Kuva Seemi Peltoniemi
On heti selvää, että kyse on rasismista, syrjinnästä ja ennakkoluuloista. Lyhyt nauhalta kaikuva prologi on kuin lausunto, virallinen lähtölaukaus liikkeelle, jonka Jani Toivola tuo lavalle Sellosalin tummassa illassa. Alkamassa on Toivolan sooloteos Valkoinen talo, joka on jatkoa aiemmille teoksille Rakkaudesta sekä Pantteri ja minä.
Toivola on tanssija, näyttelijä, kirjailija, televisiosta tuttu juontaja, yrittäjä ja entinen vihreiden kansanedustaja. Esityksessä monet roolit kietoutuvat yhteen persoonaan, vääntäytyvät hitaasti asentoihin, nykien, pakottaenkin. Ulkopuolisuuden, vihan ja anteeksiannon teemat pyrkivät ihon läpi, etsivät vapaata reittiä.
Viipyminen jännitteisen liikehdinnän äärellä on sykähdyttävää, lähes sakraalilta tuntuva musiikki syventää kokonaisuutta, joka pian muuttuu riehakkaaksi beatiksi. Ilmassa on uhmaa, ja Toivola haastaa myös katsojat sanattomasti eleillä ja ilmeillä kommunikoiden.
Vähättely ja hiljaiseksi mitätöinti on rasismin muoto, jota on vaikea tunnistaa. Sellaista Toivola sai kuitenkin jatkuvasti kokea ollessaan Eduskunnan ensimmäinen mustaihoinen kansanedustaja. Kun kysymyksiin ei vastata tai puheenvuoro ohitetaan, on vaikea tuntea ylpeyttä asemastaan. Raskaaksi tilanteen tekevät myös ne vaatimukset, joita harteille kasaantuu, kun ainoana mustana joutuu puolustamaan koko ihmisjoukon oikeuksia. Liikehdintään tulee aggressiota, vihan eleitä, karjumista.
Väliajan jälkeen lavalle astuu toisenlainen Toivola. Hänen monologinsa ei ole saarnaavaa, päinvastoin, sen kertomus on toteavaa, näyttelijän rennolla mutta varmalla rauhallisuudella esitettyä tarinaa todellisuudesta valkoisissa saleissa valkoisessa yhteiskunnassa. Tarina on yhtä aikaa oma kokemus ihosta ja katsaus sen historiaan, vihasta joka etsii ulospääsyä sekä pyrkimyksestä antaa anteeksi.
Tarvitseeko kaikkea antaa anteeksi? Valkoinen talo kysyy. Ehkä ei. Silti Toivola on kaikissa rooleissaan päättänyt olla sillanrakentaja, pystyttää luottamusta sukupolvien, kansojen ja ihonvärien välille. Jonkun on uskallettava sanoa se, mitä ei koskaan sanottu.
