Mutta
palataan hetkeksi Klockriketeaternin Diana-näyttämön lämpiöön. Sympaattinen
teatteritila on sisäpihan kätköissä Helsingin Erottajalla.
Kun ovet katsomoon
avataan, ottaa Paavilainen yleisön vastaan sukkasillaan ja kättelee jokaisen tulijan
sydämellisesti. Valojen jo himmetessä asetellaan permannolle patjoja istuinpaikoiksi
niitä varten, jotka viime hetkillä saapuvat täyteen saliin. Taustalla soiva Mozartin
pianokonsertto antaa aavistaa, että tulossa on kovaa kamaa.
Niin
onkin, mutta Paavilainen esiintyy kuin puhuisi olohuoneessa ystävilleen. Itse asiassa
hän leikittelee tilanteella ja viivyttää aloitusta odottaen, että ”biisissä
tulisi sopiva kohta”. Vihdoin päästään asiaan: nyt olisi asiaa
työsuojeluvaltuutetulle. Seksuaalinen häirintä ja leikkiraiskaukset on teatterissa
jätetty huomiotta taiteen nimissä. Ilmiö on myös suomalaisen teatteritaiteen
historiassa tuttu ja tunnettu.
Paavilainen päästää ääneen Verna Piponiuksen, joka työskenteli näyttelijänä ja teatteriohjaajana 1930- ja 40-luvuilla mm. Suomen Kansallisteatterissa. Piponius toimii Paavilaisen alter egona, ja ääni kertoo samalla oman aikamme naisnäyttelijöiden kokemuksista. Raiskauskohtauksia harjoitellaan viimeiseen saakka, koska ”kohtaus on miesroolin esittäjälle käänteentekevä ja tärkeä”. On mentävä vaaraa päin, tunteella. Mutta rooli ei saa jäädä päälle, sehän ei ole ammattimaista. Pahat vibat tulee huuhtoa suihkussa kuin hiki treenien jälkeen. Raiskauksia esitetään yhtä lailla epookkidraamassa kuin kepeissä komedioissa. Akti voidaan naamioida ja tyylitellä, kääntää metaforaksi, silloinhan se ei tunnu niin pahalta. Ja yleisöllä on hauskaa, onhan väkisinnainti ihan hauska aihe näyttämölle.
Paavilainen päästää ääneen Verna Piponiuksen, joka työskenteli näyttelijänä ja teatteriohjaajana 1930- ja 40-luvuilla mm. Suomen Kansallisteatterissa. Piponius toimii Paavilaisen alter egona, ja ääni kertoo samalla oman aikamme naisnäyttelijöiden kokemuksista. Raiskauskohtauksia harjoitellaan viimeiseen saakka, koska ”kohtaus on miesroolin esittäjälle käänteentekevä ja tärkeä”. On mentävä vaaraa päin, tunteella. Mutta rooli ei saa jäädä päälle, sehän ei ole ammattimaista. Pahat vibat tulee huuhtoa suihkussa kuin hiki treenien jälkeen. Raiskauksia esitetään yhtä lailla epookkidraamassa kuin kepeissä komedioissa. Akti voidaan naamioida ja tyylitellä, kääntää metaforaksi, silloinhan se ei tunnu niin pahalta. Ja yleisöllä on hauskaa, onhan väkisinnainti ihan hauska aihe näyttämölle.
Myös
Baltic Circle -yleisöllä on hauskaa Paavilaisen sarkasmia seuratessa. Jos eivät
huonot fiilikset parane psykiatrin pakeilla, otetaan apuun alkoholi. Sherrypulloja
availlaan ja mukit kiertävät katsomossakin. Ääni taustalla ehdottaa ratkaisuksi
kostoa ja Paavilainen intoutuu ”raiskaamaan takaisin”. Ronskin fyysinen
näyttelijäntyö ei helpota oloa ja Paavilainen jo tuskailee saamansa apurahan
haaskausta. Mikä häpeä!
Reippaan
feministinen esitys loppuu luontevasti ruotsalaisen kirjailijan Mara Leen manifestiin, jossa vaaditaan representaatioiden
uudelleenkirjoittamista. Miksi miehen intohimo on sublimaatiota, mutta naisen intohimo
mielipuolista? ”Voidaan lopetella tältä illalta”, Paavilainen päättää
esityksensä, ja tarjoaa poistuvalle yleisölle vasta mikrossa paistamiaan
popcorneja. Loistavaa, Paavilainen!
Teksti, ohjaus, esiintyjä: ANNA PAAVILAINEN
Tukijana: SUOMEN KULTTUURIRAHASTO
Yhteistyössä: KLOCKRIKE TEATERN
Kieli: Suomi, englanninkieliset tekstitykset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti