Mies ja kalaverkkojen kudelma

Kuva Mitro Härkönen

Kaikki hänet tiesivät: hän oli kalastaja ja kirjailija, radikaali filosofi, toisinajattelija, luonnonsuojelija ja lintujen rakastaja. Pentti Linkola (1932–2020) oli monille suomalaisille tuttu, ihailtu ja vihattu, ärsyttävä riidanhaastaja. Mutta kuka hän oikeastaan oli? 

Pentti Linkola – kaltaisemme? esittelee intohimoisen lintututkijan, kalamiehen ja pasifistin, joka oli myös ihmisvihaaja ja terroristi. Tai oikeastaan ristiriitainen ja itsekeskeinen mies vihasi vain ihmiskuntaa, sillä erikoisuudessaan hän oli varsin huumorintajuiseksi kuvailtu seuramies. 

Kurkistus tämän hämmentävän persoonan sielunmaisemaan sopii mittakaavaltaan Vallilan teatterilavalle kuin tikan nakutus. Esitys on hienoviritteinen, intiimi ja inhimillinen, mutta ei heittäydy pateettisuuden laineille. 

Esityksen alku tempaa heti mukaansa, korpimetsään tietysti. Viiden hengen näyttelijäkaarti sulautuu maisemaan, taustan videoprojisointeihin, koivupöllien päälle, metsäjätkän vaatteisiin ja toistensa repliikkeihin niin kuin vain luonnon monimuotoinen kudelma voi sallia. Kukin vuorollaan on Linkola tai hänen lapsensa, kumppaninsa tai lintunsa. 

Ja se musiikki! Lauletaan tunteikkaasti ja väkevästi a cappellaa tai Roni Martinin säestäessä urkuharmonilla. Taitavien näyttelijöiden rytmikäs musisointi ja fyysinen liikekieli kertovat enemmän kuin pelkät repliikit. Uuttukyyhkyn kumeat huudot ja lapintiiran kimeä kirkuna soivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on luonteva kuin kalaverkko, joka lavan perällä odottaa taas veteen pääsyä. 

Atro Kahiluodon ja Eeva Putron näytelmä on yritys ymmärtää Pentti Linkolan elämää ja ajattelua aikana, jolloin hänen profetiansa tuntuu tulevan todeksi. Metsä on nyljetty ja lajit tuhoutuvat, ihmislaji siinä samassa, hän vaikeroi. Jopa siinä määrin, että mieli hajoaa. 

Tinkimättömän idealistin tuska ja raivo näkyvät lavallakin. Linkola sai vaikeita, sairaalahoitoon johtaneita masennuskausia surressaan luonnon tuhoutumista. Mutta hän jätti meille paljon ajattelemisen aihetta ja mm. perustamansa Luonnonperintösäätiön, joka edelleen lahjoitusvaroin suojelee suomalaista metsää. 

Vallilan Kansallisteatteri: Pentti Linkola – kaltaisemme?

Rooleissa: Mia Hafrén, Roni Martin, Eeva Putro, Timo Tuominen, Panu Varstala 

Ohjaus Atro Kahiluoto
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin
Koreografia Panu Varstala
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Naamioinnin suunnittelu Tuija Hellas
Dramaturgi Eva Buchwald

Havumetsien kansa herää eloon

Kuva Tuomo Manninen.

Miljoona silmäparia ei voi olla väärässä. Niin paljon katsojia legendaarinen televisio-ohjelma Karpolla on asiaa keräsi parhaimmillaan ruutujen ääreen 1980- ja 90-luvuilla. Nyt myyttiset havumetsien hahmot ja naapuruston tappelupukarit ovat taas vauhdissa Suomen Kansallisteatterin lavalla.

Näytelmä Karpolla on asiaa on kunnianosoitus toimittaja Hannu Karpon ( s. 1942) elämäntyölle, joka on välittänyt eteemme laajan kirjon ihmeellisiä ihmiskohtaloita. 

Asialla on ohjaaja Kristian Smeds, joka on viimeiset vuodet toiminut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina. Hänen ajatuksenaan on ollut tuoda esiin suomalaisuuden monet kasvot tämän päivän kontekstissa. Yhdessä teatterikorkeakoululaisten kanssa luotu esitys naurattaa ja liikuttaa.

Smedsin töissä ei ennenkään ole hissuteltu, mutta nyt kaasua painavat nuoret näyttelijät. He ovat työryhmänä itse valinneet esitettävät tarinat työstettäviksi. Uuden esiintyjäsukupolven esiinmarssi onkin vallan valloittava. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, eikä pahvisia ajoneuvoja kummempaa rekvisiittaa tai lavasteita juuri tarvita. Karvahattuakaan ei nähdä, mutta Karpo itse istuukin katsomossa. Lavalle nousee kovaonnisia oman tiensä kulkijoita ja epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja kansalaisia. He edustavat sellaista korpimetsien ideologista kuisketta ja kylähulluutta, joiden äänen soisi kuuluvan paremmin.

Episodein etenevässä näytelmässä lähikuvaan zoomataan ihmisiä yhteiskunnan laitamilta. Näyttelijäkaartin jäsenet saavat kukin oman yksityisen hetkensä lavalla. Silloin esiin nousevat sorrettu lottovoittaja, epäselvästä syntymäajastaan hämmentynyt mies, riuska lappilaisemäntä ja omin käsin kivilinnaansa rakentanut voimanainen. Toinen toistaan sykähdyttävämmät tuokiot tuovat mieleen talenttikisan, jossa kaikille aplodeerataan riemuisasti.

Lopuksi – Suomessa kun ollaan – lauletaan yhdessä. Suomi on peruskallio, pitäkää direktiivinne, suomalaisuus on meissä syvällä.

Suomen Kansallisteatteri: Karpolla on asiaa

Rooleissa: Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Hilma Kotkaniemi, Eeva Mäkinen, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola

Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds
Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Ina Niemelä
Äänisuunnittelu Antero Kemppi
Ohjaajan assistentti Veikka Heinonen
Ohjaajan assistentti Esa-Matti Smolander

Totuus talvisodasta on monimutkainen kudelma

Ella Pyhältö (vas.), Anna-Leena Sipilä, Kati Outinen.
Kuva Mitro Härkönen. 

Nykyteatterifestivaali Baltic Circlen yhteydessä Helsingissä järjestetyssä monikansallisessa tekstityöpajassa vuonna 2009 kirjoitettiin lukudraamaa ja etsittiin totuutta talvisodasta. Ei arvattu, kuinka päivänpolttavia sen teemat ovat edelleen reilut kymmenen vuotta myöhemmin. 

Nyt ukrainalais-venäläis-suomalaisen kirjailijaryhmän Talvisota törmäyttää Teatteri Avointen Ovien näyttämöllä monta erilaista totuutta. Se, minkä suomalaiset oppivat talvisodasta jo koululaisina on venäläisille täysin vierasta. Ja mikä ukrainalaisille aiemmin oli käsittämätöntä, on sodan runtelemassa maassa tullut konkreettisesti todeksi.

Hanna Kirjavaisen ohjaama talvisodan tapahtumapaikoilla pysähtelevä kertomus on eräänlainen yritys ymmärtää erilaisia ja inhimillisiä mielenmaisemia. Kuljetaan vuoden 1939 Raatteentieltä Ukrainan Harkovaan vuonna 2022. Kolmen naisen esittämänä niin asut kuin näkökulmat vaihtuvat luontevasti. Mainilan laukaukset kaikuvat arkaaisen laulun ja jyhkeän rumpukompin tahdittamina, ja hitaat siirtymät juurruttavat episodit kauniisti ketjuksi. Kokonaisuutta komistavat savukoneet ja videot, joissa on käytetty SA-kuva-arkiston materiaalia. Lavan reunalla olevan onnenpyörän pyöräytys havainnollistaa ajatusta siitä, että elämämme on sattumien summa. Käsissä kannetut kiväärit ovat kiitettävän selvästi leluja.

Esityksen liikekieli on varsin fyysistä, erityisesti sanaton ilmaisu puhuttelee vahvasti. Se onkin tarpeen, sillä välillä hahmot lavalla riehaantuvat oikein kunnolla. Neuvostosotilaista on tehty hölmöjä karikatyyrejä, ja kotirintamalla puuhaillaan pellehyppääjän seurassa. Onkohan niin, että huumori on paras keino etäännyttää hurjat, sotaisat muistot? Mukaan on toki mahdutettu monia hauskoja oivalluksia, hilpeyttä herätti esimerkiksi robotti-imurin ilmoitus siitä, että tehtävä on suoritettu. Kaiken kaikkiaan käy selväksi, että rajan yli kommunikoivien ihmisyksilöiden on vaikea tappaa toisiaan, vaikka kansakunnat kävisivät sotaa. Yhteistyö ja yhteisymmärrys ovatkin rauhan avaimia.

Väliajan jälkeen näytelmä saa dokumentaarisia piirteitä, kun kirjoittajat ovat sisällyttäneet itsensä tekstiin. Nyt ollaan alkupisteessä, vuodessa 2009, ja näytelmän kirjoittajanelikko seuraa tekstinsä esitystä. Sodan käsittämättömyys vaivaa erityisesti Ari-Pekkaa, joka siviilipalvelusmiehenä on joutunut omalaatuiseen tilanteeseen, kirjoittamaan sodasta. On pakko ajatella, että teatteri on paras ase, mutta oikeaa paljon lempeämpi.

Teatteri Avoimet Ovet Talvisota

ROOLEISSA Kati Outinen, Ella Pyhältö, Anna-Leena Sipilä

Ohjaaja Hanna Kirjavainen
Näytelmäkirjailijat Hanna Kirjavainen (FIN), Ari-Pekka Lahti (FIN), Iida Koro (FIN), Oleg Mihailov (UA), Mikhail Durnenkov (RU), Evgenii Kazachkov (RU)
Dramaturgi Iida Koro
Kääntäjä Anna Sidorova
Skenografi Tinde Lappalainen
Äänisuunnittelija Juha Tuisku
Valosuunnittelija Jere Kolehmainen
Videoassistentti Ilari Kallinen
Tuotantojärjestäjä, tarpeistonhoitaja ja -valmistaja Anne Svensk

#TeatteriAvoimetOvet #Talvisota

Shakespearen tragedia ylösalaisin

Vallilan Kansallisteatterin rouhealla lavalla keikahtaa Shakespearekin päälaelleen. Ohjaaja Tiina Puumalainen on sekoittanut pakkaa uudessa tulkinnassaan, niinpä Learin tyttäret ovatkin miehisiä hahmoja scifi-henkisissä asuissaan, eikä Lear itsekään ole kuningas, vaan Lear vain, ihminen. 

Kuvassa Katariina Kaitue. Kuva Stefan Bremer.

Haluan ajatella, että tätä myös Shakespeare tragediallaan tarkoitti, kun hän 1600-luvulla kierrätti vanhaa kansantarua ja kirjoitti Kuningas Learin. Inhimillinen vallanhalu, rakkaudenkaipuu ja hyväksytyksi tulemisen tarve eivät ole sidottuja vuosisataan, sukupuoleen tai muihin attribuutteihin. 

Jotain tuttuakin toki on. Kuten Shakespearella usein, Learissakin on kyse kuninkaallisten valtapelistä ja oikutteluista, kilpailusta, kateudesta, kostosta – ja rakkaudesta. Monet käänteet tuovat väistämättä mieleen oman aikamme tapahtumat Britannian hovissa. 

Kaikki kulminoituu perheeseen. Lear haluaa luopua vallasta ja omaisuudestaan, hän kerjää lapsiltaan rakkautta ja vaatii tunnustamaan kuka rakastaa eniten. Kaksi pojista lankeaakin perinnön toivossa kilpalaulantaan, mutta rehellisyyttä julistava nuorimmainen karkotetaan. Pojat peräänkuuluttavat viisautta, sillä sitähän vanhenevilta odotetaan. 

Petosten ja juonittelujen keskellä Learin mieli murtuu, ja myrskyksi riehaantuva hulluus etenee hänessä väistämättä. Lear menettää itsekunnioituksensa ja harkintakykynsä. Kenen puolella pitää olla? Voittajien tietysti. 

Näytelmän oivaltava lavastus tukeutuu Lear-sanan neljään kirjaimeen, jotka ovat siirreltäviä seinäkkeitä ja elementtejä. Aika ajoin ne asettuvat tilannetta tukevaksi muodostelmaksi. Kun Lear on jo sairautensa riepottelema, ovat kirjaimet näyttämöllä ovelasti takaperoisessa järjestyksessä. Niin kirkasta ja selkeää kuin esityksen tematiikka onkin, ovat lavastukselliset vihjeet oivallisen hienovaraisia. 

Vaikka loppua kohden lähes kaikki henkilöt kuolevat, on näytelmään haluttu tuoda armollista sanomaa. Alun perin synkeä murhenäytelmä kääntyykin toiveikkaaksi. Sairauden pehmittämän Learin hauraan pelkistetty tanssi pyyhkii pois kaiken turhan, jää vain anteeksianto ja rakkaus. Ehkä vanhuus sittenkin on tuonut mukanaan myös viisautta. 

Shakespeare: Lear 

Suomen Kansallisteatterin Vallilan näyttämö 

Rooleissa: Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Sari Puumalainen

Ohjaus, suomennos ja sovitus Tiina Puumalainen 

Visualisointi Teppo Järvinen 

Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö 

Musiikki Hannu Rantanen 

Valosuunnittelu Kare Markkola 

Äänisuunnittelu Jani Peltola 

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi 

Julmaa leikkiä keveissä kantimissa

Marja Salo ja Paavo Kinnunen. Kuva Cata Portin

Valkoiset verhot liehuvat Vallilan kansallisteatterin näyttämöllä, ja luvassa on historian lehtien havinaa. Laura Ruohosen uutuusnäytelmä Sultanaatti sukeltaa 1500-luvulle Osmanien valtakunnan hoviin ja löytää sieltä ihmiskunnan perisyntejä.

Ilmavat kankaiset pyörteet luovat illuusioita ja valojen ja värien leikki niiden pinnalla muuttavat näkymiä yhtä vikkelästi kuin nainen. Ovelasti hän vain keittää kahvia, hetkessä kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Kauhean sulttaani Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit nousivat mahtavaksi hallitsijakansaksi, mutta hänen lempivaimonsa, entinen orja Roxelana aloitti naisten sultanaatiksi kutsutun aikakauden, jolloin naisten valta hovissa korostui. Kaiken takana on nainen, sanotaan vitsikkäästi edelleen.

Ruohonen tuo näyttämölle paljon sarkasmia, väkivaltaa ja vertakin, laulun sanoissa toistuvat sota ja sen mukanaan viemät lapset, veljet ja puolisot. Erityisesti sukupuolta tarkastellaan; mitä saa ja voi tehdä. Brutaalit tavat ja länsimaisen perikadon kritiikki esitetään tyylikkään leikkisästi, ja pian nainen voi olla kuten muutkin ihmiset. Kaiken keskellä roikkuu hirttoköysi, jota tarvittiinkin esimerkiksi silloin, kun sulttaani murhautti veljensä.

Ihmiskunnan historia pysyy koossa näyttämöllä, vaikka rankoilla aiheilla leikitellään. Ehkä karnevalistinen aikuisten satu onkin juuri oikea tapa tehdä näkyväksi vallankäytön absurdeja rakenteita. Supi sulttaani (Paavo Kinnunen) on vaimonsa (Marja Salo) pauloissa ja yhdessä suunnitellaan mittavia uudistuksia. Kaavaillaan verohelpotuksia, luonnostellaan pomminkestäviä siltoja, kouluja ja sairaaloita. Etsitään parhaita käytäntöjä, kuten millä tahansa työpaikalla tänä päivänä. Viime aikojen sotaisat tapahtumat vilahtavat mielessä usein.

Terävät viittaukset lähihistoriaan ja nyky-yhteiskunnan kipukohtiin saavat miettimään, mitä ihmiskunta on oppinut. Kun sulttaania neuvotaan ensiksi rakentamaan pyramidi, voi senkin helposti nähdä metaforana. Näytelmän villi meno kuitenkin tyyntyy loppua kohden, ehkä Supi jo ennustaa tulevan loppunsa. Sulttaanin viimeiset sanat ja vastaus kysymykseen ”mikä on tärkeintä elämässä?” on ”Hyvyys”. Vastaus voi olla haalea, mutta se on totta.

Suomen Kansallisteatteri: Sultanaatti 

Rooleissa: Marja Salo, Paavo Kinnunen, Markku Maalismaa, Jani Karvinen, Henna Sormunen, Saima Haapasalo.

Ohjaus Laura Ruohonen
Tekstin dramaturgia Pipsa Lonka
Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Musiikki Riikka Talvitie
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Laulun harjoittaminen Mari Kätkä

Brechtiä jokanaiselle – ja muillekin

Kuva Tanja Ahola

Jo näytelmän nimi sisältää viekkaan ajatusleikin: tätäkö kaikki naiset haluavat? Musiikkiteatteri Kapsäkin Brechtiä jokanaiselle nostaa parrasvaloihin niin Brechtin naissuhteet kuin naiset neron varjossa.

Saksalainen näytelmäkirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja Bertolt Brecht (1898-1956) oli ennakkoluuloton idealisti, joka teki tunnetuksi eeppisen teatterin käsitteen. Siinä ei pyritä illuusioon, vaan herätellään katsojien kriittistä ajattelua. 

Eräänlaista dokumentarismia siis.

Kirjailija, käsikirjoittaja Sirpa Kähkösen Brecht-tulkinnassa ihailtu suurmies jää naistensa keskelle kuin maskotiksi. Ihan hellyttävä hän roolissaan onkin! Aikoinaan jokainen naisista sai oman siivunsa Bertistä, Bidistä, Papista, mutta silti joutui tyytymään sivuosaan. Yhteistyökumppanit, sihteeri, kääntäjä, puhtaaksikirjoittaja, oikolukija jäivät maailmanhistoriassa ilman mainintaa. Nyt asetelma on virkistävällä tavalla toinen, ja lavalla kaikki saavat tuoda esiin oman näkemyksensä ja tarinansa.

Kapsäkin pienelle näyttämölle mahtuukin aika liuta kulttuuripersoonia. Eletään 40-luvun alkua, silloin Brecht (Johannes Korpijaakko) on paennut kotimaastaan Hitlerin noustua valtaan ja odottaa Suomessa viisumia Yhdysvaltoihin. Mukana ovat vaimo Helene Weigel (Petriikka Pohjanheimo) ja perheen assistentti ja Brechtin sihteeri-rakastajatar Grete Steffin (Katariina Lantto). Lapset Stefan ja Barbara kulkevat kainalossa kätevästi puutarhatonttuina. 

Kertojan roolin on saanut Grete, joka sekä sivullisena tarkkailee tapahtumia että haitarilla säestää kohtalon voimia.

Maanpakolaisten matka Helsinkiin on kulkenut Tanskan ja Ruotsin kautta, ja nyt Brecht tutustuu aikansa suomalaisvaikuttajiin. Lavalla nähdään niin Elvi Sinervo, Hella Wuolijoki, Elmer Diktonius kuin Väinö Tannerkin, ja paikalle saapuu myös näyttelijä Ruth Berlau, Brechtin Tanskan aikojen ihastus. Kaikki roolit näytellään kuuden hengen energialla ja vauhdikkaasti asuja vaihtaen.

Naiset ja maailmasota vaikuttivat Brechtiin vahvasti, ja Iitissä Marlebäckin kartanossa Hella Wuolijoen vieraana syntyi hänen kanssaan yhdessä kirjoitettu näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Kiinnostavasti näytelmä valottaa sekä henkilösuhteita että suomalaista kulttuurihistoriaa. Taustan videopätkät ja vanhat valokuvat ankkuroivat kertomuksen aikaan ja paikkaan, Töölöön, Hietalahteen ja Ruoholahteen. 

Ja kaiken höysteenä on pianoa soittavan Marko Puron pääosin säveltämä musiikki, joka ei melodioillaan muistele talvisotaa, vaan on rohkeasti nykymusiikkiteatterille tehtyä. Laulunumerot kohoavat vahvoina ja esityksen kabareemainen meno yltyy riehakkaaksi crescendojen myötä. 

Vihdoin 1941 päästään haaveiden äärelle, ja Brecht joukkoineen saa viisumin Yhdysvaltoihin. Mitä sitten tapahtuu, onkin jo toinen tarina.

Musiikkiteatteri Kapsäkki Brechtiä jokanaiselle

Rooleissa: Johannes Korpijaakko, Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo,Marko Puro, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen
Ohjaus Taru Mäkelä
Konseptisuunnittelu Reetta Ristimäki
Sävellys ja sovitus  Marko Puro
Sävellys Selma Savolainen
Valo- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu – Max Marshall
Puku- ja lavastesuunnittelu – Riitta Röpelinen
Koreografinen konsultaatio – Ari Kauppila
Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ryhmäteatterissa rämmitään tunteiden ja ihmissuhteiden kairalla

Kuva Mitro Härkönen

Työpaikkojen ongelmat ovat usein samoja, mutta ratkaisut aina erilaisia, sanoo työyhteisövalmentaja, joka on pestattu vetämään seurakunnan työntekijöiden kehittämispäivää. 

Lausahdus kuulostaa ihan viisaalta, mutta Ryhmäteatterin lavalla ja Lapin kairalla patikoivat kollegat ovat myös henkilökohtaisten haasteiden edessä. Anna Krogeruksen kirjoittama kantaesitys saa yleisön tarkastelemaan omia kriisejään naurunpyrskähdysten lomassa.

Monella meistä on kokemusta työporukan virkistyspäivistä, vetäytymisistä, tyhy-päivistä. Karunlahden seurakuntalaiset vitsailevat retkestä myös pyhiinvaelluksena. Kun toimistoympäristö vaihtuu tunturimaastoon äityvät kommentit kovaäänisiksi, ja paljon puhutaan ihan kirjaimellisesti ristiin. Painavan ristin kantajaksi päätyy Moilanen, joka kantaa rankkaa salaisuutta myös sisällään. 

Mikä sitten mättää? No kommunikaatio ja johtaminen ainakin, usein motivaatio on hiipunut ja kateuden, syyllisyyden ja pettymyksen tunteet hypähtelevät pintaan. Mukana ovat ajankohtaiset energiakysymykset ja säästöpaineetkin. Hankalan organisaation tunnusmerkit naurattavat kauempaa katsomosta nähtyinä. Mutta samalla tragikomedia onnistuu möyhentämään keski-ikäisten elämänvalintoja ja pistää ihmettelemään tulevaisuudennäkymiä. 

Työnohjaaja-parka ei saa porukkaa innostumaan kehitystehtävistä, ja pian retkipoluilla syyllistytään taas huhupuheisiin ja selän takana kuiskimiseen. Elämänmittaisella vaelluksella joutuu monesti kohtaamaan sekä vaihtelevia sääoloja että omia traumojaan. Onneksi iltanuotiolla lauletaan myös tuttuja virsiä ja nuorten veisuja, jotka keventävät askelta, kun matka taas jatkuu. 

Ryhmäteatteri: Vaellus Anna Krogerus, ohjaus Laura Jäntti. 

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Lassi Alhorinne, Sari Mällinen ja Pihla Penttinen.

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Puku- ja tarpeistosuunnittelu Ninja Pasanen