Laura Birn ja susi. Kuva: Q-teatteri. |
Tilanne on asetelmallisuudessaan kihelmöivän herkullinen, ja yleisö reagoi hersyvin naurunpurskahduksin alusta lähtien. Suomalaisuuden ydinviesti osuu ja uppoaa.
Paljoa ei Q-teatterin lavalla puhuta, mutta niinhän se menee: kotimainen perusvarpunen ei halua erottua joukosta eikä herättää huomiota. Ollaan yhtenä kahvinjuojien rintamana, käyttäydytään siivosti, nautitaan hiljaisesti kupillinen kerrallaan. Silti näytelmässä nimettömän perheen nimettömät isä, äiti, poika ja tytär kaipaavat elämäänsä iloa ja riemua. Äiti haluaisi iloita arjesta kuten espanjalaiset, poika naulitsee toivonsa vastavihittyyn vaimoon. Isä hakee raivokasta lohtua vieraista naisista. Rankimmin oireilee tytär, jota riivaa sudenkasvoinen demoni. Tyylikäs hukka liituraitapuvussaan murisee kiivaasti ja kutsuvasti.
Turunen skannaa aaveita, haavekuvaa, jota ei ole olemassa. Vai oliko 80-luvun kellanruskeissa popliinitakeissa vielä tavallisuutta, entä hämäläisessä itsensä vähättelyssä? Onko vaatimattomuuden kääntöpuolella vahingoniloa, sellaista, joka joukkovoiman turvin synnyttää kiusaamista ja yksilölle häpeää? Näytelmän vanhanaikaisen hidas tempo jättää tilaa hienovaraiselle mimiikalle ja saa ajatukset välittömään liikkeeseen. Löytyy yhtymäkohtia nykytodellisuuteen, ja alun humoristiselta vaikuttanut esitys kääntyykin yllättäen melankoliaksi. Tuttu tunne sekin.
Kaihoisaa
tunnelmaa kannattelee esityksessä erityisesti musiikki, sen myötä vaelletaan sota-ajan
marssimaisemista ranskalaisen avantgardistin Erik Satien pianomusiikin alakuloon. Pysähtynyttä virettä korostaa lavan
nurkassa nököttävä kuvaputki-tv, jonka ainoaa ohjelmaa – lentoon pyristeleviä
lintuja – perheen miehet innokkaasti seuraavat. Linnut, nuo vapaina
liihottavat, ovatkin läsnä vähän väliä: harmaavarpusten joukko pelaa korttia ja
sulkee oven taakse liian koreaksi pukeutuneen keltaisen kanarialinnun.
Kaukomaiden erikoista siivekästä kyllä ihaillaan, mutta sen outoutta
kavahdetaan. Taustatapettina loimottavat jokakodin Ferdinand von Wrightin Taistelevat
metsot.
Näytelmäkirjailija
Turunen on kertonut saaneensa vaikutteita näytelmäänsä espanjalaisen
surrealistin Luis Bunuelin vuonna 1974 valmistuneesta elokuvasta Vapauden
aave. Turusen absurdiudessaan
koskettavan tarinan espanjalaisvaikutteina ovista säntäilevät rytmikkäät tanssijat
värikylläisissä puvuissaan. Ne kauhistuttavat tavallisuudesta unelmoivaa
suomalaista, joka sulkee silmänsä liialta ilottelulta, se kun sisältää aina
myös itkua.
Viimeisenä
näyttämökuvana hämärässä savuava kalmisto peittyy kukkamereen, ja viimeistään
se saa katsojan haukkomaan henkeään. Tavallisuuden muistoa kunnioittaen,
mahtavat hautajaiset!
Q-teatteri:
Tavallisuuden aave
Teksti
ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä, Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä, Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus:
Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu:
Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografia:
Janina Rajakangas