lauantai 25. marraskuuta 2023

Nukketeatteri Sampon jouluilo on tyyntä ja konstailematonta

Kuva Uupi Tirronen
Tie esitykseen vie halki kaupungin tuikkivan pikkujoulukauden ja kimaltavien valokuvioiden. Mutta perillä Nukketeatteri Sampossa tuoksahtaa perinteeltä. 

Olkipaalit tervehtivät jo portaikossa, ja tontuilla on päässään perin vaatimattomat hiippalakit. Se ei estä kihelmöivän jännityksen tuntua, joka tarttuu niin aikuisiin kuin lapsiin. Leppäkerttukuvioitu wc-istuin taisi olla ensimmäinen hämmästelyn aihe. Täällä ollaan asian ytimessä. 

Joulu tulla jollottaa on Sampon joulukauden nukketeatterikonsertti, jossa seikkailevat Duppaduulix-koira, tonttuystävät ja neljä muusikkotonttua. Seikkailun lomassa vilahtaa tuttuja talvisia elementtejä huopatöppösistä himmeleihin. 

Mutta vanhat joulunviettotavat eivät varasta päähuomiota, sillä musiikki on enimmäkseen uutta. Neljävuotiaan seuralaiseni mukaan musiikki olikin ihan parasta, kunhan vain osaisi päättää oliko hienointa viulun, haitarin vai kitaran soitto. Taitavat esiintyjät ovat lavalla läsnä varmalla ja vaatimattomalla otteella, eivätkä villitse valmiiksi eläväistä nuorta yleisöä. Mukana kyllä taputetaan, ja soittajat saavat ansaitsemansa aplodit. 

Kolmen vartin kesto on katsojien ikärakenteen huomioon ottaen juuri passeli, eikä esityksen loppuminen harmita lainkaan, sillä myös lämpiössä on paljon katseltavaa. Lasivitriineissä esillä olevat marionettinuket eri aikakauden puvuissaan ovat hienoja ja tutustumisen arvoisia kaikenikäisille.

Vuoden 2016 jälleen Helsingin keskustaan Erottajalle palannut Nukketeatteri Sampo toimii sisäpihan tilassa, joka tunnetaan myös Diana-näyttämönä. Teatterissa tehtiin mittava remontti, ja se toimii myös lastenteatteri- ja nukketeatterikeskuksena. Aulagalleriassa on Sampon Satumainen kahvila.

Menomatkalla pientä teatteriystävääni arvelutti ovatko tontut oikeita. Konsertin jälkeen se tuli todistetuksi: kyllä ne olivat.

Nukketeatteri Sampo Joulu tulla jollottaa

Käsikirjoitus, ohjaus, nuket, laulut: Maija Barić
Lavastus ja puvut: Suvi Ylinen
Lavalla Tuuli Saarnio/Jenni Rahunen, Iivo Barić, Antero Reinistö, Sanna Kaisa Sundström/Veera Kuisma


perjantai 24. marraskuuta 2023

Suomalaiseen tapaan juhlista hautaan

 

Kuva Cata Portin

Elämässä on hyvät puolensa, ja juhlissa myös, eikä kaikkia niitä millään saada mahtumaan pariin-kolmeen tuntiin. Työpari Marina Meinander ja
Kirsi Porkka on kuitenkin yrittänyt parhaansa ja onnistunutkin melko hienosti.

Näytelmä Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa nivoo yhteen monille tunnistettavia hetkiä ja teemoja elon kaaoksesta. Kansallisteatterin esittelyssä näytelmää kuvataan komediaksi loputtomista ruuhkavuosista

Ruuhkaa ja touhua esityksessä onkin, ja sitä tuntuu olevan myös laajan perheyhteisön eläkeläisillä. 70 on uusi 50, niinhän kai nykyään sanotaan.

Niemisen-Koskisen suvun jäsenistä moni on insinööri, ja asioita lähestytään pragmaattisesti. Näin on aina ollut, nämä joulusukat ostin minä, syntymäpäiviä ja vappuja on aina juhlittu näin koko suvun voimin. Avioerot ja hautauksetkin hoidetaan sujuvasti ja tyylikkäästi. Katastrofin ainekset ovat silti ilmassa heti alkutahdeista.

Perhe on hyvä syy juhlia elämää, mutta herkkäviritteisissä juhlatilanteissa eri sukupolvien katsomukset helposti törmäilevät. 50-kymppinen perheenäiti on suorittaja ja marttyyri, joka ei koe saavansa kiitosta perheen eteen tehdystä työstä. Aviomies jättää ja ottaa rinnalleen uuden hehkeän kumppanin. Perheen uraohjus on ulkomailla asuva tytär, jonka kännykkää ei voi vaientaa edes grillimakkaraa odotellessa ja saunaa lämmitettäessä. Mukaan tarinaan mahtuvat myös ainakin avioton lapsi, työttömyys, uskottomuus ja ilmastokriisi. Aika paljon tavaraa yhdelle illalle.

Kun isoisän salattu nuoruudenrakkaus lentää paikalle tuhkauurnassa, ollaan makaaberin hupaelman äärellä. Onneksi porukassa on myös hautausurakoitsija. Ja sellaista elämä on, ylisukupolvista traumaa ja taakkasiirtymiä maailmassa, jossa yksilön pitäisi osata nauttia ainoasta elämästään ja samalla tuntea tuskaa ympäristön tilasta.

Näytelmän edetessä vauhti vain kiihtyy, ja rajuilma sytyttää mökkisaunan palamaan. Miten tuleekaan mieleen aleksiskivimäinen juhlatraditio ja seitsemän veljeksen kurja kohtalo Impivaarassa. Näytelmässä rankoille asioille voi onneksi nauraa. Laatuaikaa eivät aina ole ne juhlahetket, joita me yritämme väen väkisin itsellemme rakentaa. Vähemmällä koheltamisella voimme saada itsellemme juhlavamman elämänlaadun.


Juhlat ‒ ja elämä siinä sivussa

Ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2023

ROOLEISSA Juhana Hurme, Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Minka Kuustonen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen, Emma Pälsynaho, Timo Tuominen, Leena Uotila, Juha Varis

Musiikki Riikka Talvitie
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Johanna Elovaara
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Tuija Hellas

tiistai 21. marraskuuta 2023

Kuusi naista ja kasa sukkahousuja


Kun Komediateatterissa esitetään näytelmää vammaisuudesta, alan aavistella jotain erityislaatuista. Ja sellaista onkin tulossa. Teatteriesitys Sekunnit ennen kaatumista on paitsi yhteiskunnallinen kannanotto vammaisten asemaan myös häpeämätön tilitys vaikeista tunteista, komedian keinoin.

Kirjailija, yliopistonlehtori Hannele Cantell sai itse kokea sairastumisen vaikeaan neurologiseen sairauteen, ja sen myötä tulivat tunteet. Häpeä, pelko, avuttomuus, raivo, syyllisyys. Miksi minä, miten nyt eteenpäin, mistä saa apua?

Elina Snickerin ohjaama ja käsikirjoittama näytelmä pohjautuu Cantellin samannimiseen kirjaan, ja se avaa rohkeasti sairastumisen ja vammautumisen yksityisyyttä ja samalla vaatii oikeutta puhua vaikeista asioista julkisesti. Se myös havainnollistaa ympäristömme esteettömyyttä – tai sen puutetta.

Sairauden synkistä näkymistä huolimatta ei kertomuksen päähenkilö rouva H päästä itseään helpolla, hän nauraa itselleen. Nythän sitä voi olla kuin supertähti Cèline Dion, sillä sairaus on sama. 

Ennen itsestään selvät arkiset asiat muuttuvat nyt ylivoimaisiksi. Keittiöpuuhissa voi yhtäkkiä kaatua ja kolauttaa päänsä, sukkahousut ovat mahdottomat pukea päälle eikä kaupan ovista ei pääse sisään. Siinä jo joku luulee hulluksi tai sekakäyttäjäksi. Kun H sitten onnistuu salaa puikahtamaan markettiin, hän hamuaa hurmioituneena hyllyiltä herkkuja, ja nauttii ne heti autossa parkkipaikalla. Itseironiaa rankimmillaan!

Mutta ne sukkahousut! Nuo monen naisen inhokkivaatekappaleet on näytelmässä valjastettu avainrooliin, kaiken karmean symboleiksi. Lavalla rouva H:ta esittävät kuusi näyttelijää riisuvat jaloistaan eri värisiä sukkahousukerroksia tuon tuostakin, ja sukat muuntuvat apuvälineiksi kuntoutukseen ja mökkimaisemissa huojuviin puunoksiin. Kerälle käärittyinä naiset kantavat niitä hellästi sylissään kuin kissanpentuja. Suuri myötätunto ja armollisuus välittyy katsomoon. Vammainen ei ole epäkelpo tai mitätön invalidi, vaan oikeutettu tasa-arvoiseen ja inhimilliseen kohteluun sekä saavutettaviin palveluihin.

Lämpimän oivaltavaa esitystä ja hienon näyttelijäkaartin yhteispeliä on ilo katsoa. Hannele Cantellin teos
Sekunnit ennen kaatumista (Tuumakustannus) palkittiin vuonna 2022 vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n Kunnia-Vimma-palkinnolla.

Sekunnit ennenkaatumista – Teatteriesitys sairastumisesta ja elämän haavoittuvuudesta
Ensi-ilta Suomen Komediateatterissa 20.11.2023

Rooleissa:
Pinja Hahtola, Sari Havas, Ria Kataja, Minna Kivelä, Irina Pulkka ja Minna Puolanto

Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Elina Snicker
Dramaturgi: Heini Junkkaala
Valo- ja äänisuunnittelija: Saija Raskulla
Esityskuva Terho Aalto

 

Esitys kiertää vuonna 2024 teattereissa mm. Riihimäellä, Vantaalla, Espoossa ja Hämeenlinnassa.

keskiviikko 15. marraskuuta 2023

Kaksi kaverusta, irkkumusaa ja lehmänlantaa

Mika Nuojua ja Martti Suosalo.
Kuva Tapio Vanhatalo
Voi pojat, minkä teitte! Kiviä taskussa on Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä. Näyttelijät Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat temmeltäneet esittämiensä hahmojen kanssa jo vuodesta 2002. Ja kaveruksiltahan se sujuu.

 Itse asiassa veikkosten kielet käyvät niin liukkaasti ja huumorilla, että spontaaneja pyrskähdyksiä tulee tuon tuostakin. Sitä on valloittavaa katsella. Siinä ollaan ikään kuin katsojien kanssa samalla puolella, ilakoidaan yhdessä. 

Kiviä taskussa (Stones in His Pockets) on Marie Jonesin vuonna 1996 Dublinissa kirjoittama tragikomedia pienestä Irlannin maaseutukaupungista. Kylässä kuvataan elokuvaa, ja mukaan on pestattu paikkakuntalaisia avustajiksi. Erilaisia hullunkurisia hahmoja on lukuisia – tarkemmin sanottuna 15 – ja Suosalo ja Nuojua esittävät heitä kaikkia. Ja millä taituruudella se tehdään! He vaihtavat roolia yleisön silmien edessä housunpunttia kiskomalla, hattua kääntämällä, puhetapaa ja hiuspehkoa muuttamalla. Näytelmän synkempi juonne tiivistyy sen nimeen; samaan aikaan nuori mies hukuttaa itsensä – ja kivet olivat hänen taskussaan painoina. 

Hulvattoman henkilögallerian tyypit haastavat niin Perniön murretta kuin savoakin. Vastapainoksi välillä hiljennytään muistelemaan joukosta poistunutta kunnon kaveria. Ehkä irlantilainen ja suomalainen mielenmaisema ovat toisiaan lähellä, jonkinlaista naurua kyynelten läpi. Vedet silmissä kuitenkin mennään tässä surkuhupaisessa tarinassa, jossa kaksikko haaveilee omastakin elokuvasta ja erityisesti lehmistä siinä. Suosalo ja Nuojua intoutuvat jopa irkkumusan vietäväksi. Riverdance-kohtaus onkin virtuoosimainen. 

Häpeäkseni tunnustan, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin näytelmän. Tiedän, että suurimmat fanit käyvät nautiskelemassa mestarien suorituksesta vuosittain. Näyttelijät ovat vuosikymmenten aikana kasvaneet ja vanhentuneet, mutta juuri siksi yhteispeli on niin luontevaa ja pakotonta. Toivotan esitykselle edelleen monia suosiollisia vuosia! 

Kiviä taskussa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö
Rooleissa Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Koreografia Tuovi Rantanen
Lavastus ja puvut Jyrki Seppä
Valot Teppo Saarinen
Ääni Ari-Pekka Saarikko

lauantai 11. marraskuuta 2023

Menin kahvilaan ja päädyin teatteriin – eli kuinka kliseet kannattelevat meitä

Näkymä Willensauna-kahvilasta. Kuva Kirsi Helstelä
Vihdoinkin! Kolmen vuoden urakka on ohi, ja Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema vuonna 1954 valmistunut Kansallisteatterin Pieni näyttämö on peruskorjattu. Kolme vuotta! Sehän on kliseisesti pisaran mitta meressä, jos ajattelee vaikkapa maailmakaikkeutta tai edes yhtä vuosisataa. Illan esityksessä Europeana on luvassa katsaus 1900-lukuun, helppo juttu. Mutta ensin kohotetaan lasilliset.

Teatteritalon katutasoon avatun kahvila Willensaunan ikkunoista avautuu näkymä Kaisaniemen puistoon. Valoisa tila on sisustettu 50-luvun tyyliin, kuinkas muuten! Paavo Tynellin valaisimet luovat tunnelmaa, ja huonekalut on ostettu käytettyinä tai valmistettu teatterin lavastamossa. Sohva on aiemmin palvellut Nukkekoti-esityksen lavasteena. Ihanaa!

 

Maan ensimmäinen teatteriravintola avattiin tässä 1950-luvulla, ja siitä tuli sittemmin näyttämö. Nyt tila on palautettu alkuperäiseen käyttöönsä, kuinka mahtavaa! Koko Kansallisteatterin kortteli on asemakaavassa suojeltu, ja remontti toteutettiin toki yhteistyössä Museoviraston kanssa. Ja samalla kun perustuksia vahvistettiin ja esitys- ja talotekniikkaa uusittiin, saatiin työturvallisuutta, tilojen käytettävyyttä, äänieristystä ja akustiikkaa paremmaksi. Itsestään selvää, ja mahdollista!

 

Vesiallas teatterin sisäänkäynnin edessä on tyhjillään, ja innostun jopa kuvittelemaan paikalle sitä kylpylää, josta Willensauna on saanut nimensä. Vuonna 1864 valmistunut Wilhelmsbadin kylpylä rautatieaseman vieressä oli aikansa arvostetuimpia hotelleja. Kylpylän vesi johdettiin suoraan puiston lammikosta, huh. No ei nyt sentään!

Mutta nyt väliseinä teatterin aulaan aukeaa, ja yläkerran tyylikäs lämpiö kutsuu. Kun soljumme siitä katsomoon paikoillemme, on kuin virtaviivainen tila jatkuisi näyttämölle saakka. Vastassa on puhtaan harmoninen huone, jollaisia tyypillisesti ovat nykytaiteen museot. Tunnen olevani tervetullut tähän kokonaistaideteokseen, jonka sisään astuin jo alaovella.

Kliseet ovat hauskoja, niissä on huumoria (kun osaa ne sellaisina ottaa), jos kohta ärsyttävyyttäkin. Latteat tavat ja ajatukset juurruttavat meidät ympäristöömme ja yhteiskuntaan, toisiimme, luovat kollektiivista todellisuutta ja muistia. Lavalla seisovien museo-oppaiden totinen ryhmä edustaa historiankirjoitusta, yksi muistaa Euroopan 1900-luvun kiihkeänä ja traagisena, toinen listaa dadaismin, fasismin, kommunismin ja postmodernismin, joku huomauttaa kodinkoneista, rintaliiveistä ja keskitysleirien kauhuista. 

Faktoja on lukemattomia, ja niistä tulee koomisia ja absurdeja, kuten kaatuneen amerikkalaisen sotilaan keskipituus Normandian maihinnousussa: kuinka monen kilometrin jono heistä olisi muodostunut päälaet jalkapohjia vasten peräkkäin ladottuina?

Kuva Kalle Ropponen


Minna Leinon ohjaus perustuu Patrik Ouředníkin teokseen Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia, ja totuuskuoro tekee parhaansa osoittaakseen meille paikkamme jatkumossa. 


Kunhan ihmiset ottaisivat virheistä opikseen, ei tulisi sotia, tauteja, tulvia, maanjäristyksiä, nälänhätiä ja totalitaarisia järjestelmiä. ”Mutta monet eivät olleet kuulleetkaan tästä teoriasta, vaan jatkoivat muina miehinä historian tekemistä”, teos päättyy. Sekin taitaa olla aikamoinen klisee.




Europeana Suomen Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 9.11.2023


LAVALLA Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Markku Maalismaa, Mitra Matouf, Marja Myllylä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Marja Salo

Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino
Alkuperäisteos: Patrik Ouředník: Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia (Siltala, 2022).
Alkuperäisteoksen suomennos Eero Balk
Dramaturgit Elli Salo, Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus- ja valosuunnittelu Kalle Ropponen
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

torstai 2. marraskuuta 2023

Someajan musikaalitähdet yllättävät

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Broadway-musikaali Rakas Evan Hansen on someajan tuotanto, jossa pääosassa ovat nuoret. Aiheen ja esiintyjäjoukon huomioon ottaen yleisö Helsingin Kaupunginteatterissa on silti varsin keski-ikäistä. Mikäs siinä, aikamme ilmiöt koskettavat meitä kaikkia. Niinpä ensin vähän muistelua menneiltä vuosilta. 

Jos on aiemmin saanut nauttia Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoista ja tunnelmasta, tietää mitä hyvää on luvassa. Professori Timo Penttilän Töölönlahden maisemaan suunnittelema kulttuurirakennus avattiin 1967, ja se on jo käyntikohteena upea. Se valtaisa naistenhuone, jossa voi jopa istuskella sohvalla! 

Omat varhaisimmat muistoni ajoittuvat 70-luvun taitteeseen, jolloin en ollut ihan teini vielä, mutta tarpeeksi vanha ihastuakseni komeaan operettiprinssi Stig Fransmaniin. Ja laulu Rikas mies jos oisin leppoisan maitomies Tevjen eli Uljas Kandolinin esittämänä musikaalissa Viulunsoittaja katolla jäi korvamadoksi ikiajoiksi. 

Musikaalin Rakas Evan Hansen tarina sijoittuu amerikkalaiseen koulumaailmaan, ja lähtötilanne on synkkä. Pääosassa on epävarma ja yksinäinen poika, lähipiirissä toinen poika tekee itsemurhan. Ihmeellinen sekaannus johtaa valheiden vyyhtiin, josta on vaikea pyristellä pois, ja siihen kietoutuvat myös koululaisten perheet. 

Nuorten itsetuhoisuus on musikaalille yllättävä aihe. Useimmiten odotamme musiikkinäytelmiltä viihdettä ja kimalletta sekä valtavia lavasteita ja näyttäviä kuorokohtauksia. Tässä suhteessa Rakas Evan Hansen kulkee vastavirtaan. Aikamme rankkaa ongelmatiikkaa keventää kuitenkin näytelmän humoristinen ote. Ja suuria tunteitakin riittää.

Lavastus on toteutettu modernin tyylikkäästi ja videoprojisoinneissa nähdään peukutuksia, emojeita ja hymiöitä. Onneksi myös se tärkein – musiikki – svengaa. Lavan takaosassa työskentelevää kahdeksan taitavan muusikon orkesteria on ilo seurata. Nuorten näyttelijöiden laulu kaikuu ja koskettaa sekä soolo-osuuksissa että yhteisnumeroissa.

Evan Hansenin tarina on kasvukertomus, joka kaartuu kauniiseen loppuun. Ihmisellä on perustava tarve kuulua joukkoon, ja me aikuiset voimme huolehtia siitä, että nuoremme juurtuvat ympäröivään yhteisöön.


Rakas Evan Hansen Helsingin Kaupunginteatteri

Rooleissa Julius Suominen, Nina Tapio, Riikka Riikonen, Niki Rautén, Sanna Majuri, Antti Timonen, Samuli Pajunen, Lumi Aunio.

Käsikirjoitus Steven Levenson
Musiikki ja laulujen sanat Benj Pasek ja Justin Paul
Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila
Ohjaus Kari Arffman
Koreografia Antti Lahti
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Naamiointi Jaana Nykänen
Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen
Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta 


sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Teatteri Jurkassa harjoitellaan elämää ja siitä tulee näytelmä


 Kuvassa: Ella Mettänen ja Tommi Eronen
Kuva: Marko Mäkinen
Kun kaksi teatterimaaperään tukevasti juurtunutta helsinkiläisteatteria tuottaa yhteisen näytelmän, se kertoo – mistäpä muustakaan – kuin teatterista ja elämästä. 

Lauri Vennosen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Elämän ensikertalaisia – eli ikoni ja assistentti nostaa Emmi ja Vappu Jurkan luomassa huoneteatterissa railakkaasti katon korkealle. Sekä esitys että tila näyttäytyvät kokoaan isompina. 

Tarinan metatasot käyvät selväksi heti alkurepliikeistä: katsomme näytelmää, jossa kirjoitetaan näytelmää. Riipaiseva luomisen tuska saa aikaan vastakaikua ja naurunpyrskähdyksiä ensi-iltayleisössä, jossa arvatenkin on paljon alan ammattilaisia. Loppua kohden tunnelma synkistyy ja elämän rajallisuus iskee vasten kasvoja. 

Aloitteleva näytelmäkirjailija Jaakko (Tommi Eronen) palvoo ikonista ohjaaja Teresaa (Ella Mettänen) ja pääsee idolinsa assariksi. Asetelma keikahtaa, kun käy ilmi, että Teresa on vakavasti sairas ja itse asiassa jo kuollut. Jaakko pyrkii vimmaisesti urallaan eteenpäin, mutta törmää ahdistukseensa. Monella meistä on halu tehdä jotain merkittävää ja saada arvostusta, olla joku, mutta useimmiten vaatimukset ovat oman pään sisällä.

Maijalan ohjauksessa on vuorotellen rauhallisia suvantokohtia ja karnevalistista menoa, sirkustakin. Eräänlaista taikuuden tuntua luo myös Jurkassa aina oivaltava tilan käyttö, valot ja äänitehosteet venyttävät kokemusta tälläkin kerralla yli fyysisten rajojen. Huikeinta teatteria luovat kuitenkin hieno näyttelijäpari. Erosen energisen letkeä olemus on vaikuttava, ja Mettäsen saattoi oikeasti luulla kuukahtavan lattialle jonkinlaisen kohtauksen saaneena. 

Näytelmässä henkilö voi kuolla monta kertaa, mutta elämää ei voi ottaa uusiksi. Sen suhteen olemme kaikki ensikertalaisia. 

Teatteri Jurkka: Elämän ensikertalaisia 
Jurkan 70-vuotisjuhlanäytelmä toteutetaan Jurkan ja KOM-teatterin yhteistyönä
 
Kirjoittanut: Lauri Vennonen 
Ohjaus: Lauri Maijala 
Näyttämöllä: Tommi Eronen ja Ella Mettänen
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Lauri Maijala
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Ohjaajan assistentti: Tiiu Poikonen 

sunnuntai 15. lokakuuta 2023

Red Nose Companyn A. Kivi on nerokkuutta potenssiin 2

Kuvassa Tuukka Vasama (vas.), Niko Kumpuvaara,
Timo Ruuskanen. Kuva  Cata Portin
Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi saa Red Nose Companyn sympaattisten punanenien Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) käsittelyssä reippaan kasvojenkohotuksen.

Kansallisteatterin ja Red Nose Companyn yhteistuotannossa kirjailijanerokkuus ja klovnerian taito lennättävät esityksen uudelle tasolle. Kiven persoona, elämä ja teokset kääritään pakettiin kunnioittavasti ja sydämellisesti.


Mielikuvamme Aleksis Kivestä on usein jäykkä ja kärsivä, sellaisena Wäinö Aaltosen Kansallisteatterin edustalle veistämä pronssipatsaskin kirjailijan kuvaa. Mutta Kivi kirjoitti mittavan tuotantonsa pari-kolmekymppisenä, ja oli kuollessaan vasta 38-vuotias. Suuren näyttämön vauhdikas esitys rinnastaa hänet oman aikamme nuoriin lahjakkuuksiin, ja saa miettimään 1800-luvun taiteilijan kohtaloa ja meidän aikamme apurahaviidakossa seikkailevien kirjailijoiden ammatin hankaluuksia.

Klovnikaksikon esittämä Aleksis on älykäs, monipuolinen persoona ja loistava sanankäyttäjä, joka sinnikkäästi luo kirjailijan uraa saamastaan murskakritiikistä huolimatta. Kiven elämänkaari, ajankuva ja nälkätaiteilijan vaikeudet käyvät kulttuurihistorian kertauskurssina kaiken ikäisille. Veljekset hyppivät Taaborinvuorella, Kalevalan säkeet tuntuvat taas trendikkäiltä. Nimiä tiputellaan Cygnaeuksesta Jean-Pierre Kuselaan ja Eino Leinosta Jouko Turkkaan. Näytelmä juhlii estottomasti suomalaista kulttuuria, mutta kääntää katseen samalla vahvasti kohti Eurooppaa; Bizet´n Carmen syntyi vain viisi vuotta 7 veljeksen jälkeen. 

Ruuskasen ja Vasaman yhteispeli toimii saumattomasti, ja huumori kantaa kohtausten ja vuosisatojen välillä. Kamariorkesteri Avantin jousikvartetti haitaristi Niko Kumpuvaaran johdolla täydentää herkullisen kokonaisuuden. Esitystä voi riemulla suositella kaikille, erityisesti niille, joiden kouluaikainen Kivi-tietämys on jumittunut pakkopullaksi kurkkuun. Elämä on iloleikki!

Red Nose Company: Aleksis Kivi Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Näyttämöllä Timo Ruuskanen, Tuukka Vasama, Niko Kumpuvaara, Eriikka Maalismaa, Terhi Paldanius, Tommi Asplund, Olga Reskalenko, Santtu Podzniakov, Joasia Cieślak

Teksti ja dramaturgia Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama. Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama.

Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara, musiikin sovitus Marzi Nyman, Niko Kumpuvaara, lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Ville Virtanen 

 

torstai 5. lokakuuta 2023

Q-teatterissa puhutaan olemassaolon mysteeristä

Kuvassa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka
Kuva: Pate Pesonius

Ihanaa ja kamalaa, sopivaa ja hankalaa, hapanta ja makeaa, ihan superia! Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä̈ on loistonäyttelijöiden lavarunotykitystä ja kiihkeää yritystä paikantaa itsensä puhuen maailmassa, joka on täynnä puhetta. Mutta mistä puhutaan? Ehkä aidasta ja seipäästä tai ei oikeastaan mistään, mutta juuri siksi tähän odotustilan hämminkiin sisältyy koko ihmisten välinen yhteys.  

Akse Petterssonin neljäs ohjaus Q-teatterille jatkaa hänen teoksistaan tuttua tapaa törmäyttää toisiinsa nauru ja melankolia. Näyttelijäkolmikko Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka odottelee kuvauspaikalla vuoroaan. 

Aika kuluu, ja tila täyttyy epävarmuuden puheesta. Paikalle hiipii epäilys siitä, että omaa tähtihetkeä ei ihan heti tule, eikä kukaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tilanteen absurdiutta lisää tanssija-koreografi Jyrki Karttunen, joka ilmestyy huoneeseen milloin missäkin asussa. Fyysisen ulottuvuuden paino tuo esitykseen tarpeellista kontrastia ja heijastuspintaa, samoin muusikko Ringa Mannerin tyyni ja puhumaton olemus.

Yksi vuorollaan kokee jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin. Kuka minä olen, ja miksi olen täällä? Kuka tuo toinen sitten on? Entä miten muut näkevät minut? Tiuhaan vaihtuvat puvut ja peruukit riemastuttavat yleisöä ja kierrokset kiihtyvät. Lähestytään kunnon Slapstick-komediaa, mutta ohjaaja Akse Petterssonin katseessa on suloisen haikea nyrjähtäneisyyden tuntu, joka saa katsojankin etsimään merkityksiä. Vaarana onkin, että ihmisparka alkaa nähdä signaaleja ja ennusmerkkejä sielläkin, missä niitä ei ole.

Vaikka näytelmässä haparoidaan kielellisen sekasorron maastossa, on sillä juureva pohjansa. Kun mitään ei sitten tapahdukaan, voidaan pakata kamppeet ja häipyä. Olemassaolon kaaos purkautuu arkiseen, ihan mukavaan, lähtemisen kuvaan.


Q-teatteri:
Joitakin keskusteluja merkityksestä̈
teksti ja ohjaus: Akse Pettersson

ROOLEISSA: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
valosuunnittelu: Anna Pöllänen
äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
laulujen sävellys: Ringa Manner
tanssi: Jyrki Karttunen
maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen



tiistai 12. syyskuuta 2023

Kuoppia elämän tiellä

Kuvassa Ilkka Heiskanen, Ella Pyhältö, Satu Lankinen.
Kuva: Mitro Härkönen.

Tie on pitkä ja kuoppainen, eikä ohjaaja Hanna Kirjavaisen näytelmäsovitus mutkia väistele. Ei tarvitsekaan. Kulttielokuva La Strada on nyt tyylikkäästi tuotu Teatteri Avointen Ovien näyttämölle. 

Federico Fellinin elokuva on surullisen haikea, riemukkaan elämäniloinen, hankalia tunteita ja murheita täynnä. Yhtä lumoava on näyttämöversio. Jokaisella on paikkansa tiellä, jolla kuljetaan kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Kiertävän sirkuksen karskin voimamies-Zampanon rooliin asettuu luonnikkaasti Jussi-palkittu Ilkka Heiskanen, hänen arkaa ja pelokasta apulaistaan Gelsominaa esittää yhtä aikaa herkästi ja väkevästi Ella Pyhältö. Kaksikon seuraan liittyy huikea akrobaatti Il Matto, ukrainalaissyntyinen breakdancen mestari Roman Hibalov, jonka tanssinumerot saivat ihailevat ja runsaat aplodit. 

Kolmikon kiertolaiselämän kuvaukseen tarttuu väistämättä ajatuksen murusia tämän päivän kulkureiden matkasta, heimojen hajoamisista, ekokriisistä ja kotinsa jättävien tuskasta. Ilo elämästä on otettava sieltä mistä se löytyy, pienen huilun yksinkertaisesta sävelestä tai hassuista tanssiaskelista. Sirkuslaisten vaellus käy läpi haikeannostalgisten 50-luvun mustavalkokuvien ja piipahtaa myös matkapuhelinten maailmassa. Ajattoman tematiikan höysteenä on matkan varrella monessa roolissa näyttelevän muusikko Satu Lankisen harmonikan upea sointi ja Nino Rotan klassinen elokuvan tunnusmelodia. 

Kirjavainen on ensimmäisenä Suomessa saanut Fellinin perikunnalta luvan sovittaa La Strada näyttämölle. Toteutus liikuttaa. Se antaa katsojalle mahdollisuuden tutkia omaa tietään ajassa, jossa lähimmäisenrakkauden tunnistaminen ja kokeminen on entistä tärkeämpää. Tarinan yhteiskunnallisuus puhuttelee läpi kyynelten ja tuo lavalle syvän inhimillisen katsauksen ongelmien kurittamaan nyky-Eurooppaan.

La Strada Teatteri Avoimet Ovet
Sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen 

Rooleissa Ilkka Heiskanen, Ella Pyhältö ja Roman ”Tino” Hibalov
Videolavastus Joona Pettersson 
Musiikki Satu Lankinen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Puvustus Anne Svensk

torstai 7. syyskuuta 2023

Suvaitsemattomuuden muuria kaatamassa

 

Jouko Puolanto, Marjaana Maijala ja Johanna Kokko.
Kuva Kirsi Marie Liimatainen.
Maailman kriisikeskuksissa työskennelleet Jannika ja Mirjami muuttavat takaisin Suomeen, pikkupaikkakunnalle maaseudun rauhaan. Mutta lapsuuden ihanille kotikonnuille on hankala palata, jos vastassa on suvaitsemattomuuden muuri.

 

Kirsi Marie Liimataisen käsikirjoittama ja ohjaama Kotiinpaluu haastaa miettimään, kuinka ahdasmielisiä todellisuudessa olemme. Ympäristön kiihkoilu koettelee rankasti sekä yksilöitä että ihmissuhteita.

 

Esitys alkaa videoklipillä, jossa poljetaan sateenkaarilippua ja huudellaan aggressiivisesti. Kuvat ovat Markku Heikkisen dokumentista Ristiriita (1996), ja siinä lausutut sanat toistuvat ympäristössämme yhtä loukkaavina edelleen. Näytelmä onkin tiukasti ajassa kiinni, tekstissä viitataan niin päivänpolitiikkaan, seksuaalivähemmistöjen asemaan kuin Päivi RäsäseenEnnakkoluulojen ja suvaitsemattomuuden Suomi on totta, vaikka monet toistelevat ikiaikaista tarinaa ”ei meillä, vaan siellä muualla”.

 

Jannikan (Johanna Kokko) ja Mirjamin (Marjaana Maijala) yhteiselo pelottaa varsinkin heitä, joiden oma ajattelu on sidottu tiukkaan vanhakantaiseen uskonnollisuuteen. Mutta pääkaupunkiseutu ei ole seksuaalipakolaisten taivas, vaan asenteellisuutta löytyy kaikkialta. Vapaus elää omanlaistaan elämää ei edelleenkään ole kaikille itsestäänselvyys.

 

Vaikka tarina ei ole autofiktiivinen, on asetelmaan selvästi sitoutunut paljon omakohtaisesti koettua. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Liimatainen on syntynyt Tampereen Pispalassa ja valmistunut elokuvataiteen maisteriksi Potsdamista. Hän on jopa kertonut opiskelleensa urheilulukiossa, sillä rehtien ja ryhdikkäiden hiihtäjien luvatussa maassa saa paljon anteeksi.

 

Näennäisen minimalistisesta koostaan ja askeettisesta lavastuksesta huolimatta näytelmä pitää sisällään useita merkittäviä kysymyksiä. Esille tulevat pakolaisteema, avustusjärjestöt, seksuaali-identiteetti, eheytyshoidot, työuupumus, pakkoavioliitto, isänmaa, uskonto, lapsuuden traumat ja yksilön vapaus. Näkökulmissakin vaihtelevat sukupolvien ja sukupuolten katsannot, kyläyhteisön ja yksilön perspektiivit ja asenteet.

Mittavaa aiheiden kirjoja kirkastaa pariskuntaa näyttelevien Kokon ja Maijalan luonnikas ja läsnä oleva kommunikointi läpi esityksen. Näytelmän traaginen loppu jää katsojan oman mielikuvituksen varaan. Haluan ymmärtää sen allegoriana siitä, miten tuhoisaa on rasistinen, stereotyyppinen maailmakuva.

Kotiinpaluu: Suomen Kansallisteatterin Omapohja

Käsikirjoitus, ohjaus ja videot Kirsi Marie Liimatainen
Rooleissa Eila Halonen, Johanna Kokko, Marjaana Maijala, Jouko Puolanto
Valo- ja äänisuunnittelu Niklas Vainio
Videoanimaatio ja -grafiikka Jenny Orgis

Kantaesitys oli KokoTeatterissa 17.8.2022



perjantai 5. toukokuuta 2023

Mies ja kalaverkkojen kudelma

Kuva Mitro Härkönen
Kaikki hänet tiesivät: hän oli kalastaja ja kirjailija, radikaali filosofi, toisinajattelija, luonnonsuojelija ja lintujen rakastaja. Pentti Linkola (1932–2020) oli monille suomalaisille tuttu, ihailtu ja vihattu, ärsyttävä riidanhaastaja. Mutta kuka hän oikeastaan oli? 

Pentti Linkola – kaltaisemme? esittelee intohimoisen lintututkijan, kalamiehen ja pasifistin, joka oli myös ihmisvihaaja ja terroristi. Tai oikeastaan ristiriitainen ja itsekeskeinen mies vihasi vain ihmiskuntaa, sillä erikoisuudessaan hän oli varsin huumorintajuiseksi kuvailtu seuramies. 

Kurkistus tämän hämmentävän persoonan sielunmaisemaan sopii mittakaavaltaan Vallilan teatterilavalle kuin tikan nakutus. Esitys on hienoviritteinen, intiimi ja inhimillinen, mutta ei heittäydy pateettisuuden laineille. 

Esityksen alku tempaa heti mukaansa, korpimetsään tietysti. Viiden hengen näyttelijäkaarti sulautuu maisemaan, taustan videoprojisointeihin, koivupöllien päälle, metsäjätkän vaatteisiin ja toistensa repliikkeihin niin kuin vain luonnon monimuotoinen kudelma voi sallia. Kukin vuorollaan on Linkola tai hänen lapsensa, kumppaninsa tai lintunsa. 

Ja se musiikki! Lauletaan tunteikkaasti ja väkevästi a cappellaa tai Roni Martinin säestäessä urkuharmonilla. Taitavien näyttelijöiden rytmikäs musisointi ja fyysinen liikekieli kertovat enemmän kuin pelkät repliikit. Uuttukyyhkyn kumeat huudot ja lapintiiran kimeä kirkuna soivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on luonteva kuin kalaverkko, joka lavan perällä odottaa taas veteen pääsyä. 

Atro Kahiluodon ja Eeva Putron näytelmä on yritys ymmärtää Pentti Linkolan elämää ja ajattelua aikana, jolloin hänen profetiansa tuntuu tulevan todeksi. Metsä on nyljetty ja lajit tuhoutuvat, ihmislaji siinä samassa, hän vaikeroi. Jopa siinä määrin, että mieli hajoaa. 

Tinkimättömän idealistin tuska ja raivo näkyvät lavallakin. Linkola sai vaikeita, sairaalahoitoon johtaneita masennuskausia surressaan luonnon tuhoutumista. Mutta hän jätti meille paljon ajattelemisen aihetta ja mm. perustamansa Luonnonperintösäätiön, joka edelleen lahjoitusvaroin suojelee suomalaista metsää. 

Vallilan Kansallisteatteri: Pentti Linkola – kaltaisemme?

Rooleissa: Mia Hafrén, Roni Martin, Eeva Putro, Timo Tuominen, Panu Varstala 

Ohjaus Atro Kahiluoto
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin
Koreografia Panu Varstala
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Naamioinnin suunnittelu Tuija Hellas
Dramaturgi Eva Buchwald

keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Havumetsien kansa herää eloon

Kuva Tuomo Manninen.

Miljoona silmäparia ei voi olla väärässä. Niin paljon katsojia legendaarinen televisio-ohjelma Karpolla on asiaa keräsi parhaimmillaan ruutujen ääreen 1980- ja 90-luvuilla. Nyt myyttiset havumetsien hahmot ja naapuruston tappelupukarit ovat taas vauhdissa Suomen Kansallisteatterin lavalla.

Näytelmä Karpolla on asiaa on kunnianosoitus toimittaja Hannu Karpon ( s. 1942) elämäntyölle, joka on välittänyt eteemme laajan kirjon ihmeellisiä ihmiskohtaloita. 

Asialla on ohjaaja Kristian Smeds, joka on viimeiset vuodet toiminut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina. Hänen ajatuksenaan on ollut tuoda esiin suomalaisuuden monet kasvot tämän päivän kontekstissa. Yhdessä teatterikorkeakoululaisten kanssa luotu esitys naurattaa ja liikuttaa.

Smedsin töissä ei ennenkään ole hissuteltu, mutta nyt kaasua painavat nuoret näyttelijät. He ovat työryhmänä itse valinneet esitettävät tarinat työstettäviksi. Uuden esiintyjäsukupolven esiinmarssi onkin vallan valloittava. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, eikä pahvisia ajoneuvoja kummempaa rekvisiittaa tai lavasteita juuri tarvita. Karvahattuakaan ei nähdä, mutta Karpo itse istuukin katsomossa. Lavalle nousee kovaonnisia oman tiensä kulkijoita ja epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja kansalaisia. He edustavat sellaista korpimetsien ideologista kuisketta ja kylähulluutta, joiden äänen soisi kuuluvan paremmin.

Episodein etenevässä näytelmässä lähikuvaan zoomataan ihmisiä yhteiskunnan laitamilta. Näyttelijäkaartin jäsenet saavat kukin oman yksityisen hetkensä lavalla. Silloin esiin nousevat sorrettu lottovoittaja, epäselvästä syntymäajastaan hämmentynyt mies, riuska lappilaisemäntä ja omin käsin kivilinnaansa rakentanut voimanainen. Toinen toistaan sykähdyttävämmät tuokiot tuovat mieleen talenttikisan, jossa kaikille aplodeerataan riemuisasti.

Lopuksi – Suomessa kun ollaan – lauletaan yhdessä. Suomi on peruskallio, pitäkää direktiivinne, suomalaisuus on meissä syvällä.

Suomen Kansallisteatteri: Karpolla on asiaa

Rooleissa: Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Hilma Kotkaniemi, Eeva Mäkinen, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola

Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds
Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Ina Niemelä
Äänisuunnittelu Antero Kemppi
Ohjaajan assistentti Veikka Heinonen
Ohjaajan assistentti Esa-Matti Smolander


keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Totuus talvisodasta on monimutkainen kudelma


Ella Pyhältö (vas.), Anna-Leena Sipilä, Kati Outinen.
Kuva Mitro Härkönen. 

Nykyteatterifestivaali Baltic Circlen yhteydessä Helsingissä järjestetyssä monikansallisessa tekstityöpajassa vuonna 2009 kirjoitettiin lukudraamaa ja etsittiin totuutta talvisodasta. Ei arvattu, kuinka päivänpolttavia sen teemat ovat edelleen reilut kymmenen vuotta myöhemmin. 

Nyt ukrainalais-venäläis-suomalaisen kirjailijaryhmän Talvisota törmäyttää Teatteri Avointen Ovien näyttämöllä monta erilaista totuutta. Se, minkä suomalaiset oppivat talvisodasta jo koululaisina on venäläisille täysin vierasta. Ja mikä ukrainalaisille aiemmin oli käsittämätöntä, on sodan runtelemassa maassa tullut konkreettisesti todeksi.

Hanna Kirjavaisen ohjaama talvisodan tapahtumapaikoilla pysähtelevä kertomus on eräänlainen yritys ymmärtää erilaisia ja inhimillisiä mielenmaisemia. Kuljetaan vuoden 1939 Raatteentieltä Ukrainan Harkovaan vuonna 2022. Kolmen naisen esittämänä niin asut kuin näkökulmat vaihtuvat luontevasti. Mainilan laukaukset kaikuvat arkaaisen laulun ja jyhkeän rumpukompin tahdittamina, ja hitaat siirtymät juurruttavat episodit kauniisti ketjuksi. Kokonaisuutta komistavat savukoneet ja videot, joissa on käytetty SA-kuva-arkiston materiaalia. Lavan reunalla olevan onnenpyörän pyöräytys havainnollistaa ajatusta siitä, että elämämme on sattumien summa. Käsissä kannetut kiväärit ovat kiitettävän selvästi leluja.

Esityksen liikekieli on varsin fyysistä, erityisesti sanaton ilmaisu puhuttelee vahvasti. Se onkin tarpeen, sillä välillä hahmot lavalla riehaantuvat oikein kunnolla. Neuvostosotilaista on tehty hölmöjä karikatyyrejä, ja kotirintamalla puuhaillaan pellehyppääjän seurassa. Onkohan niin, että huumori on paras keino etäännyttää hurjat, sotaisat muistot? Mukaan on toki mahdutettu monia hauskoja oivalluksia, hilpeyttä herätti esimerkiksi robotti-imurin ilmoitus siitä, että tehtävä on suoritettu. Kaiken kaikkiaan käy selväksi, että rajan yli kommunikoivien ihmisyksilöiden on vaikea tappaa toisiaan, vaikka kansakunnat kävisivät sotaa. Yhteistyö ja yhteisymmärrys ovatkin rauhan avaimia.

Väliajan jälkeen näytelmä saa dokumentaarisia piirteitä, kun kirjoittajat ovat sisällyttäneet itsensä tekstiin. Nyt ollaan alkupisteessä, vuodessa 2009, ja näytelmän kirjoittajanelikko seuraa tekstinsä esitystä. Sodan käsittämättömyys vaivaa erityisesti Ari-Pekkaa, joka siviilipalvelusmiehenä on joutunut omalaatuiseen tilanteeseen, kirjoittamaan sodasta. On pakko ajatella, että teatteri on paras ase, mutta oikeaa paljon lempeämpi.

Teatteri Avoimet Ovet Talvisota

ROOLEISSA Kati Outinen, Ella Pyhältö, Anna-Leena Sipilä

Ohjaaja Hanna Kirjavainen
Näytelmäkirjailijat Hanna Kirjavainen (FIN), Ari-Pekka Lahti (FIN), Iida Koro (FIN), Oleg Mihailov (UA), Mikhail Durnenkov (RU), Evgenii Kazachkov (RU)
Dramaturgi Iida Koro
Kääntäjä Anna Sidorova
Skenografi Tinde Lappalainen
Äänisuunnittelija Juha Tuisku
Valosuunnittelija Jere Kolehmainen
Videoassistentti Ilari Kallinen
Tuotantojärjestäjä, tarpeistonhoitaja ja -valmistaja Anne Svensk

#TeatteriAvoimetOvet #Talvisota

perjantai 3. maaliskuuta 2023

Shakespearen tragedia ylösalaisin

Vallilan Kansallisteatterin rouhealla lavalla keikahtaa Shakespearekin päälaelleen. Ohjaaja Tiina Puumalainen on sekoittanut pakkaa uudessa tulkinnassaan, niinpä Learin tyttäret ovatkin miehisiä hahmoja scifi-henkisissä asuissaan, eikä Lear itsekään ole kuningas, vaan Lear vain, ihminen. 

Kuvassa Katariina Kaitue. Kuva Stefan Bremer.
Haluan ajatella, että tätä myös Shakespeare tragediallaan tarkoitti, kun hän 1600-luvulla kierrätti vanhaa kansantarua ja kirjoitti Kuningas Learin. Inhimillinen vallanhalu, rakkaudenkaipuu ja hyväksytyksi tulemisen tarve eivät ole sidottuja vuosisataan, sukupuoleen tai muihin attribuutteihin. 

Jotain tuttuakin toki on. Kuten Shakespearella usein, Learissakin on kyse kuninkaallisten valtapelistä ja oikutteluista, kilpailusta, kateudesta, kostosta – ja rakkaudesta. Monet käänteet tuovat väistämättä mieleen oman aikamme tapahtumat Britannian hovissa. 

Kaikki kulminoituu perheeseen. Lear haluaa luopua vallasta ja omaisuudestaan, hän kerjää lapsiltaan rakkautta ja vaatii tunnustamaan kuka rakastaa eniten. Kaksi pojista lankeaakin perinnön toivossa kilpalaulantaan, mutta rehellisyyttä julistava nuorimmainen karkotetaan. Pojat peräänkuuluttavat viisautta, sillä sitähän vanhenevilta odotetaan. 

Petosten ja juonittelujen keskellä Learin mieli murtuu, ja myrskyksi riehaantuva hulluus etenee hänessä väistämättä. Lear menettää itsekunnioituksensa ja harkintakykynsä. Kenen puolella pitää olla? Voittajien tietysti. 

Näytelmän oivaltava lavastus tukeutuu Lear-sanan neljään kirjaimeen, jotka ovat siirreltäviä seinäkkeitä ja elementtejä. Aika ajoin ne asettuvat tilannetta tukevaksi muodostelmaksi. Kun Lear on jo sairautensa riepottelema, ovat kirjaimet näyttämöllä ovelasti takaperoisessa järjestyksessä. Niin kirkasta ja selkeää kuin esityksen tematiikka onkin, ovat lavastukselliset vihjeet oivallisen hienovaraisia. 

Vaikka loppua kohden lähes kaikki henkilöt kuolevat, on näytelmään haluttu tuoda armollista sanomaa. Alun perin synkeä murhenäytelmä kääntyykin toiveikkaaksi. Sairauden pehmittämän Learin hauraan pelkistetty tanssi pyyhkii pois kaiken turhan, jää vain anteeksianto ja rakkaus. Ehkä vanhuus sittenkin on tuonut mukanaan myös viisautta. 

Suomen Kansallisteatterin Vallilan näyttämö 
Rooleissa: Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Sari Puumalainen

Ohjaus, suomennos ja sovitus Tiina Puumalainen 
Visualisointi Teppo Järvinen 
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö 
Musiikki Hannu Rantanen 
Valosuunnittelu Kare Markkola 
Äänisuunnittelu Jani Peltola 
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi