Myrskyn merkit vain pilkahtavat

Kuvassa Laura Alajääski ja Aaro Wichmann. Kuva Tapio Vanhatalo

Uusi kotimainen musikaali juhlistaa sekä Suomen 100-vuotisjuhlia että Helsingin Kaupunginteatterin 50 vuotta täyttävää teatteritaloa, joka pitkän peruskorjauksen jälkeen on nyt kuoriutunut kääreistään.

Avajaisspektaakkeliksi on valittu Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija, jonka moni suomalainen muistaa 1970-luvun tv-sarjasta ja ennen kaikkea Lasse Mårtensonin siihen säveltämästä musiikista.

Ainekset tunteiden myrskyyn ovat siis olemassa, mutta laineet jäävät laimeiksi. Vahvan naisen kohtaloa ja rankkaa elämäntarinaa tulkitseva Laura Alajääski on Maijana kyllä uskottava, samoin Aaro Wichmann hänen Janne-aviomiehenään, mutta jotain jää puuttumaan.

Liki kolmituntiseen esitykseen ei sittenkään mahdu sellaisia vivahteita, joita saaristolaisyhteisön elämässä 1800-luvun loppupuolen vuosikymmeninä on koettu ja joista Blomqvistin viisiosaisessa romaanisarjassa kerrotaan. Ankarat elinolosuhteet, Maijan kokemat vastoinkäymiset, suru, kuolema, meren armottomuus ja kova työ saariston karun luonnon keskellä vain hetkittäin pilkahtelevat suuren näyttämön lavalla.

Näyttämökuva tyylittelee vaatimattomilla kalastajamökkien seinillä ja ylös-alas hinautuvilla paperisilla pilvillä. Samalla lavalle tuodaan monitahoista symboliikkaa herättelevä outojen henkiolentojen joukko, joka paikoin toimii myös kertojaäänenä. Kokonaisuus piirtyy sekavaksi sarjakuvaksi, joka nykien liikkuu eteenpäin pyörönäyttämön tahdissa. Uusitun teatterin näyttämötekniset mahdollisuudet jäävät vielä piiloon.

Valtavan näyttämön merelliset ulottuvuudet hyödynnetään oikeastaan parhaiten silloin, kun vähiten yritetään. Yksinkertaisen pelkistetty liehuva kangas tai valoilla luotu veden välke vangitsevat kohtaukset intensiivisesti, ja tummat ihmishahmot kehystävät tilaa.

Iloisimmin säväyttävät rooleissaan luontevat ja eläytyvät lapsinäyttelijät, jotka osaavat myös laulaa. Mårtensonin tarttuva musiikki antaakin esitykselle hyvät eväät kansansuosioon. Bonuksena ripaus mahtipontisuutta, niin kuin musiikkinäytelmän luonteeseen kuuluu.


Myrskyluodon Maija.
Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Anni Blomqvistin romaanisarjan pohjalta dramatisoinut Seppo Parkkinen. Musiikki Lasse Mårtenson, laulujen sanat Maija Vilkkumaa, ohjaus Kari Rentola, musiikin sovitus Arttu Takalo, kapellimestari Eeva Kontu, koreografia Jyrki Karttunen, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Riitta Anttonen-Palo, valot William Iles, ääni Sakari Kiiski.

Rooleissa mm. Laura Alajääski, Aaro Wichmann, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Marjut Toivanen, Tiina Peltonen, Matti Rasila, Antti Timonen, Kari Mattila, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Raili Raitala, Jukka Nylund, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki ja Leena Rapola.

Yhteisten muistojen jäljillä

Virolais-suomalainen yhteistuotanto Kaksismaa/Kaksoismaa tutkii kollektiivisten muistijälkien ulottuvuuksia yhteiskuntaan ja ihmismieleen. 

Poliittiseksi utopiaksi itseään luonnehtivan musiikkiteatterin esitysareenana Tartossa toimi Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) puistoon entisöity katettu ulkoilmalava, kartanon entinen viinakeittiö. 

Kuva Harri Sundell.

Aloitetaan reippaalla laululla ja rehellisillä kliseillä, kuten kesäteatteriperinteeseen kuuluu. Suomen siltaa rakennetaan Itämerellä keikkuvien Tallinnan-laivojen ja täysien kaljakärryjen avulla. Komiikkaa höystetään Kekkosella ja muumeilla, ja historian syvimpiä kerroksia kouraistaan itsensä Lönnrothin ja Kreutzwaldin kautta. Mutta pian tahti muuttuu, piiritanssi käy raskaammaksi ja vie hikiseen, hengästyttävään muistojen tulvaan.

Nuoret näyttelijät ovat tuoneet lavalle sukunsa vaiettuja tarinoita, jotka ohjaaja ja käsikirjoittaja Anni Mikkelsson (Meriteatteri) on koonnut puolitoistatuntiseksi esitykseksi. Työryhmä on saanut tukea myös virolaiselta, Suomessa asuvalta toimittaja ja kirjailija Imbi Pajulta, joka jo vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Torjutut muistot kertoo äitinsä tarinan ja pohtii, miten perheiden tragediasta voi muodostua kansallinen trauma.

Näytelmässä Kaksismaa/Kaksoismaa monet muistot ovat yksinkertaisia välähdyksiä menneestä ja konkretisoituvat lähtöihin, matkalaukkuihin, isoäidin kurkkupurkkiin tai omenahilloon. Sodan kokeneiden traumat ulottuvat sukupolvien yli, ja tiukkaan säilötyn kivun ja häpeän tunnustelu kiemurtelee kehossa fyysisenä kipuna. Aikuinen tytär huutaa isää puhelimeen, mutta isä ei vastaa.

Yhteinen suomalais-ugrilainen perimä, sotavuosien kärsimykset ja sotahistorian leikkauskohdat vertautuvat esityksessä puuhun, jonka haarat kasvavat omiin suuntiinsa. Uudet sukupolvet keräävät nyt riehakkaampia kokemuksia autolautalla diskopallon alla. Sukukansojen kertomukset kietoutuvat toisiinsa, ja pian on vaikea tietää missä minun tarinani loppuu ja missä sinun alkaa.

Mutta voisiko Viron ja Suomen parhaat puolet yhdistää kaksoismaaksi, jota tunneli joskus kuroo tiukasti yhteen kuin vetoketju päällystakkia? Suomen sillastahan unelmoivat aikoinaan mm. monet virolaiset taiteilijat, kuten runoilija Lydia Koidula. Nyt ovat rantaviivat lähempänä kuin koskaan ja Talsinki-alueen pika-aluksilla pendelöi monenkirjava rajoja rikkova yhteisö. Tuore teatteriproduktio on ainakin lähentänyt kahden maan teatterintekijöitä. He oppivat toisiltaan ja kulttuureistaan: lavalla monitaitoinen joukko laulaa ja puhuu sujuvasti niin viroa kuin suomeakin.

Yleisökeskustelussa näytännön jälkeen esitykselle toivottiin jatkoa, ja sitä on toivottavasti tulossa ensi vuonna osana Viron 100-vuotisjuhlintaa. Silloin voitaisiinkin jo puhua siitä, mitä kansojen rinnakkaiselo nykyihmisille merkitsee ja minkälainen on maiden yhteinen tulevaisuus.

Kaksismaa/Kaksoismaa

TeaterMust Kast

KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS Anni Mikkelsson (Meriteatteri)
LAVASTUS Kristel Maamägi
VALOSUUNNITTELU Mari-Riin Villemsoo (TÜ Viljandi Kulttuuriakatemia)
KOREOGRAFIA Suvi Kemppainen
ÄÄNISUUNNITTELU Sten Arvi
MASKEERAUS Margit Lepla
VIDEOSUUNNITTELU Gabriela Liivamägi
Esiintyjät Kaija M Kalvet, Laura Niils, Birgit Landberg, Liina Leinberg, Mihkel Kallaste, Karl Edgar Tammi, Hennariikka Laaksola, Jonnakaisa Risto, Heidi Ajanto, Vera Veiskola


Tuotantoa ovat tukeneet Tarton kaupunki, Tartu Kultuurkapital, Eesti Kultuurkapital, Suomen suurlähetystö, Helsingin kaupunki, Teatterikorkeakoulu ja Pohjoismainen kulttuuripiste (Nordic Culture Point).

Ihmiskokeita ja koiria

Kaikki alkaa Weird Sistersin konsertissa. Tiedäthän tuon punkahtavan tyttöbändin, jonka laulajat ovat mustatukkaisia noitia. Ja sitten ollaankin kohta Glamisin taanin, Macbethin (Antti Luusuaniemi), kotona.

Kuvassa Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Tyylikäs asunto hohtaa rosteripintoja monessa kerroksessa, portaita pitkin pääsee kattoterassille. Lady Macbeth (Katariina Kaitue) on kotosalla. Hän on yhtä aikaa villi ja viekoitteleva, raju ja tyylikäs vaihtuvissa mekoissaan, niin kuin porvariston hillittyä charmia huokuva viileä nykynainen.

Tämä voisi tapahtua juuri nyt, ja niin tapahtuukin, Kansallisteatterin Suuren näyttämön näytelmässä Macbeth. Shakespearen kuulun tragedian ovat suomentaneet ja sovittaneet Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ja niin 1600-luvun juonenkäänteet sujuvasti taipuvat parempien perheiden illalliskutsuihin ja sukulaiskaunaan, aiheista universaaleimpiin. Samalla dialogi latistuu: paljon puhetta tyhjästä. Vaikka kuinka koettaa kuulla ja kuunnella, ei merkityksistä saa selvää.

Tuhon enteet voi kuitenkin aistia, ja parhaiten niitä välittävät taustavideot, Kansallisteatterin loistavasti hyödynnetty näyttämötekniikka, muuntuva ja moniaistinen kokonaisuus. Muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin kiihkeä saksofoni mouruaa ja kaiken yllä mollottaa kohtalokas kuu. Se on elämää kuhiseva juustolautanen, bakteerien viljelyalusta, muuntuva organismi ja kloonattu perimä, joka säilöö tuhon ja mutaation siemenet.

Murhatyö on peruuttamaton, ja angstinen Macbeth näkee harhoja, vaikeroi kuin perheenisä ruotsalaisdekkarissa. Syyllisyys ei jätä rauhaan, vaan ajaa uusiin onnettomuuksiin. Kyse on vallasta ja vallan periytymisestä, ilman muuta, mutta myös ihmisen vastuusta ja ekologisesta perikadosta. Tämähän on meille jo arkipäivää. Ja surulliset koirahahmot videolla nyökyttävät päätään: ihminen tässä leikkii omalla kohtalollaan.

Lopulta myös pyrkyri mestataan, sillä petturuus vaanii joka kulman takana. Ja kun Macbethin pää on säkissä, sitä heitellään ilmaan kuin ryöstösaalista. Kunnes joku hoksaa ja huudahtaa ”Ei helvetti!” Ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä toivoa.

Macbeth
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA;
KOLME NOITAA ”Weird Sisters” Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila
DUNCAN, Skotlannin kuningas Esko Salminen
MALCOLM, hänen poikansa Fanni Noroila
MACBETH, Glamisin taani, komentaja Duncanin armeijassa Antti Luusuaniemi
LADY MACBETH Katariina Kaitue
SEYTON, Macbethien avustaja Pihla Maalismaa
BANQUO, komentaja Duncanin armeijassa Seppo Pääkkönen
FLEANCE, hänen poikansa  Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
MACDUFF, Fifen taani Tero Koponen
LADY MACDUFF Sonja Kuittinen
POIKA, heidän poikansa Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
LENNOX, Lordi Karin Pacius

MUUSIKKO Joakim ”Jusu” Berghäll
OHJAUS Janne Reinikainen
SUOMENNOS JA SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
DRAMATURGI Eva Buchwald
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Timo Hietala
VIDEOSUUNNITTELU Henna-Riikka Halonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi