Yksinvaltiaalla on raskas vastuu

 

Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan pieni huone ja cembaloa pienemmän virginaalin lempeät äänet johdattelevat hetkessä Englannin hoviin. Rajalliset puitteet –lavalla vain nainen ja soitin – riittävät intensiiviseen tunnelmaan. Neitsytkuningattarena tunnettu Elisabet 1 (1533–1603) pohtii, miten hankala tilanne ratkaistaan.

On vuosi 1587, ja yksinvaltiaan kriisi on sekä poliittinen että henkilökohtainen. Tilanteessa ei ole mitään hauskaa, sillä kuningattaren on pian päätettävä serkkunsa Maria Stuartin kuolemantuomiosta. Jotain ristiriitaista ja ilakoivaa sentään näkyy, kun monologin esittävän Elina Mustosen runsas asu on täynnä pehmopupuja ja -nalleja, ja näyttävän hiuslaitteen kiehkurat kohoavat korkeuksiin. Asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Kuningatar ottaa tilansa, mutta vähintäänkin toista pääosaa näytelmässä esittää kaunis laatikonmuotoinen kosketinsoitin. Se on asetettu lavan keskelle, ja soittaja istuu sen ääressä selkä yleisöön päin. On hurmaavaa kuulla erityisesti cembalistina tunnetun Mustosen esittävän renessanssin ajan musiikkia, ehkäpä se auttaa Elisabetia vaikeassa päätöksessä, jossa naishallitsijan kannanotto on perusteltava tarkkaan.

Näytelmässä kuvataan hetkiä ennen kuolemantuomion vahvistamista, ja se pohjautuu Elisabetin omiin ja aikalaisten kirjeisiin. Kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Nely Keinäsen teksti avaa näkymiä valtaan ja oikeudenmukaisuuteen. Mustonen ja Keinänen ovat aiemmin tehneet yhteistyötä mm. Shakespearen ajan naisten maailmaan paneutuen.

Elina Mustosen tapa yhdistää sooloteoksissaan muusikon ja näyttelijän rooli on virkistävä. Vaikka Elisabetin vakava pohdiskelu jää paikoin vanhan musiikin sointujen peittoon, tarjoaa esitys historiallisen viitekehyksen universaaleihin moraalikysymyksiin, ja antaa perspektiiviä nykyteatteriin tottuneelle yleisölle.

Teatteri Jurkka 
Minä, Elisabet I

Kirjoittanut: Nely Keinänen
Suomentanut: Kersti Juva
Ohjannut: Laura Jäntti
Näyttämöllä: Elina Mustonen
Skenografia: Tarja Simone
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Sähköä yksinäisen elämään

Kuva Mitro Härkönen

Kun maailmankuulun Spymonkey-ryhmän perustaja ja fyysisen teatterin mestari Aitor Basauri ja klovneriaan ja miimikkaan erikoistunut näyttelijä Marc Gassot yhdistävät voimansa, on tuloksena mestarillista fyysistä teatteria.

Rakkaudesta sähköön Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä leikittelee vakavilla aiheilla. Tyhjän kodin ainoat ilonaiheet ovat sähköllä toimivat vempaimet ja yksinäisyyttä potevan asukkaan mielikuvitus. Päähenkilöä Markkua esittävä Gassot taipuu uskomattomiin asentoihin, hän pyrkii sisään postiluukusta ja ryömii esiin ikkunasta, kiepahtaa pesualtaaseen ja kompuroi vedestä liukkaalla lattialla. 

Kaikki tapahtuu pelottavan hienosti, yksikään harha-askel ei suista miestä kanveesiin. Taiturointi juoksumatolla on kuin loputon selviytymistarina elämän oravanpyörässä. Gassot selviää siitäkin voittajana. 

Hurjaa menoa näyttämöllä tehostavat monet uskaliaat yksityiskohdat; auki poksahtava oluttölkki kastelee yleisöä eturivillä, ja ahdistusta pakoilevan miehen aamutakin hihat liekehtivät. Pesäpallopeliin pyydetään katsomosta pari vapaaehtoista, ja meno yltyy. Pallo saadaankin sinkoamaan takariville saakka. Gassot flirttailee yleisönsä kanssa, ja hänen vetovoimansa on kiistaton. Mestarillisen kehonkielen lisäksi hän luo ilmeikkäällä mimiikallaan näyttämölle nopeasti muuttuvia tunteita. Markun mielikuvitusystävät Yksin ja Näisyys eivät pysty lohduttamaan, vaikka parhaansa tekevätkin. Alkoholi rauhoittaa tehokkaammin, ja lopulta tyhjät tölkit valtaavat koko näyttämötilan.

Marc Gassot’n ja Saara Törmän loistaviin teksteihin musiikin säveltäneen Karl Sinkkosen ideoima fyysinen komedia on erilaista kansallisteatteria, sanatonta, karnevalistista hupailua ja hienoa musiikillista leikkiä, joka ilmaisee myös suuria tunteita ja merkityksiä. Sellaista soisi näkevänsä useamminkin.

Rakkaudesta sähköön 
Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä
Yhteistyössä mukana Tampereen Teatteri

Lavalla: Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä, Karl Sinkkonen

Ohjaaja Aitor Basauri
Musiikki Karl Sinkkonen
Laulujen sanat Saara Törmä
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti Susanna Pukkila

Koomikon tragedia

Kuva: Aki Loponen

Koomikkona tunnettu Siiri Angerkoski teki näyttelijäntyötään sekä yli- että alityöllistettynä. 

Näyttelijä Pinja Hahtola pukeutuu uusimmassa monologissaan Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa Angerkosken roolivaatteisiin ja tuo esille legendan elämän vähemmän tunnettuja puolia.

Hahtola täyttää näyttämötilan hienosti sekä pienin että suurin sanoin, elein ja ilmein, keskijakaus ojossa ja nuttura tiukalla. Samalla hän tulee pohtineeksi näyttelijyyden universaalia mysteeriä esiintyvänä kollegana.

Siiri Saimi Angerkoski (1902-1971) aloitti uransa teatterissa, mutta tuli tunnetuksi erityisesti elokuvarooleistaan. Yhteensä 107 elokuvaroolia tehnyt Angerkoski on kaikkien aikojen työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä. Hänen uransa oli kuitenkin työnnetty kapeaan muottiin, sillä ronski ja sanavalmis näyttelijä nähtiin ennen kaikkea tuikeailmeisenä pirttihirmuna. Hän oli Pekka ja Pätkä -elokuvien kaulinta heiluttava Justiina ja Suomisen perheen kotiapulainen Hilda.

On vaativaa kirjoittaa monologi, ja esittää se itse. Hahtolan yksipuhelu Siirinä onnistuu luomaan monitahoisen kuvan näyttelijästä, jonka yleisö jo luuli tuntevansa. Autenttiset videokatkelmat taustakankaalla terävöittävät viitekehystä.

Esitys toimii monista näkökulmista, se on sekä mielen sisäistä puhetta että yleisölle suunnattua. Mukana matkalla vilahtelee aikalaisia, mm. elokuvaohjaaja Toivo Särkkä, teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja näyttelijäkollegat Tauno Palo, Ansa Ikonen, Helena Kara, Hannes Häyrinen ja Leo Jokela, ja keskustelua käydään myös perheen ja puolison kanssa. Ajankuva piirtyy selkeänä, Angerkoski koki suomifilmin nousun ja tuhon, filmitähteyden haasteet ja television mullistavan vaikutuksen.

Läpi uran Angerkosken toiveena oli saada esittää oikea, vakavasti otettava rooli. Toive toteutui vasta vuonna 1970, kun hän jo sairaana ja laihtuneena esitti Aulikki Oksasen kirjoittamassa televisioelokuvassa Aliisa pääosaa. Roolista hänelle myönnettiin naispääosan Jussi-palkinto – postuumisti. Elokuva jäi Siiri Angerkosken viimeiseksi, hän kuoli maaliskuussa 1971 vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Teatteri Avoimet Ovet: Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa

Käsikirjoitus Pinja Hahtola
Ohjaus Olka Horila
Rooleissa Pinja Hahtola
Lavastus ja puvustus Olka Horila ja työryhmä
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Tarpeisto Karita Fallström-Autio
Videosuunnittelu Jere Kolehmainen ja Pinja Hahtola
Graafinen suunnittelu Susanna Zographos
Tuotanto Riihimäen Teatteri ja Teatteri Avoimet Ovet