Antti Lang ja Ursula Salo. Kuva Stefan Bremer. |
Mihin kaikkeen muisti taipuu, kuinka se mukautuu ja pystyykö unohdus suojelemaan rikkinäistä mieltä täydelliseltä sekasorrolta? Tajua se ei lopulta pelastanut, hän vietti viimeiset, vimmaiset vuotensa Nikkilän mielisairaalassa. Sitä ennen 1940-luvulla hän oli saanut hauraaseen taiteilijasieluunsa uusia osumia stipendiaattina sodan keskellä Saksassa. Isänsä laiminlyömä Taju etsi kiihkeästi rakkautta taistelujen runtelemista miehistä.
Laura Jäntin ohjauksessa näyttämökuvat vaihtuvat vilkkaasti pirtin lattialla leikkivän pikkutytön tunnelmista ilmahälytykseen ja sairaalan vuodeosastolle. Aikatasot limittyvät, ja lavalla ovat yhtä aikaa sekä neuroottinen nyky-Taju että pelokas isin pikku-Taju. Ursula Salo elää Tajun roolissaan vakuuttavasti.
Näyttämön laidasta toiseen liikkuvan flyygelin kannella tapahtuu paljon, ja muusikko Eero Ojanen saa päähänsä välillä sotamiehen kypärän, välillä kabareetanssijan sulkapäähineen. Näytelmän äänimaisema tuo vahvalla tavalla todeksi asemalaiturien lähtökuulutukset ja ilmapommitukset.
Tajun ja isän tarina on kipeä ja karski, mutta aikansa julkisten elämää turhankin kuuliaisesti ja yksityiskohtaisesti mukaileva. Hienoinen tiivistys tekisi terää, varsinkin kun käsiohjelma taustoittaa taiteilijaperheen vaiheita oivallisesti. Koomiset kohtaukset, joissa keikaroidaan natsi-Saksan kabareeravintolojen hämyssä, saattavat lieventää ainakin pikkujouluja viettävän yleisön syyllisyyden tuntoja. Pakkomielteestä ei silti pääse: isä ei lähde tytöstä, vaikka tyttö voi lähteä isästä.
Liisa Urpelainen: Taju
Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö
Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti