Ikuisuusaiheista uusin keinoin

Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Mirjami Heikkinen, Tatu Mönttinen.
Kuva Mitro Härkönen.

Ensi maaliskuussa tulee kuluneeksi 175 vuotta Minna Canthin (1844–1897) syntymästä. Teatteri Avoimet Ovet on Heini Tolan johdolla aloittanut omat Canth-juhlansa jo vuosia sitten tuomalla näyttämölle uusia tulkintoja Canthin klassikkonäytelmistä. 

Viitisen vuotta sitten nähdyn Työmiehen vaimon ja pari vuotta sitten ihastuttaneen Anna-Liisan jälkeen on nyt vuorossa Papin perhe, jolla teatteri juhlistaa myös omaa 20-vuotista taivaltaan.

Linjakkaita näyttämötoteutuksia on Avoimissa Ovissa saatu ihailla aiemminkin. Papin perheessä skenografian eli visuaalisuuden, valaistuksen ja näyttämötekniikan rakentamat tunnelmat kannattelevat ja kehystävät upeasti tapahtumia perheessä, jossa sukupolvien asenteet ja ajatusmaailmat törmäävät. Katsomoon tullessa astutaan melkein sakraaliin tilaan, minimalistisesti lavastettu näyttämö huokuu ankaraa puritanismia ja kaukana kumisevat kirkonkellot luovat uhkaavaa tunnelmaa.

Musiikki vaihtelee Siionin virren ja letkeiden foxinrytmien välillä. Kultafoliolla päällystetyt arkit tuovat lavalle auringonpaisteen, ja näyttelijöiden väliinsä pingottama valkoinen kangas asettuu käden käänteessä pöydäksi.

Canthin aikoinaan esiin nostamat yhteiskunnalliset teemat, kuten tasa-arvo, koulutus, naisten asema ja sananvapaus ovat ikuisia ja aina ajankohtaisia. Tiukan vanhoillinen pastori-isä (Jukka Pitkänen) ja hänen kolme lastaan elävät eri todellisuuksissa, eivätkä he osaa kuunnella toisiaan. Välirikko on väistämätön, ja siitä kärsivät kaikki. Uskonnon nimissä on aina tehty pahaa niin yhteiskunnassa kuin ihmissuhteissa.

Hankalin osa on perheen äidillä (Ella Pyhältö), joka turhaan yrittää sovitella ja lieventää perheensä tulehtunutta tilannetta. Hän on kuin näyttämön taustakuvaksi asetettu maalaus linnuille saarnaavasta suojeluspyhimys Franciscus Assisilaisesta, toivon symboli. Kun lapset karkaavat omille teilleen lehahtavat animoidut linnut siivilleen.

Sekä Minnan Canthin että ohjaaja Heini Tolan tavoitteena on osoittaa yleisölle askeleita suvaitsevaisuuteen, ymmärrykseen ja toisen kuuntelemiseen. Siinä Papin perhe onnistuu kiitettävästi.

Teatteri Avoimet ovet: Papin perhe

ROOLEISSA Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

Teksti Minna Canth
Sovitus ja ohjaus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
Äänisuunnittelu Juuso Voltti
Kuvat Raisa Kilpeläinen

 

Siskot osaavat rokata

Kuvassa Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Eija Vilpas.
Kuva Harri Hinkka

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle virtaa väkeä ihan tavallisena syyskuun tiistaina.

Viihteelliseen ohjelmistoon, musikaaleihin ja komedioihin erikoistunut näyttämö tarjoaa kertakäyttöhuvia raskasta kamaridraamaa karttavien iloksi. 

Nyt vuorossa on käsikirjoittaja, dramaturgi Helena Anttosen kirjoittama farssi, jonka tähtinä loistavat suomalaisen viihteen konkarikomediennet Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Eija Vilpas.

Pullo cavaa ja aurinkoa on kevyt ja helposti nautittava komedia, joka yleisön arvioidusta keski-iästä päätellen on myös tarkasti osunut kohteeseensa. Katsomon täyttävät varttuneen iän naisseurueet löytävät nopeasti jutun juonen, naurunpyrskähdyksiä ei kauaa tarvitse odotella. On helppo samaistua ikääntyvän näyttelijänelikon touhuihin ja arkitotuuksiin.

Tarinan ytimessä on talo Portugalissa, ja naisilla on visio viettää aurinkoisessa kylässä taiteellisia eläkepäiviä. Naiset, vaikka ovatkin vanhoja ystäviä, ovat kaikki omanlaisiaan tyyppejä, joiden luonteenlaatua ja ajatuksenkulkua tuetaan hienovaraisesti onnistuneella puvustuksella. Teräviksi karikatyyreiksi hiottujen siskojen yhteisiin taidematkoihin liittyy tietysti myös erimielisyyksiä ja yhteentörmäyksiä. Vanhuuspäivien viettoon hankitun talon rahoituksesta syntyykin soppa, jota selvitellään koko näytelmän ajan. Kunnon farssin tavoin mukana on paljon äänekästä puhetta, ilveilyä, väärinymmärryksiä - ja miehiä.

Anttosen näyttämölle punoma juoni on kepeä eikä vaadi ponnisteluja. Syvyysvaikutelmaa on lisätty viittauksilla ystävysten menneisyyden traumoihin. On lapsettomuutta, leskeyttä, abortti ja yksinhuoltajuutta. Myös tarpeellista itseironiaa löytyy. Kun naiset puhuvat hautajaisistaan, toivoo Yvonne tuhkansa ripoteltavan Stockan rullaportaisiin, tavaratalo kun on ihan paras paikka.

Yhtä kaikki, mitä ikinä tapahtuukaan, siskot osaavat pitää yhtä ja nauttia elämästä – kuohujuoman kera tai ilman. Siinäkin on monelle opettelemista. Lopputuloksena on kupliva impressio nykyeläkeläisten elämänhaaveista, joka sukkelasti haihtuu syystuuleen.

Pullocavaa ja aurinkoa
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämö

ROOLEISSA Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang, 
Sanna-June Hyde, Sauli Suonpää.

Käsikirjoitus Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo

Euroopan leirinuotioilla

Kuva Tuomo Manninen

Hyljeksityt romanit ovat vaeltaneet Euroopassa jo satoja vuosia ja joutuneet vainotuiksi. Vaeltava joukko on samalla jättänyt vahvan jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin, musiikkiin ja tanssiin. 

Kun kirjava sakki nyt kulkee Transilvaniasta Ranskan Galliaan, nousee matka-arkuista esiin kokonainen sirkus, yllätyksiä, nokkeluuksia ja satiirisia viittauksia nyky-Euroopan tilanteeseen. Musta Saara -näytelmän historiallinen maaperä on muhevaa.

Pirkko Saision Suomen Kansallisteatterille kirjoittama musiikkinäytelmä Musta Saara on näyttämötaiteellinen kaivo, jossa ei ole pohjaa, yltäkylläinen ja ehtymätön burleski, joka kurottelee yli maantieteellisten ulottuvuuksiensa. Romanimusiikki soi ja leirinuotion tunnelma imaisee taikapiiriinsä heti esiripun noustessa.

Jussi Tuurnan oivallinen musiikki, osaavat laulajat ja upeat muusikot täydentävät cabaret-tunnelman. Illan annista muodostuu täyspitkä viihdekattaus, joka toimii kuten yhteiskunnallisen taiteen kuuluukin, piikikkäänä, humoristisena ja ironisena. Tässä on sulateltavaa pitkäksi aikaa. Faktojen tarkistelun apuna toimii ansiokkaasti toimitettu käsiohjelma, johon omat osionsa ovat kirjoittaneet mm. Heikki Aittokoski ja Jani Saxell.

Romanien vaellus kohti suojeluspyhimys Mustan Saaran kaupunkia Camargueta tarjoaa näytelmässä kehyskertomuksen, jossa seikkailevat myös sika (Jani Karvinen), tanssiva karhu (Erkki Saarela) ja tarinankertojana toimiva naiskolmikko (Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström). Juha Mujeen esittämä puoluejohtaja ja Katariina Kaitue hänen tyttärenään kietovat kudelmaan ristiriitojen seittiä, jonka todellinen vastine on lähihistoriaamme. Kuumailmapallon kyydistä nähdään tarkasti vanhan mantereen kipupisteet. Näin teatteri voi peilata yhteiskuntaa ja esittää sen uudessa valossa.

Kun ranskalainen oikeistopopulismi vertautuu kreivi Draculan magiaan, ei peilistä näy enää mitään. Sika on persoonaton ja tunteeton ja siksi sopiva ylimmäksi johtajaksi. Mutta kuka pelastaisi Euroopan? Kuten aina, pian voimalle syntyy vastavoima, ja kapinahenki koituu sian turmioksi. On vain toivottava, että mestattavaksi ei joutunut väärä messias.

Saision kyky yhdistellä historian kerrostumia ja poimia satiirin ainekset niin arjen komiikasta kuin päivän politiikasta tuottaa herkullisen keitoksen, joka haastaa, mutta myös ravitsee ja viihdyttää.

Suomen Kansallisteatteri Musta Saara

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen

Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski

Koreografia Janne Marja-aho

Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

ROOLEISSA Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila, Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström.