Mitä eläimet meille opettavat

Kuvassa Ella Pyhältö. Kuva Mitro Härkönen.

Kun talutat hevosta, niin huomaat että se taluttaakin sinua. Näin puhelee inkerinsuomalainen Maria Jalava, jonka usko ihmisyyteen on koetuksella. 

Petroskoilaisen vankisellin lattialta käynnistyvä näytelmä Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle on rankka, mutta ei kuitenkaan synkkä. 

Teatteri Avoimien Ovien johtaja Hanna Kirjavainen on kirjoittanut ja ohjannut teatterinsa näyttämölle lujasti uskonsa puolesta taistelleen naisen elämäntarinan. Dokumentaarisesta taustasta nousee esiin moneen suuntaan kurkottava yleishumaani ja lohdullinen sanoma, jolle tämän päivän tapahtumat Euroopassa antavat vankkaa kaikupohjaa. 

Maria Jalavan tarina Stalinin ajan vainoissa on järkyttävä, kuten monen muunkin inkerinsuomalaisen. Kohtaloihin kuuluivat pakkolunastukset, väestönsiirrot, etniset puhdistukset, työleirit ja perheiden hajoamiset. Pietarin lähellä Kelton kylässä syntynyt Maria leimataan kulakiksi ja lähetetään Siperiaan. Hänen miehensä tapetaan ja kaksi lapsista kuolee. Suhde Jumalaan on koetuksella, mutta kantaa läpi julmienkin vaiheiden. Hän ei suostu luopumaan luterilaisesta uskostaan, ja järjestää matkansa aikana hartaustilaisuuksia kohtalotovereilleen. 

Loistava Ella Pyhältö on Marian roolissa lavalla koko esityksen ajan ja kannattelee tarinaa väkevästi. Laulu- ja jouhikkoperinteen taitaja, äänitaiteilija Outi Pulkkinen hänen parinaan on ilmeikäs monissa taustarooleissaan. Loitsut ja runolaulut hänen esittäminään antavat näytelmälle tarpeellisia, herkkiä ja hiljaisia suvantokohtia. 

Näytelmä kehottaa meitä tarkastelemaan hyvyyttä ympärillämme, kuuntelemaan eläimiä muurahaisista karhuihin. Mytologiset vivahteet laajentavat tarinallista avaruutta, ne ohjaavat ja opastavat pyhän äärelle. Ytimessä on mielen ja kielen yhteys, ja Marian mielessä Jumalasta puhuminen onnistuu vain luonnon ja eläinten kielellä. Se on se usko, jota tunnustan, hän sanoo. Lopun anteeksianto avaa valoisampia näkymiä tulevaan: hevonen ohjaa ihmistä, kun sitä kuuntelee. Ja aina voi pyytää anteeksi, varsinkin eläimiltä. 

Lisää Maria Kajavan elämästä voi lukea Eeva Mesiäisen kirjoittamasta elämäkerrasta Maria Kajavan pitkä taival (Karas-sana 1990).

Teatteri Avoimet Ovet: Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle

Käsikirjoitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen
Rooleissa Ella Pyhältö, Outi Pulkkinen
Äänirooleissa Taisto Reimaluoto, Juha Pulli, Eija Varima, Hilja Kinnunen
Skenografia Ia Ensterä
Videosuunnittelu ja toteutus Ia Ensterä, Jere Kolehmainen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juuso Voltti, Outi Pulkkinen
Pukujen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk

Kuviteltua todellisuutta

Johannes Holopainen, kuva: Marko Mäkinen

Emmanuel Carrère kirjoitti ikonisen satiirinsa 80-luvulla ja teki Viiksistä elokuvankin muutama vuosikymmen myöhemmin. Tämän päivän Viikset Teatteri Jurkassa osoittaa eksistentiaalisen kriisin todeksi myös kännykkäaikana. 

Monologi alkaa, kun mies ajaa viiksensä, mutta kukaan ei huomaa muutosta. Kun vaikkapa sadussa Keisarin uudet vaatteet naureskellaan päähenkilön turhamaisuudelle, joutuu viiksetön mies itse kohtaamaan identiteettinsä ja mielensä äärirajat.

Johannes Holopaisen esittämä päähenkilö on välillä valtamerilaivan keinuvassa kyydissä ja sitten seisoo kivikkoisella rannalla yhtä aikaa keskellä tyhjyyttä ja aivan liki yleisöään. Teatteri Jurkassa huoneteatterin rajallista tilaa osataan aina hyödyntää oivaltavasti. Ääni- ja valosuunnittelu ovat tässäkin esityksessä tärkeässä osassa.

Essi Rossin dramatisointi ja ohjaus on samalla kiinni ajassa ja pakenee sitä. Älypuhelin, tuo käteen kiinni kasvanut elämämme jatke, on hauskalla tavalla elämäntapahtumien anturina. Se on roolihenkilö siinä missä isäntänsä, vastahenkilö vuorosanoineen, tietä synkkyydessä osoittava valonlähde ja hoitaa välillä partakoneen virkaakin. 

Pieniä huumorinpilkahduksiakin siis on, mutta ne eivät – onneksi – ota ylivaltaa, vaan tahdittavat kertomusta oivalla tavalla. Mielen ja maailmojen hajoamiselle annetaan roimasti tilaa ja aikaa, mindfulnesshengittelyä myöten. 

Lopun näyttämökuvassa sisäänpäin kääntynyt mies on riisunut yltään kaiken turhan. Hän on metsästäjä-keräilijä ja ikiaikainen ihmishahmo, jonka elämä kerrotaan yleisölle kuin filminauhalla. Ihmiskunnan vuosituhannet ovat kuviteltuakin todellisuutta ihmeellisempää historiaa. 

Ohjaaja Essi Rossi, näyttelijä Johannes Holopainen ja äänisuunnittelija Pauli Riikonen ovat aiemmin valmistaneet teoksen Sotilaspoika (2015–), ja Viikset jatkaa kolmikon kokeilevaa yhteistyötä. 

Teatteri Jurkka: Viikset

Kirjoittanut: Emmanuel Carrère
Suomennos: Kristina Haataja
Ohjannut ja dramatisoinut: Essi Rossi
Skenografia: Tinja Salmi
Pukusuunnittelu ja -toteutus: Liisa Pesonen
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Johannes Holopainen

Kolme naista ja toiveiden saippuakuplat

 

Kuvassa Maria Kuusiluoma, Katariina Kaitue ja Sari Puumalainen.
Kuva Mitro Härkönen.

Elämä ei aina ole kaunista tai reilua. On kateutta, koulukiusaamista, alkoholin rikkomia perheitä ja nettihuijauksia. Huonot uutiset ja katastrofit kirkuvat lööpeissä, perheväkivallasta ja velkakierteistä heitellään kevyitä kommentteja niin naapurin kuin kaupan kassan kanssa. 

Mika Myllyahon kirjoittama ja ohjaama Kampaamo käsittelee juuri näitä yhteiskunnan kivuliaita teemoja. Aiheiden kirjo on niin laaja, että tuntee tosiaankin istuvansa hetkisen kampaajan tuolissa kauhistelemassa maailman menoa. 

Oikeassa elämässä tämä elämämme raadollisuus ei suinkaan ole kevyttä päiviteltävää, mutta Vallilan Kansallisteatterin yleisössä kyllä hörähdeltiin ihmiselon surkuhupaisuudelle.

Myllyaho on kirjoittanut itsenäisen sisarteoksen muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Omapohjassa nähdylle Korjaamolle, jossa keskiössä oli miesten välinen kaveruus. Uudessa Kampaamossa pääosassa ovat naiset, ja tragikomedian ydin on henkilökohtaisissa rajoissa. Joillekin se on 80 sentin mittainen etäisyys, joillekin elämänmittainen matka lapsuudesta tulevaisuuteen. Ryöppyinä lentelevät saippuakuplat, joita näytelmässä aika ajoin puhallellaan, ovat kuin symboleina sille kaikelle arvaamattomalle, jota tuo matka pitää sisällään.

Kampaamon kolme naista jakavat samanlaisia kohtaloita, joten keskustelu polveilee sujuvasti ja liukkaasti eteenpäin. Samalla tuntuu siltä, että mitään kovin vakavaa ei uskalleta kohdata tai käsitellä perusteellisemmin. Liiketilan nurkissa on jo hometta ja vessanpytty tukossa. Kaikilla on kotona vaikeaa, äidit ja tyttäret kipuilevat suhteissaan, ja aviomiehet ovat häipymässä kuvioista. Ongelmat lipuvat ohi.

Naiset – Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma ja Sari Puumalainen – hoitavat roolinsa upeasti, eikä näyttämön ainoa mies Petri Liski monissa rooleissaan jää lainkaan heidän varjoonsa. Mutta kolmikon tunteet ja haaveet saavat vielä odottaa, kunnes kaikki akuutimpi korjausta vaativa on hoidettu. Unelmat jäävät saippuakuplien tuolle puolen, mutta niinhän se elämässä usein on.

Kampaamo Vallilan Kansallisteatteri

Rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski ja Sari Puumalainen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Mika Myllyaho
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Musiikki Samuli Laiho
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Miten ylläpitää toivoa, kun sitä ei ole?

Kuvassa Timo Tuominen ja Petra Karjalainen. Kuva Katri Naukkarinen.

Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotannossa Tunnit, viikot, kuukaudet pohditaan raskaita tunteita, surua, toivoa, uskoa ja syyllisyyttä parantumattoman taudin varjossa. 

Kati Kaartisen kirjoittama teos perustuu kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin ja hänen puolisonsa Tina Lundánin romaaniin Viikkoja, kuukausia (2006) ja Tina Lundánin kirjaan Ensimmäinen kesä (2008). 

Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen vuonna 2006 vain 37-vuotiaana.

Niille, jotka ovat lukeneet kirjan Viikkoja, kuukausia, tuo näyttämösovitus eteen uudenlaisen maailman. Kirjan dialogimuoto on hienovaraisesti työnnetty taaemmaksi, ja musiikki ottaa katsojat lohdullisesti syliinsä. Kun lavalla on kaksi loistavaa musiikkiteatterin ammattilaista ja neljän miehen orkesteri, ollaan yhtäkkiä keskellä draaman ryydittämää musiikki-iltaa. Petra Karjalainen on ollut useissa Tampereen Työväen Teatterin musikaaleissa, Timo Tuominen taas tunnetaan mm. Brel-tulkinnoistaan. 

Jussi Tuurnan säveltämät laulut kuljettavat tarinaa näyttämöllä, jolle Reko Lundán ohjasi vielä kuolinvuonnaan laulunäytelmän Kutsumattomia vieraita. Siinä esiintyi hänen ystävänsä Timo Tuominen, joka näyttelee nyt kuollutta toveriaan. Esitys onkin kunnianosoitus lahjakkaalle teatterintekijälle ja ystävälle. 

Surun ja lähestyvän kuoleman kuvaus ei silti ole pelkästään pehmeää pumpulihöttöä. Kärsimys ei jalosta, vaan repii ja raastaa, uhmaa ja lannistaa. Väistämättömän edessä on hoidettavana paljon käytännön asioita, eivätkä kumpikaan puolisoista halua parisuhteen muuttuvan hoitosuhteeksi. Lundán tekee ohjaajantöitäkin viimeiseen saakka. Silti näytelmä kysyy: kuinka pitkään voi toivoa, saako uskoa ihmeisiin? Kuinka lujasti voi luottaa Pohjois-Euroopan parhaaseen kirurgiin? Vai pitäisikö vain rukoilla? 

Liialta sentimentaalisuudelta vältytään osin taustakankaan vaihtuvien kuvakollaasien kautta. Ne vievät keskelle perheen tavallista arkea, väläyttävät lenkkarikasoja, värikkäitä hammasharjoja ja -mukeja, pihaleikkejä ja lomailmeitä. Suru puhuu omaa kieltään, ja kasvain menee minne tahtoo. Mutta toivo elää, vaikka sitä ei olisi. Tärkeintä on, että välillä voi silittää kättä ja poskea, eikä ainoastaan pelätä. 

Suomen Kansallisteatteri: Tunnit, viikot, kuukaudet

Rooleissa: Petra Karjalainen (TTT) ja Timo Tuominen
Orkesteri Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström ja Ville Leppilahti
Käsikirjoitus Kati Kaartinen
Alkuperäisteokset Reko ja Tina Lundán
Musiikki Jussi Tuurna
Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila
Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Teemu Nurmelin
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Saliääni Sakari Kiiski

Yhteistuotanto Kansallisteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri

Pintaremontti rapsuttaa nauruhermoja mutta yltää syvemmällekin

Kuva Stefan Bremer.

Miika Nousiaisen romaanidramatisointien putki Kansallisteatterissa jatkuu näytelmällä Pintaremontti. Veikkaan, että talossa aiemmin täysille katsomoille esitettyjen näytelmien Maaninkavaara (2011), Metsäjätti (2013) ja Juurihoito (2016) vanavedessä myös Pintaremontista tulee yleisön suosikki. 

Nousiaisella on taito kirjoittaa viihdyttävää satiiria ja älykästä hyvänmielentarinaa. Pintaremontti alkaa hautajaisista ja päättyy häihin, siinä pyristellään elämän kaaoksesta kohti valoisampia aikoja. Erityisesti näytelmän miehet ovat hukassa. Yksi kipuilee rakkaudenkaipuussaan, toinen kuormittuu lastensa yksinhuoltajana ja kolmas vanhempiensa omaishoitajana. 

Letkeät kaverit heittävät hauskaa läppää, mutta onko sittenkin kyse hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista? Jossain pohjalla kuuluu resonoivan surullisenhaikea pohjavire. Maslowin tarvehierarkian huipulle – siis mm. fysiologisten tarpeiden, turvallisuuden, rakkauden päälle –miehet keksivät lisätä ulospäin hyvältä näyttämisen tarpeen. Sen perässähän nykyihmiset tuntuvat säntäilevän nääntymiseen saakka.

Vaikeiden asioiden käsittely huumorin kautta on tuttu ja oivallinen keino havainnollistaa arjen kipupisteitä. Saamme nauraa itsellemme. Palaset tuodaan katsojien eteen pikku katkelmina kuin laatikkoleikissä, jota valaistun kerrostalomaiseman upea lavastus vahvistaa. Yhteen taloon, näytelmään, yhteen elämään voi mahtua niin paljon: avioerot, lapsettomuus, yksihuoltajuus, rikollisuus, olemisen vaikeus.

Asiat pureskellaan asioina, pala kerrallaan, ja karikatyyrihahmot marssitetaan lavalle välillä jäsentämään rytmiä ja välillä rauhoittamaan tilanteita. Lempeiden prätkäjätkien joukko ja hullunkuristen orkesterilaisten ohimarssi muistuttavat, tämä on vain satua. Ei hyvinvointibloggarinkaan elämä aina ole auvoisaa.

Loppua kohden vauhti kiihtyy, on laulu- ja tanssikohtauksia ja vaaleanpunaista asua sävy sävyyn. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ja parit löytävät toisensa. Satu saa onnellisen lopun. Kävisipä näin myös oikeassa elämässä.

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Suomen Kansallisteatteri 

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Minna Leino
Produktiodramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Koreografia Ninu Lindfors
Videosuunnittelu Petri Tarkiainen
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
Muusikko Linda Ilves 

Ihminen astuu esiin

 

Kuva Mitro Härkönen

Ensin ihminen astuu lämpiöön, esityksen alkua odottelevien joukkoon. Hänellä on silinterihattu ja frakkitakki, ja hän huutelee ämyriin kuin sirkustirehtööri. Katsomoon saapuneita hän kehottaa mittaamaan onnellisuuslukemansa, sillä tavoitteena on esityksen jälkeen olla ainakin vähän onnellisempi kuin teatteriin tullessa. Lavalla hän keinuu kiikussa kukkaseppele päässä ja puhelee linnuille ja kasveille. 

ITE-taiteilija, mystikko ja erakko Elis Sinistö (1912–2004) on kanssamme näyttelijä Taisto Reimaluodon hahmossa, ja näin Teatteri Avoimet Ovet juhlistaa Reimaluodon 60-vuotissyntymäpäivää. Taija Helmisen monologimuotoon kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys on tuotettu yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin kanssa.

Oululainen Elis Sinistö oli astrologi, rakentaja, työmies, balettitanssija, erakko, mietiskelijä, joogi, majatalon isäntä, nudisti ja pasifisti, joka eli Kirkkonummella itse rakentamassaan paratiisissa Villa Mehussa 92-vuotiaaksi. Reimaluodon yksinpuhelu piirtää Sinistön tarinaa esiin kuin lyijykynäpiirrosta harmaan herkin sävyin. Hänen läsnäolonsa on vaatimattomuuden taidetta, jossa valovoima kasvaa sisältäpäin. 

Tästä esityksestä puuttuvat suuret eleet, mutta se kurkottelee kohti utopioita. Juhliin ovat kutsuttuina luomakunnan isot ja pienet, muurahaisista tuulen henkeen. Mutta aina teksti ei ole helppoa seurattavaa, sillä kirkkaimmat kohdat löytyvät vain tarkkaan kuuntelemalla. Hienovarainen äänimaailma tukee oivallisesti tarinankerrontaa. Kun Reimaluodon hellyttävä hahmo tanssii kuin varis ja ui kalana veden alla, hän ”uskaltaa olla oman olemuksensa täyttämä”. Yleisö palkitsee hersyvin hörähdyksin ja aplodein.

Esityksen päättyessä varmistetaan vielä onnellisuuslukemat. Kun katsomosta poistuville tarjoillaan mukillinen vattumehua, jää hymy huulille varmasti koko illaksi.

Esityksen ensi-ilta Lahdessa Aino-näyttämöllä pidetään helmikuussa 2022.

Teatteri Avoimet Ovet: Onnellisinta on olla onnellinen
Käsikirjoitus Taija Helminen
Ohjaus Hanna Kirjavainen
Roolissa Taisto Reimaluoto
Skenografia Pekka Korpiniitty
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Jere Kouhia
Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk

Lavantäydeltä irkkumusaa

Kuvassa Ulriikka Heikinheimo, Alexander Wendelin, Pia Runnakko, Vilja Seivo,
Santeri Helinheimo-Mäntylä, Robert Kock ja Aili Järvelä. Kuva Otto-Ville Väätäinen

Irlantilaisen John Carneyn vuonna 2007 valmistunut elokuva Once tehtiin aikoinaan pienellä budjetilla Dublinin kaduilla vain muutamassa viikossa. Sen valloittava musiikki ja herkkä ihmissuhdetarina sulattavat sydämiä nyt myös musikaalina. Molemmat tunnetaan erityisesti Oscar-palkitusta duetosta Falling Slowly. 

Oncen pääosassa onkin musiikki – ja huikean taitavat muusikot. Päärooleissa ovat musikaalitähti Emma Klingenberg ja Helsingin Kaupunginteatterin musikaaleista tuttu, nyt ensimmäistä kertaa ruotsiksi näyttelevä Tuukka Leppänen. 

Keskelle irkkumusabileitä päästään jo ennen varsinaisen esityksen alkua, kun lava täyttyy monitaitoisista soittajista yleisön asettuessa paikoilleen katsomossa. Ja muuta ei sitten tarvitakaan, sillä tarinan ainekset ovat helposti koossa. Kaikki soittimet löytyvät lavalta, ja muusikot vaihtavat niitä miltei lennossa. Nykyteatterissa paljon käytettyjä videoprojisointeja tai muita erikoistehosteita ei tässä tarvita.

Juonen kulku on riisutun yksinkertainen, mies ja kitara -tyyliin, mutta ison ensemblen vahvistama. Dublinin kaduilla soittava vaatimaton katumuusikko korjaa leipätyönään pölynimureita. Lahjakas lauluntekijä tapaa tytön, toisen muusikon, ja yhdessä he päättävät tehdä demon, joka auttaisi heitä matkalla kohti unelmia. 

Kaksikon hapuileva suhde antaa odottaa suurempaakin rakkaustarinaa, joka ei koskaan toteudu. Yhdessäolon mahdottomuus resonoi haikeansuloisena, ja sävelet vaihtuvat slaavilaispoljennosta koskettavaan a cappellaan. Kaksitoistahenkinen muusikko-näyttelijäporukka liikkuu yhteisessä koreografiassaan vaivattomasti musiikin riemua välittäen. 

Esitys on ruotsinkielinen, mutta suomenkielistä tekstitystä voi seurata mobiilisovelluksen kautta. Musikaalia esitetään Lilla Teaternissa ainakin vuoden loppuun. 

Enda Walsh: Once 

Ohjaus Jakob Höglund
Rooleissa: Emma Klingenberg, Tuukka Leppänen, Ulriikka Heikinheimo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Aleksi Kaufmann, Robert Kock, Hilda Koskinen, Sanna Majuri, Molla Rantamäki, Pia Runnakko, Kalle Ruusukallio, Riku Vartiainen, Alexander Wendelin, Joachim Wigelius.

Musiikki ja sanoitukset Glen Hansard ja Markéta Irglová.
Libreton käännös Annina Enckell
Laulujen käännökset Tobias Zilliacus
Lavastus ja puvustus Sven Haraldsson