtamerilaivan keinuvassa kyydissä ja sitten seisoo kivikkoisella rannalla yhtä aikaa keskellä tyhjyyttä ja aivan liki yleisöään. Teatteri Jurkassa huoneteatterin rajallista tilaa osataan aina hyödyntää oivaltavasti. Ääni- ja valosuunnittelu ovat tässäkin esityksessä tärkeässä osassa.

Essi Rossin dramatisointi ja ohjaus on samalla kiinni ajassa ja pakenee sitä. Älypuhelin, tuo käteen kiinni kasvanut elämämme jatke, on hauskalla tavalla elämäntapahtumien anturina. Se on roolihenkilö siinä missä isäntänsä, vastahenkilö vuorosanoineen, tietä synkkyydessä osoittava valonlähde ja hoitaa välillä partakoneen virkaakin. 

Pieniä huumorinpilkahduksiakin siis on, mutta ne eivät – onneksi – ota ylivaltaa, vaan tahdittavat kertomusta oivalla tavalla. Mielen ja maailmojen hajoamiselle annetaan roimasti tilaa ja aikaa, mindfulnesshengittelyä myöten. 

Lopun näyttämökuvassa sisäänpäin kääntynyt mies on riisunut yltään kaiken turhan. Hän on metsästäjä-keräilijä ja ikiaikainen ihmishahmo, jonka elämä kerrotaan yleisölle kuin filminauhalla. Ihmiskunnan vuosituhannet ovat kuviteltuakin todellisuutta ihmeellisempää historiaa. 

Ohjaaja Essi Rossi, näyttelijä Johannes Holopainen ja äänisuunnittelija Pauli Riikonen ovat aiemmin valmistaneet teoksen Sotilaspoika (2015–), ja Viikset jatkaa kolmikon kokeilevaa yhteistyötä. 

Teatteri Jurkka: Viikset

Kirjoittanut: Emmanuel Carrère
Suomennos: Kristina Haataja
Ohjannut ja dramatisoinut: Essi Rossi
Skenografia: Tinja Salmi
Pukusuunnittelu ja -toteutus: Liisa Pesonen
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Johannes Holopainen


torstai 9. joulukuuta 2021

Kolme naista ja toiveiden saippuakuplat

 

Kuvassa Maria Kuusiluoma, Katariina Kaitue ja Sari Puumalainen.
Kuva Mitro Härkönen.

Elämä ei aina ole kaunista tai reilua. On kateutta, koulukiusaamista, alkoholin rikkomia perheitä ja nettihuijauksia. Huonot uutiset ja katastrofit kirkuvat lööpeissä, perheväkivallasta ja velkakierteistä heitellään kevyitä kommentteja niin naapurin kuin kaupan kassan kanssa. 

Mika Myllyahon kirjoittama ja ohjaama Kampaamo käsittelee juuri näitä yhteiskunnan kivuliaita teemoja. Aiheiden kirjo on niin laaja, että tuntee tosiaankin istuvansa hetkisen kampaajan tuolissa kauhistelemassa maailman menoa. 

Oikeassa elämässä tämä elämämme raadollisuus ei suinkaan ole kevyttä päiviteltävää, mutta Vallilan Kansallisteatterin yleisössä kyllä hörähdeltiin ihmiselon surkuhupaisuudelle.

Myllyaho on kirjoittanut itsenäisen sisarteoksen muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Omapohjassa nähdylle Korjaamolle, jossa keskiössä oli miesten välinen kaveruus. Uudessa Kampaamossa pääosassa ovat naiset, ja tragikomedian ydin on henkilökohtaisissa rajoissa. Joillekin se on 80 sentin mittainen etäisyys, joillekin elämänmittainen matka lapsuudesta tulevaisuuteen. Ryöppyinä lentelevät saippuakuplat, joita näytelmässä aika ajoin puhallellaan, ovat kuin symboleina sille kaikelle arvaamattomalle, jota tuo matka pitää sisällään.

Kampaamon kolme naista jakavat samanlaisia kohtaloita, joten keskustelu polveilee sujuvasti ja liukkaasti eteenpäin. Samalla tuntuu siltä, että mitään kovin vakavaa ei uskalleta kohdata tai käsitellä perusteellisemmin. Liiketilan nurkissa on jo hometta ja vessanpytty tukossa. Kaikilla on kotona vaikeaa, äidit ja tyttäret kipuilevat suhteissaan, ja aviomiehet ovat häipymässä kuvioista. Ongelmat lipuvat ohi.

Naiset – Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma ja Sari Puumalainen – hoitavat roolinsa upeasti, eikä näyttämön ainoa mies Petri Liski monissa rooleissaan jää lainkaan heidän varjoonsa. Mutta kolmikon tunteet ja haaveet saavat vielä odottaa, kunnes kaikki akuutimpi korjausta vaativa on hoidettu. Unelmat jäävät saippuakuplien tuolle puolen, mutta niinhän se elämässä usein on.

Kampaamo Vallilan Kansallisteatteri

Rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski ja Sari Puumalainen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Mika Myllyaho
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Musiikki Samuli Laiho
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi



tiistai 2. marraskuuta 2021

Miten ylläpitää toivoa, kun sitä ei ole?

Kuvassa Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotannossa Tunnit, viikot, kuukaudet pohditaan raskaita tunteita, surua, toivoa, uskoa ja syyllisyyttä parantumattoman taudin varjossa. 

Kati Kaartisen kirjoittama teos perustuu kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin ja hänen puolisonsa Tina Lundánin romaaniin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin kirjaan Ensimmäinen kesä (2008). 

Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen vuonna 2006 vain 37-vuotiaana.


Niille, jotka ovat lukeneet kirjan Viikkoja, kuukausia, tuo näyttämösovitus eteen uudenlaisen maailman. Kirjan dialogimuoto on hienovaraisesti työnnetty taaemmaksi, ja musiikki ottaa katsojat lohdullisesti syliinsä. Kun lavalla on kaksi loistavaa musiikkiteatterin ammattilaista ja neljän miehen orkesteri, ollaan yhtäkkiä keskellä draaman ryydittämää musiikki-iltaa. Petra Karjalainen on ollut useissa Tampereen Työväen Teatterin musikaaleissa, Timo Tuominen taas tunnetaan mm. Brel-tulkinnoistaan. 

Jussi Tuurnan säveltämät laulut kuljettavat tarinaa näyttämöllä, jolle Reko Lundán ohjasi vielä kuolinvuonnaan laulunäytelmän Kutsumattomia vieraita. Siinä esiintyi hänen ystävänsä Timo Tuominen, joka näyttelee nyt kuollutta toveriaan. Esitys onkin kunnianosoitus lahjakkaalle teatterintekijälle ja ystävälle. 

Surun ja lähestyvän kuoleman kuvaus ei silti ole pelkästään pehmeää pumpulihöttöä. Kärsimys ei jalosta, vaan repii ja raastaa, uhmaa ja lannistaa. Väistämättömän edessä on hoidettavana paljon käytännön asioita, eivätkä kumpikaan puolisoista halua parisuhteen muuttuvan hoitosuhteeksi. Lundán tekee ohjaajantöitäkin viimeiseen saakka. Silti näytelmä kysyy: kuinka pitkään voi toivoa, saako uskoa ihmeisiin? Kuinka lujasti voi luottaa Pohjois-Euroopan parhaaseen kirurgiin? Vai pitäisikö vain rukoilla? 

Liialta sentimentaalisuudelta vältytään osin taustakankaan vaihtuvien kuvakollaasien kautta. Ne vievät keskelle perheen tavallista arkea, väläyttävät lenkkarikasoja, värikkäitä hammasharjoja ja -mukeja, pihaleikkejä ja lomailmeitä. Suru puhuu omaa kieltään, ja kasvain menee minne tahtoo. Mutta toivo elää, vaikka sitä ei olisi. Tärkeintä on, että välillä voi silittää kättä ja poskea, eikä ainoastaan pelätä. 


Suomen Kansallisteatteri: Tunnit, viikot, kuukaudet

Rooleissa: Petra Karjalainen (TTT) ja Timo Tuominen
Orkesteri Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström ja Ville Leppilahti
Käsikirjoitus Kati Kaartinen
Alkuperäisteokset Reko ja Tina Lundán
Musiikki Jussi Tuurna
Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila
Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Teemu Nurmelin
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Saliääni Sakari Kiiski

Yhteistuotanto Kansallisteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri


perjantai 29. lokakuuta 2021

Pintaremontti rapsuttaa nauruhermoja mutta yltää syvemmällekin

Kuva Stefan Bremer.
Miika Nousiaisen romaanidramatisointien putki Kansallisteatterissa jatkuu näytelmällä Pintaremontti. Veikkaan, että talossa aiemmin täysille katsomoille esitettyjen näytelmien Maaninkavaara (2011), Metsäjätti (2013) ja Juurihoito (2016) vanavedessä myös Pintaremontista tulee yleisön suosikki. 

Nousiaisella on taito kirjoittaa viihdyttävää satiiria ja älykästä hyvänmielentarinaa. Pintaremontti alkaa hautajaisista ja päättyy häihin, siinä pyristellään elämän kaaoksesta kohti valoisampia aikoja. Erityisesti näytelmän miehet ovat hukassa. Yksi kipuilee rakkaudenkaipuussaan, toinen kuormittuu lastensa yksinhuoltajana ja kolmas vanhempiensa omaishoitajana. 

Letkeät kaverit heittävät hauskaa läppää, mutta onko sittenkin kyse hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista? Jossain pohjalla kuuluu resonoivan surullisenhaikea pohjavire. Maslowin tarvehierarkian huipulle – siis mm. fysiologisten tarpeiden, turvallisuuden, rakkauden päälle –miehet keksivät lisätä ulospäin hyvältä näyttämisen tarpeen. Sen perässähän nykyihmiset tuntuvat säntäilevän nääntymiseen saakka.

Vaikeiden asioiden käsittely huumorin kautta on tuttu ja oivallinen keino havainnollistaa arjen kipupisteitä. Saamme nauraa itsellemme. Palaset tuodaan katsojien eteen pikku katkelmina kuin laatikkoleikissä, jota valaistun kerrostalomaiseman upea lavastus vahvistaa. Yhteen taloon, näytelmään, yhteen elämään voi mahtua niin paljon: avioerot, lapsettomuus, yksihuoltajuus, rikollisuus, olemisen vaikeus.

Asiat pureskellaan asioina, pala kerrallaan, ja karikatyyrihahmot marssitetaan lavalle välillä jäsentämään rytmiä ja välillä rauhoittamaan tilanteita. Lempeiden prätkäjätkien joukko ja hullunkuristen orkesterilaisten ohimarssi muistuttavat, tämä on vain satua. Ei hyvinvointibloggarinkaan elämä aina ole auvoisaa.

Loppua kohden vauhti kiihtyy, on laulu- ja tanssikohtauksia ja vaaleanpunaista asua sävy sävyyn. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja parit löytävät toisensa. Satu saa onnellisen lopun. Kävisipä näin myös oikeassa elämässä.

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Suomen Kansallisteatteri 

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Minna Leino
Produktiodramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Koreografia Ninu Lindfors
Videosuunnittelu Petri Tarkiainen
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
Muusikko Linda Ilves