Kolme runoilijaa ja muusa

Robin Svartström, Minna Suuronen, Markku Haussila,
Santtu Karvonen ja Johanna Isokoski. Kuva: Mitro Härkönen

Teatterijohtaja Riikka Oksanen on aloittanut Ryhmäteatterissa vasta tammikuussa ja tuo ensi töikseen lavalle järkyttävän ja ristiriitaisen taiteilijakuvan. 

Runoilija Pentti Saarikosken viinanhuuruisesta elämästä löytyykin draaman aineksia. Uutuusnäytelmän The Poet of Finland – eli Saarikoski ja minä on kirjoittanut Aina Bergroth.

Päähenkilö Saarikoski on moneen jakautuva, tuottelias älykkö, karski ja herkkä julkkis aikana, jolloin julkkis sanana oli vielä tuntematon. Saarikosken mielenmaisemaa ja persoonaa esittämään on näytelmässä puettu kolme miestä. Ratkaisu on tehokas, sillä näin keskiöön jää nainen, rakastunut, kärsivä ja kärsivällinen vaimo Tuula-Liina (Minna Suuronen), jonka tuskaa on ajoittain vaikea katsoa. 

Lähes karnevalistisen alun jälkeen inhorealismi ottaa tilaa ja parodiana näyttäytynyt arkielämä arvaamattoman runoilijan kanssa vakavoituu. Kuinka paljon huolenpitoa tarvitaan pitämään kirjailijanero hengissä? Kuinka paljon viinaa, sairaalareissuja ja syrjähyppyjä voi rakkauden vuoksi sietää? 

Lavalla piipahtavien aikalaisten suhde kirjailijaneroon asemoi tarinan hienosti 60-70-lukujen yhteiskunnalliseen maisemaan. Tuula-Liina soittelee ravintoiloihin miehensä perään, kun kulttuuriväki istuu Pentin kanssa Kosmoksessa tai Hotelli Hansan ravintolassa. Kanta-asiakkaisiin kuuluivat myös Hannu Salama ja Jorma Ojaharju.

Lavastuksen ratkaisut ovat myös yllättäviä, uima-allas keskellä näyttämöä suorastaan uhkaava. Virkistävää on seurata näyttämöllä vähemmän nähtyjä esiintyjiä. Markku Haussila yhtenä Saarikoskena on loistavan rento ja ilmeikäs, kuten myös muut roolia esittävät Santtu Karvonen ja Robin Svartström. Sopraano Johanna Isokosken laulu koskettaa.

The Poet of Finland
Ryhmäteatteri 

Vapaasti Tuula-Liina Variksen romaanin Kilpikonna ja olkimarsalkka pohjalta
Käsikirjoitus Aina Bergroth
Ohjaus Riikka Oksanen
Rooleissa Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila ja Johanna Isokoski.

Lippu saatu, kiitos Ryhmis!

Ekokriisi on ihmisen kriisi ja linnut sen hälytysmerkkejä

Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff, kuva Janne Vasama

Kun isoja mustia lintuja putoilee taivaalta pommin lailla, kertoo se tietysti luontokadosta ja monimuotoisuuden häviämisestä. 

Mutta brittiläisen Zinnie Harrisin näytelmässä Putoavat linnut uhanalaisina näyttäytyvät myös ihmissuhteet, lähimmäisenrakkaus ja välittämisen taito. KOM-teatterissa ekokriisi on ihmisyyden kriisi.

On kuuma kesä Helsingissä, ja Vivaldin vuodenaikojen osa Kesä alleviivaa tunnelmaa paahteisella soinnillaan. 

Näyttämön raskaasti pyörivää lavaa työnnetään uusiin asentoihin. Se on kuin kieppuva maailmanpyörä, joka havainnollistaa kaaosmaisia tapahtumia kolmesta eri perspektiivistä. On pariskunta, uusiutuva sairaus ja sivusuhteita, on aikuinen tytär ja vanha rakkaus opettajaan sekä opettajan hankala suhde äitiinsä, joka sattuu olemaan pariskunnan miehen salarakas. Sekamelska kuulostaa pahalta, mutta kyse ei ole farssimaisesta sekoilusta. Traagisinta kaikessa on ihmisen kyvyttömyys aitoon kommunikointiin. Mihin tässä maailmassa voi luottaa?

Tytär Kati (Ella Mettänen) sanoo sen ääneen: tarinan voi aina muuttaa toiseksi, siitä voi jättää jotain pois, sitä voi muokata tai vaihtaa päähenkilöä. Myös Katin onnettomuus on tulkinnanvarainen, hän on hädissään ja ehkä tappanut linnun tai ihmisen, tai ihminen on kuollut hänen takiaan. Ainakin verta on paidassa ja käsissä, ja on paha olla. Totuus muuntuu kokijan ja katsojan mukaan, punainen voi olla sininen, jos joku niin sanoo.

Putoavat linnut tarjoilee runsaasti tunteita, mutta ei faktaa. Katsojan jännitystä venytetään äärimmilleen eikä sittenkään paljasteta, mitä sängyn takaa löytyneessä viestilappusessa sanotaan. Vuoropuhelu on emootioihin vetoavaa ja juuri niin absurdia ja perustelematonta, kuin aidoissa parisuhteissa. Siis kovin luontevaa, varsinkin kun pariskuntaa esittää tosielämän aviopari Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff. Ja hyvin esittääkin. Katsomossa näytelmän alkupuolella kuuluneet naurunpyrskähdykset hiljenevät loppua kohden, ja askarruttamaan jää kysymys siitä, voimmeko vielä ottaa opiksemme.

KOM-teatteri Putoavat linnut

ROOLEISSA 
Matleena Kuusniemi, Paavo Kääriäinen, Vilma Melasniemi, Ella Mettänen ja Juho Milonoff

Näytelmä Zinnie Harris
Ohjaus Riikka Oksanen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Maria Sirén
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo
MaskeeraussuunnitteluLeila Mäkynen
Suomennos Sarka Hantula
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen

Huolenpidon varjopuolella

Kuvassa Anna Valpuri ja Pyry Nikkilä.

Kuva Mitro Härkönen.

Muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja Jukka Viikilä lausui tyytyväisenä, että hän oli romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista onnistunut salakuljettamaan lyriikkaa laajemman yleisön ulottuville.  

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina tekee nyt samanlaisen tempun: esitys on silkkaa nykyrunoutta teatteriyleisölle.

Kansallisteatterin Omapohjassa esitettävä näytelmä etenee katkelmittain ja fragmentaarisesti, se jakautuu otsikoituihin tuokioihin ja osastoihin, episodeihin joita nähdään uudelleenkin, uudella tavalla. Toisto tuo kipeät tilanteet esille aina uudestaan ja korostaa myös toisin näkemisen ja toisin kokemisen mahdollisuutta. Mitä, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla?

Alinan (Anna Valpuri) elämässä toistuu kivulias riippuvuuden kierre, joka on syntynyt jo sisarusten lapsuudessa. Emil (Pyry Nikkilä) on ajautunut päihderiippuvuuteen, Alina ripustautuu veljensä auttajaksi. Elämä on taistelua yhden ja saman obsession kanssa. Poliisi, lääkäri tai ystävätär eivät osaa puuttua tilanteeseen, auttaja takertuu yhä pahemmin ja vähitellen väsyy, kadottaa itsensä. Puhe puuroutuu, ja äänteet ja kirjaimet kieriskelevät pitkin videoseinää. Runoperformanssia toden totta.

Rankka aihe on tuotu näyttämölle tyylikkään minimalistisesti, lavalla nähdään vain valkoista valkoisella. Sideharsonvärisessä ja kliinisessä maailmassa sairaus vie ympäristöstä sävyt. Mutta

valkoisellakin on varjonsa ja vastavoimansa, ja yllättäen yleisöstä kuuluu nauruntyrskahdyksiäkin. Niille, joilla on omakohtaista kokemusta läheisriippuvuudesta, voi näytelmä näyttäytyä sekä ahdistavana että koomisena. Nauru pelastaa monesta tilanteesta.

Salon ja Oksasen debyyttiteos Kansallisteatterissa on miniatyyri, joka on pakattu täyteen hätää ja huolta, mutta onnistuu eleettömyydessään välttämään sentimentaalisuuden ansat.

Elli Salo: Alina
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamioinnin konsultointi Jari Kettunen