Rapuja ja ihmisiä

Kuva Janne Siltavuori

Mainos/Liput saatu Kansallisteatteri. 

Tarinoiden imu voi viedä mukanaan, vaikka lavalla on vain yksi esiintyjä ja matkalaukku. Näin kävi Kansallisteatterin Omapohjassa, kun seurasimme Rapuoopperaa kohta kuusivuotiaan esikoululaisen kanssa. 

Talvikki Eerola on tehnyt Leena Sainion samannimiseen runoteokseen (Enostone, 2021) perustuvan minimusikaalin ja laittanut itsensä likoon. Näyttämöllä hän saa hoitaa kaiken yksin, apuna on toki pehmoleluja, sorminukkeja, pöytäteatteri esirippuineen ja hassunkurisen värikäs vaate. Eerolan ilmeikäs ja moneksi muuntuva hahmo kirvoittaa nauruja. 

Digisukupolven lapset seuraavat innokkaasti ja osallistuvat yhteisiin lauluihin ja loitsuihin. Matkalaukun sisuksista hyppää esiin otuksia, myös niitä rapuja. Ihmiset aikovat keittää ne rapujuhliinsa, mutta pian osat kääntyvät. Ravut pyydystävät ihmisiä ja suunnittelevat ihmisjuhlia. Miten kamalaa! Muutakin opettavaista Sainion mainioissa riimittelyissä on, esimerkiksi silloin kun kiusaamista häädetään yhdessä pois maailmasta. Yksikin esiintyjä voi vangita katsojien huomion, kun se tehdään taitavasti. 

Esitys sopii yli 3-vuotiaille.
Rapuooppera on Kansallisteatterin Kulttuurin kummilapset -esitys syksyllä 2025. 

Rapuooppera Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa 6.‒20.9.
Esiintyjä Talvikki Eerola 
Musiikin sävellys, ohjaus ja koreografia Talvikki Eerola
Teksti Leena Sainio
Nuket, pukusuunnittelu, visuaalinen suunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturginen apu Arni Rajamäki
Ohjauksellinen apu Henni Kervinen
Pukujen valmistus Marita Kuusiniemi
Tuotanto Wusheng Company 

Valkoisen talon valkoiset asukkaat

Kuva Seemi Peltoniemi

On heti selvää, että kyse on rasismista, syrjinnästä ja ennakkoluuloista. Lyhyt nauhalta kaikuva prologi on kuin lausunto, virallinen lähtölaukaus liikkeelle, jonka Jani Toivola tuo lavalle Sellosalin tummassa illassa. Alkamassa on Toivolan sooloteos Valkoinen talo, joka on jatkoa aiemmille teoksille Rakkaudesta sekä Pantteri ja minä.

Toivola on tanssija, näyttelijä, kirjailija, televisiosta tuttu juontaja, yrittäjä ja entinen vihreiden kansanedustaja. Esityksessä monet roolit kietoutuvat yhteen persoonaan, vääntäytyvät hitaasti asentoihin, nykien, pakottaenkin. Ulkopuolisuuden, vihan ja anteeksiannon teemat pyrkivät ihon läpi, etsivät vapaata reittiä.

Viipyminen jännitteisen liikehdinnän äärellä on sykähdyttävää, lähes sakraalilta tuntuva musiikki syventää kokonaisuutta, joka pian muuttuu riehakkaaksi beatiksi. Ilmassa on uhmaa, ja Toivola haastaa myös katsojat sanattomasti eleillä ja ilmeillä kommunikoiden.

Vähättely ja hiljaiseksi mitätöinti on rasismin muoto, jota on vaikea tunnistaa. Sellaista Toivola sai kuitenkin jatkuvasti kokea ollessaan Eduskunnan ensimmäinen mustaihoinen kansanedustaja. Kun kysymyksiin ei vastata tai puheenvuoro ohitetaan, on vaikea tuntea ylpeyttä asemastaan. Raskaaksi tilanteen tekevät myös ne vaatimukset, joita harteille kasaantuu, kun ainoana mustana joutuu puolustamaan koko ihmisjoukon oikeuksia. Liikehdintään tulee aggressiota, vihan eleitä, karjumista.

Väliajan jälkeen lavalle astuu toisenlainen Toivola. Hänen monologinsa ei ole saarnaavaa, päinvastoin, sen kertomus on toteavaa, näyttelijän rennolla mutta varmalla rauhallisuudella esitettyä tarinaa todellisuudesta valkoisissa saleissa valkoisessa yhteiskunnassa. Tarina on yhtä aikaa oma kokemus ihosta ja katsaus sen historiaan, vihasta joka etsii ulospääsyä sekä pyrkimyksestä antaa anteeksi.

Tarvitseeko kaikkea antaa anteeksi? Valkoinen talo kysyy. Ehkä ei. Silti Toivola on kaikissa rooleissaan päättänyt olla sillanrakentaja, pystyttää luottamusta sukupolvien, kansojen ja ihonvärien välille. Jonkun on uskallettava sanoa se, mitä ei koskaan sanottu.

No onkos tullut joulu

Sanni Kriikku, Samuli Emery. Kuva: Sinem Kayacan

Tuttu tuoksu houkuttelee kesäpäivänä sisätiloihin, ja lämpiössä on – toden totta – tarjolla joulutorttuja. Alkamassa on Sanni Kriikun ja Samuli Emeryn uusi yhteisteos Hyvää joulua Sanni ja Samuli!, joka venyttää nykytanssin ilmaisua kohti monimuotoista performanssia ja esitystaidetta.

Nykytanssiesitykseltä on lupa odottaa ihan mitä vain – ja yllättyä. Kaapelitehtaalla Zodiakin näyttämöllä joulun perinteet saavatkin kyytiä. Kriikun ja Emeryn kiihkeä vauhti on yhtä aikaa hengästyttävää ja vaivaannuttavaa. 

Puolialastomat tonttuasuihin sonnustautuneet tanssijat tulevat kiusallisen liki yleisöään, ja joulun pyhyys räjäytetään palasiksi. Sen kappaleita näyttäytyy lavalla: on puhallettava tekovatsa, enkelinsiivet, pukinparta, muovitissit ja kimalteleva joulukuusipuku. Ehkä kliseet on kumottava ennen kuin niiden ytimeen pääsee kiinni. 

Siinä missä esitys railakkaasti irvistelee luutuneille tavoille ja hyökkää kohti konservatiivista joulukuvastoa, se myös tehokkaasti myllää katsojan ajatuksia uusiin asentoihin. Osansa saavat isot ja pienet itsestäänselvyydet, perheyhteisön salaisuudet, lapsuuden lempiasiat, eläinten kohtelu, maailmarauha. Teemoja on yhtä paljon kuin pukin säkissä kimaltelevia lahjapaketteja, ehkä liikaakin. Rajaaminen olisi antanut tilaa syvyydelle ja aikaa kypsytellä aiheita mureammiksi. 

Oman viiltävän näkökulmansa fragmentteina etenevään esityskokonaisuuteen antaa nurkassa jääräpäisenä tuijottavan videoscreenin katse, joka on kuin kolmas esiintyjä. Television ikivanhat Disney-leffat koskettavat, ja joulukuusen pyörähtelyn aikana kuva roihuavista takkapuista liikuttaa ristiriitaisuudessaan. 

Nykytanssin lumo saattaa katsojalta jäädä kaiken rekvisiitan alle, harmi kyllä, sillä Kriikun ja Emeryn tarkkaa tanssi-ilmaisua haluaisi nähdä enemmänkin. Peloton heittäytyminen moniin rooleihin vakuuttaa, ja yhteispeli on saumatonta. Loppua kohti seestyvän esityksen huippukohta on vaikuttava vuoropuhelu, jossa joulua toivotellaan yltyvän hyväntahdon ilmauksin niin naapureille, perheille, kaupungista toiseen ja lopulta planeetoille ja avaruuden kosmisisiin kerroksiin. Onko sittenkään kyse joulusta vai yksinkertaisesti lempeästä inhimillisyyden kokemuksesta? 

KANTAESITYS Zodiakissa (Kaapelitehdas Tallberginkatu 1B) 

Samuli Emery – Sanni Kriikku: Hyvää joulua Sanni ja Samuli! 

Koreografia ja esiintyminen: Sanni Kriikku ja Samuli Emery

Äänisuunnittelija: Henia Nikkilä 

Valosuunnittelija: Ada Halonen 

Pukusuunnittelija: Virpi Nieminen 

Lavastaja: Virpi Nieminen ja Ada Halonen 

Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Samuli Emery & Sanni Kriikku, Kulttuurikomppania Eloa, Tanssiteatteri Tsuumi 

Esitykset jatkuvat 6.9. 2025 saakka.
Esitystä suositellaan yli 16-vuotiaille. 

Lippu Saatu Zodiakilta – kiitos! 

Ihmiseksi tulemisen vaativa tie

Kuva Mitro Härkönen

Jo alkuasetelma sen paljastaa: on meitä ja on muita. Jaottelemme, karsinoimme, ryhmittelemme ja suljemme pois omasta näköpiiristä ne, jotka eivät sovi omaan kuplaamme. Sillä suvaitsevan maailmapolun kulkemiseen auttaa vain empatia. 

Juuri myötäelämisen ja välittämisen voima on puunukke Pinokkion tarinan ydinajatus. Vaikka nykypäivänä jo päiväkodeissa opetellaan myötätuntoa ja tunteiden tunnistamista, on empaattisuudelle ajassamme huutavan suuri tarve. Siksi Ryhmäteatterin kesäteatteriesitys Suomenlinnassa on erityisesti opetus meille aikuisille.

Italialaisen Carlo Collodin saturomaani 1800-luvulta ei alun perin ollut lasten lukemistoa, mutta Disneyn animaatio vuodelta 1940 on tehnyt siitä aikamme veikeän klassikon, jonka tuntevat niin lapset kuin aikuisetkin. Disney pehmensi elokuvassaan puunuken kulmikkuutta ja säästi hänet hirttotuomiolta. Juha Kukkosen ohjauksessa on reilusti enemmän hurjia käänteitä ja särmikkyyttä.

Suomenlinnassa Hyvän omantunnon linnakkeessa on tilaa ja mahdollisuuksia temmeltää, ja monet eri tasot tikapuukorkeudelta alas näyttämön syvyyksiin on hyödynnetty. Hahmoja on paljon, ja jokainen näyttelijä saa pistää itsensä likoon. Myös lavastuksen, rekvisiitan ja puvustuksen suhteen on karnevalistista runsautta vaatetuksesta alkaen taivaalta syöksyvään merihirviöön.

Esitys on fyysinen ja vaatii näyttelijöiltä vahvaa kehonhallintaa. Pinokkiota näyttelevän Mikko Kauppilan puunukke kävelee juuri niin kömpelösti kuin puinen nukkehahmo voisi liikkua. Hidastetut taistelukohtaukset ovat täydellisen hallittuja ja tarkkoja. Myös Pinokkion omatuntona hyppelevä Satu Sirkka (Talvikki Eerola) joutuu koko kaksi ja puolituntisen esityksen ajan kiipeilemään ja tasapainoilemaan lavan rakenteissa. Ja se nenä, kuinka se kasvaakaan aina oikean muuttuessa valheeksi!

Kaiken sirkushulinan pyörteissä tarinankäänteet ja oivallinen opetus ovat kuitenkin vaarassa hukkua teatterisavuun ja efektien melskeeseen. Kuten kesäteatterissa ainakin, on mukana satiirista huumoria ja viitauksia päivänpolttaviin aiheisiin. Mielikuvituksellinen keitos antaa monenlaisia eväitä ihmisyyden poluille.

Ryhmäteatteri Suomenlinnan kesäteatterissa: Pinokkio

Alkuperäisteos Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Dramaturgi Elina Snicker / UNTO

Rooleissa: Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter
Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen
Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

 

Yksinvaltiaalla on raskas vastuu

 

Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan pieni huone ja cembaloa pienemmän virginaalin lempeät äänet johdattelevat hetkessä Englannin hoviin. Rajalliset puitteet –lavalla vain nainen ja soitin – riittävät intensiiviseen tunnelmaan. Neitsytkuningattarena tunnettu Elisabet 1 (1533–1603) pohtii, miten hankala tilanne ratkaistaan.

On vuosi 1587, ja yksinvaltiaan kriisi on sekä poliittinen että henkilökohtainen. Tilanteessa ei ole mitään hauskaa, sillä kuningattaren on pian päätettävä serkkunsa Maria Stuartin kuolemantuomiosta. Jotain ristiriitaista ja ilakoivaa sentään näkyy, kun monologin esittävän Elina Mustosen runsas asu on täynnä pehmopupuja ja -nalleja, ja näyttävän hiuslaitteen kiehkurat kohoavat korkeuksiin. Asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Kuningatar ottaa tilansa, mutta vähintäänkin toista pääosaa näytelmässä esittää kaunis laatikonmuotoinen kosketinsoitin. Se on asetettu lavan keskelle, ja soittaja istuu sen ääressä selkä yleisöön päin. On hurmaavaa kuulla erityisesti cembalistina tunnetun Mustosen esittävän renessanssin ajan musiikkia, ehkäpä se auttaa Elisabetia vaikeassa päätöksessä, jossa naishallitsijan kannanotto on perusteltava tarkkaan.

Näytelmässä kuvataan hetkiä ennen kuolemantuomion vahvistamista, ja se pohjautuu Elisabetin omiin ja aikalaisten kirjeisiin. Kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Nely Keinäsen teksti avaa näkymiä valtaan ja oikeudenmukaisuuteen. Mustonen ja Keinänen ovat aiemmin tehneet yhteistyötä mm. Shakespearen ajan naisten maailmaan paneutuen.

Elina Mustosen tapa yhdistää sooloteoksissaan muusikon ja näyttelijän rooli on virkistävä. Vaikka Elisabetin vakava pohdiskelu jää paikoin vanhan musiikin sointujen peittoon, tarjoaa esitys historiallisen viitekehyksen universaaleihin moraalikysymyksiin, ja antaa perspektiiviä nykyteatteriin tottuneelle yleisölle.

Teatteri Jurkka 
Minä, Elisabet I

Kirjoittanut: Nely Keinänen
Suomentanut: Kersti Juva
Ohjannut: Laura Jäntti
Näyttämöllä: Elina Mustonen
Skenografia: Tarja Simone
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Sähköä yksinäisen elämään

Kuva Mitro Härkönen

Kun maailmankuulun Spymonkey-ryhmän perustaja ja fyysisen teatterin mestari Aitor Basauri ja klovneriaan ja miimikkaan erikoistunut näyttelijä Marc Gassot yhdistävät voimansa, on tuloksena mestarillista fyysistä teatteria.

Rakkaudesta sähköön Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä leikittelee vakavilla aiheilla. Tyhjän kodin ainoat ilonaiheet ovat sähköllä toimivat vempaimet ja yksinäisyyttä potevan asukkaan mielikuvitus. Päähenkilöä Markkua esittävä Gassot taipuu uskomattomiin asentoihin, hän pyrkii sisään postiluukusta ja ryömii esiin ikkunasta, kiepahtaa pesualtaaseen ja kompuroi vedestä liukkaalla lattialla. 

Kaikki tapahtuu pelottavan hienosti, yksikään harha-askel ei suista miestä kanveesiin. Taiturointi juoksumatolla on kuin loputon selviytymistarina elämän oravanpyörässä. Gassot selviää siitäkin voittajana. 

Hurjaa menoa näyttämöllä tehostavat monet uskaliaat yksityiskohdat; auki poksahtava oluttölkki kastelee yleisöä eturivillä, ja ahdistusta pakoilevan miehen aamutakin hihat liekehtivät. Pesäpallopeliin pyydetään katsomosta pari vapaaehtoista, ja meno yltyy. Pallo saadaankin sinkoamaan takariville saakka. Gassot flirttailee yleisönsä kanssa, ja hänen vetovoimansa on kiistaton. Mestarillisen kehonkielen lisäksi hän luo ilmeikkäällä mimiikallaan näyttämölle nopeasti muuttuvia tunteita. Markun mielikuvitusystävät Yksin ja Näisyys eivät pysty lohduttamaan, vaikka parhaansa tekevätkin. Alkoholi rauhoittaa tehokkaammin, ja lopulta tyhjät tölkit valtaavat koko näyttämötilan.

Marc Gassot’n ja Saara Törmän loistaviin teksteihin musiikin säveltäneen Karl Sinkkosen ideoima fyysinen komedia on erilaista kansallisteatteria, sanatonta, karnevalistista hupailua ja hienoa musiikillista leikkiä, joka ilmaisee myös suuria tunteita ja merkityksiä. Sellaista soisi näkevänsä useamminkin.

Rakkaudesta sähköön 
Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä
Yhteistyössä mukana Tampereen Teatteri

Lavalla: Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä, Karl Sinkkonen

Ohjaaja Aitor Basauri
Musiikki Karl Sinkkonen
Laulujen sanat Saara Törmä
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti Susanna Pukkila

Koomikon tragedia

Kuva: Aki Loponen

Koomikkona tunnettu Siiri Angerkoski teki näyttelijäntyötään sekä yli- että alityöllistettynä. 

Näyttelijä Pinja Hahtola pukeutuu uusimmassa monologissaan Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa Angerkosken roolivaatteisiin ja tuo esille legendan elämän vähemmän tunnettuja puolia.

Hahtola täyttää näyttämötilan hienosti sekä pienin että suurin sanoin, elein ja ilmein, keskijakaus ojossa ja nuttura tiukalla. Samalla hän tulee pohtineeksi näyttelijyyden universaalia mysteeriä esiintyvänä kollegana.

Siiri Saimi Angerkoski (1902-1971) aloitti uransa teatterissa, mutta tuli tunnetuksi erityisesti elokuvarooleistaan. Yhteensä 107 elokuvaroolia tehnyt Angerkoski on kaikkien aikojen työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä. Hänen uransa oli kuitenkin työnnetty kapeaan muottiin, sillä ronski ja sanavalmis näyttelijä nähtiin ennen kaikkea tuikeailmeisenä pirttihirmuna. Hän oli Pekka ja Pätkä -elokuvien kaulinta heiluttava Justiina ja Suomisen perheen kotiapulainen Hilda.

On vaativaa kirjoittaa monologi, ja esittää se itse. Hahtolan yksipuhelu Siirinä onnistuu luomaan monitahoisen kuvan näyttelijästä, jonka yleisö jo luuli tuntevansa. Autenttiset videokatkelmat taustakankaalla terävöittävät viitekehystä.

Esitys toimii monista näkökulmista, se on sekä mielen sisäistä puhetta että yleisölle suunnattua. Mukana matkalla vilahtelee aikalaisia, mm. elokuvaohjaaja Toivo Särkkä, teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja näyttelijäkollegat Tauno Palo, Ansa Ikonen, Helena Kara, Hannes Häyrinen ja Leo Jokela, ja keskustelua käydään myös perheen ja puolison kanssa. Ajankuva piirtyy selkeänä, Angerkoski koki suomifilmin nousun ja tuhon, filmitähteyden haasteet ja television mullistavan vaikutuksen.

Läpi uran Angerkosken toiveena oli saada esittää oikea, vakavasti otettava rooli. Toive toteutui vasta vuonna 1970, kun hän jo sairaana ja laihtuneena esitti Aulikki Oksasen kirjoittamassa televisioelokuvassa Aliisa pääosaa. Roolista hänelle myönnettiin naispääosan Jussi-palkinto – postuumisti. Elokuva jäi Siiri Angerkosken viimeiseksi, hän kuoli maaliskuussa 1971 vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Teatteri Avoimet Ovet: Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa

Käsikirjoitus Pinja Hahtola
Ohjaus Olka Horila
Rooleissa Pinja Hahtola
Lavastus ja puvustus Olka Horila ja työryhmä
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Tarpeisto Karita Fallström-Autio
Videosuunnittelu Jere Kolehmainen ja Pinja Hahtola
Graafinen suunnittelu Susanna Zographos
Tuotanto Riihimäen Teatteri ja Teatteri Avoimet Ovet