Beige tappaa

Laura Birn ja susi. Kuva: Q-teatteri.

Naistenlehdet sen tietävät: beige tappaa. Saara Turusen näytelmässä Tavallisuuden aave henkilöt ovatkin pystyyn kuolleita. 

Tilanne on asetelmallisuudessaan kihelmöivän herkullinen, ja yleisö reagoi hersyvin naurunpurskahduksin alusta lähtien. Suomalaisuuden ydinviesti osuu ja uppoaa.

Paljoa ei Q-teatterin lavalla puhuta, mutta niinhän se menee: kotimainen perusvarpunen ei halua erottua joukosta eikä herättää huomiota. Ollaan yhtenä kahvinjuojien rintamana, käyttäydytään siivosti, nautitaan hiljaisesti kupillinen kerrallaan. Silti näytelmässä nimettömän perheen nimettömät isä, äiti, poika ja tytär kaipaavat elämäänsä iloa ja riemua. Äiti haluaisi iloita arjesta kuten espanjalaiset, poika naulitsee toivonsa vastavihittyyn vaimoon. Isä hakee raivokasta lohtua vieraista naisista. Rankimmin oireilee tytär, jota riivaa sudenkasvoinen demoni. Tyylikäs hukka liituraitapuvussaan murisee kiivaasti ja kutsuvasti.

Turunen skannaa aaveita, haavekuvaa, jota ei ole olemassa. Vai oliko 80-luvun kellanruskeissa popliinitakeissa vielä tavallisuutta, entä hämäläisessä itsensä vähättelyssä? Onko vaatimattomuuden kääntöpuolella vahingoniloa, sellaista, joka joukkovoiman turvin synnyttää kiusaamista ja yksilölle häpeää? Näytelmän vanhanaikaisen hidas tempo jättää tilaa hienovaraiselle mimiikalle ja saa ajatukset välittömään liikkeeseen. Löytyy yhtymäkohtia nykytodellisuuteen, ja alun humoristiselta vaikuttanut esitys kääntyykin yllättäen melankoliaksi. Tuttu tunne sekin.

Kaihoisaa tunnelmaa kannattelee esityksessä erityisesti musiikki, sen myötä vaelletaan sota-ajan marssimaisemista ranskalaisen avantgardistin Erik Satien pianomusiikin alakuloon. Pysähtynyttä virettä korostaa lavan nurkassa nököttävä kuvaputki-tv, jonka ainoaa ohjelmaa – lentoon pyristeleviä lintuja – perheen miehet innokkaasti seuraavat. Linnut, nuo vapaina liihottavat, ovatkin läsnä vähän väliä: harmaavarpusten joukko pelaa korttia ja sulkee oven taakse liian koreaksi pukeutuneen keltaisen kanarialinnun. Kaukomaiden erikoista siivekästä kyllä ihaillaan, mutta sen outoutta kavahdetaan. Taustatapettina loimottavat jokakodin Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot.

Näytelmäkirjailija Turunen on kertonut saaneensa vaikutteita näytelmäänsä espanjalaisen surrealistin Luis Bunuelin vuonna 1974 valmistuneesta elokuvasta Vapauden aave. Turusen absurdiudessaan koskettavan tarinan espanjalaisvaikutteina ovista säntäilevät rytmikkäät tanssijat värikylläisissä puvuissaan. Ne kauhistuttavat tavallisuudesta unelmoivaa suomalaista, joka sulkee silmänsä liialta ilottelulta, se kun sisältää aina myös itkua.

Viimeisenä näyttämökuvana hämärässä savuava kalmisto peittyy kukkamereen, ja viimeistään se saa katsojan haukkomaan henkeään. Tavallisuuden muistoa kunnioittaen, mahtavat hautajaiset!

Q-teatteri: Tavallisuuden aave

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä, Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä

Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

Koreografia: Janina Rajakangas