Kiven muotoinen jälki

Kuvassa Minna Suuronen, Alex Anton ja
Robin Svartström. Kuva: Mitro Härkönen.

Kivi voi seistä paikoillaan tuhansia vuosia, mutta yhteiskunta – me ihmiset – siinä ympärillä vaihdamme asentoa moneen kertaan. Ryhmäteatterin näytelmä Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti! kertoo muuttuvista näkökulmista ja mielenliikkeistä, kun ihminen tarkastelee kulttuurista perimäänsä.

Rosettan kivi löydettiin vuonna 1799 Egyptissä Niilin suistosta Rashidin eli Rosettan satamakaupungista. Kiven löysivät Egyptin sotaretkellään Napoleonin sotilaat, mutta brittien voitettua sodan kivi tuotiin Englantiin ja asetettiin British Museumiin. Kenen omaisuutta tämä järkäle siis on, kuka omistaa kulttuurin?

Yli 2000 vuotta sitten kivipaateen hakatut Ptolemaioksen säädökset ovat pitkään kiehtoneet tutkijoita, mutta kisa hieroglyfien tulkinnasta kiihtyi erityisesti 1800-luvulla. Tarinaa kerrotaan katkelmallisuuden ja kahden aikatason taktiikalla, ja toinen painopisteistä on juuri 1800-luvun alkupuolella. Silloin seurataan Champollionin (Alex Anton) vimmaista halua ratkaista tekstien arvoitus. Kun sitten 2020-luvulla vietetään Rosettan kiven ratkaisun 200-vuotisjuhlaa, osataan jo kiistellä kulttuurisesta omimisesta.

Näytelmän alkupuolella johdatellaan kronologiaa ja kerrataan historiaa videoprojisointien ja aikakauden hienojen musiikkipoimintojen avulla. Nykyaikaan tullessa teemaksi nousee kulttuurin ja kunnian omistamisen kiinnostava problematiikka. Moni meistä haluaa jättää jäljen maailmaan. Kuka saa teoistaan tunnustuksen, muotokuvan tai näköispatsaan, kenet muistetaan ja miten? Ainakin antiikintutkijat haluavat kaivertaa omat nimensä historiankirjoihin.

Valkoisiin peitteisiin kiedotussa museosalissa suomalainen tulkki ja professori Kaino (Santtu Karvonen) sekä näyttelyn valvoja, entinen anestesialääkäri Safiiya (Minna Suuronen) pohtivat egoa, kolonialismia, kunnioitusta ja katsetta. Kenen katseesta on kyse, ja kenellä on valtaa? Kahden syrjään joutuneen ihmisen välisissä keskusteluissa sävy on ymmärtävä ja lämmin, molemmilla on taustallaan traumoja, joista avautua.

Esitys käy hyvin orientin oppitunnista, ja ainakin historian ystävät löytävät tarinasta kivenmurusia, joihin tarttua. Osittain faktoja heitellään liiankin vauhdikkaasti, mutta tukea saa mukaan kotiin huolella tehdystä käsiohjelmasta.

Ryhmäteatteri: Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti!
Näytelmän kirjoittaja Elina Snicker
Tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala
Ohjaus Saana Lavaste
Ohjaajan assistentti Moe Mustafa
Rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga
Lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad
Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen
Lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria 

Lippu saatu - kiitos, Ryhmäteatteri!

Kreikkalainen kuvakudos

 

Kuva Sinem Kayacan

Nainen pitelee käsissään lankaa, sormeilee sitä ja miettii. On pimeää, ja videoseinällä liikahtelevat kädet, sormien hitaat ja merkitsevät asennot. 

Sormi osoittaa: tässä tehdään käden työtä, mielen työtä, kootaan ja puretaan elämän ja kuoleman punosta. Lavan reunalla on kudonnainen kangaspuissa, vielä kesken.

Kreikassa syntynyt, Lontoossa opiskellut ja nyt Suomessa asuva tanssija-koreografi Lydia Touliatou kietoo tanssiinsa monenlaisia säikeitä maailmalta. Hän yhdistelee teoksissaan länsimaista tanssiperinnettä ja klassista intialaista Bharatanatyam-tanssia, jossa käsien ja kasvojen eleillä ja ilmeillä ja silmien liikkeillä ilmaistaan tunteita ja kerrotaan tarinaa.

Nyt Touliatou on tuonut antiikin mytologiaan pohjaavan tarinansa Zodiakin näyttämölle. Hänen sooloteoksensa Atropos on kertomus ehdottomuudesta ja vääjäämättömästä kohtalosta, sillä kolmesta kuolemattomasta kohtalottaresta, Zeuksen tyttäristä, juuri Atropos oli julmin. Hänen tehtävänsä oli katkaista elämänlanka.

Vähäeleisesti etenevä tanssi on yhtä aikaa minimalistisen herkkää ja taitavaa ja samalla rajua ja pahaenteistä. Tanssija pitää lankaa käsissään, syö sitä sormillaan, kiskoo ulos suusta. Hän on kuin taikuri, illan valtias, joka kutsuu luokse ja houkuttelee tuhoon. Pieni ja intiimi esitys voisi yhtä hyvin olla performanssi taidegalleriassa tai museossa.

Olemme kulttuurien kohtaamispaikassa, jossa poikkeuksellisen vahva ja koskettava liikekieli tarjoaa näköaloja olemisen risteyskohtiin. Timo Tikan teokseen toteuttama hieno äänimaailma luo tilaan abstraktin unenomaisen tunnelman.

Zodiak: Atropos
Koreografi ja esiintyjä: Lydia Touliatou
Dramaturgi: Katalin Trencsényi
Äänisuunnitelija: Timo Tikka
Filmisuunnttelija: Joona Mäkelä
Valosuunnittelija: Saana Hannonen
Pukusuunnittelija: Hilla Ruuska
Lavastaja: Mikko Salminen
Mentori: Gayathri Menon
Tuottaja: Katri Koivuneva
Tukijat: City of Helsinki, Niilo Helander Foundation
Tuotanto: Zodiak – Centre for New Dance, Lydia Touliatou, Raakamateriaali ry

Lippu saatu, kiitos Zodiak!

Hätähuuto ja ilosanoma

Q-teatterin Opettaja, nyt on maailmakatsomus, taiteen historia ja jatkumo, nykyiset ja tulevat teokset ja aatteet, teatterin perintö, mitä me toisillemme kerromme, miten avaudumme. 

Se on hätähuuto ja ilosanoma, tekoja nyt ja silloin, ihmisiä nyt ja silloin, ihmisyyttä. Kuinka vaikeaa on, on oppimiskokemus ja sukupolvikokemus, on haasteita ja riemua ja kaipausta. 

Mitä me tänne jätämme, mitä ei sanottu, ymmärretty. Miten sanat vain putoavat, odottavat siinä ja tulevat poimituiksi, loistavat. Nyt ja silloin.

Q-teatteri Opettaja, nyt

Teksti: Katariina Numminen
Ohjaus: Milja Sarkola
Näyttämöllä: Satu Tuuli Karhu, Elina Knihtilä, Olli Riipinen, Eero Ritala
Suunnittelijat: Samu-Jussi Koski, Viljami Lehtonen, Heikki Paasonen, K Rasila, Maria Saivosalmi
Kuva Ilkka Saastamoinen

Mummot menivät metsään

 

Marja Myllylä. Kuva Petteri Aartolahti

Uhkaavasti lähestyvä mummorivistö vaikuttaa humoristiselta ja harmittomalta, mutta mummot ovat tosissaan. Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä nähtävä nobelisti Olga Tokarczukin näytelmä Aja aurasi vainajain luitten yli on nimittäin murhamysteeri, joka kuohuttaa pientä katolista puolalaiskylää ja ravistelee samalla ihmiskunnan moraalia.

Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistoteutus on osallistavaa yleisötyötä, jossa ammattilaisten rinnalle on valittu 12 yli 70-vuotiasta harrastajanäyttelijää. Näytelmän teemat, kuten ihmisen ja luonnon suhde ja oikeudenmukaisuus tuodaan esiin mummoviisauden ja maalaisjärjen kautta.

Tarinan todellisuus on monimutkainen, ja sen päähenkilö Janina (Marja Myllylä) outo nainen, joka syrjäisellä seudulla metsän laidassa tulkitsee tapahtumia astrologian ja William Blaken runouden kautta. Hänen havaintojaan ei oteta todesta silloinkaan, kun alueen merkkihenkilöitä murhataan, ja vainajat löydetään madonsyöminä ja maahan hautautuneina. Janinan mielestä se on luonnon kosto, sillä paikallinen metsästysseura ampuu surutta eläimiä, myös koiria. Viranomaiset vähättelevät, sillä metsästysseurassa on kirkonmiehiäkin.

Ristiriitaisten ja painavien teemojen käsittely näyttämöllä lienee kasvattanut näytelmän kestoa, paikoin kaipaisi asioiden etenevän jouhevammin. Ihailtavaa on kuitenkin ammattilaisten ja amatöörien saumaton yhteistyö. Pahaenteisen painostavassa tunnelmassa on kosolti mustaa huumoria, mutta se ei luiskahda tahattoman koomisuuden puolelle. Hienosti loihdittu äänimaailma kuljettaa surrealistiseen ja unenomaiseen maailmaan, ja mummojen lauma korostaa tavallisuuden riittävyyttä, luontokappaleiden yhteyttä. Olemme kaikki samaa ekosysteemiä. Ihmisillä on maailmankatsomus, mutta eläimillä on maailmanaistimus.

Teatteri Avoimet Ovet: Aja aurasi vainajain luitten yli

Rooleissa Marja Myllylä, Ville Sandqvist
sekä
A-ryhmä: Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki

B-ryhmä: Heikki Mahlamäki, Leena Männistö, Hannele Syrjälahti, Elise Lönnroth, Hannele Ilves, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki

Alkuperäisromaani Olga Tokarczuk
Dramatisointi Emilia Sadowska
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen
Skenografia ja puvut Ia Ensterä
Valosuunnittelu Topias Toppinen                  
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen 

Näytelmän suomennosta ja tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla. Esityksen ovat tuottaneet Teatteri Avoimet Ovet ja Teatteri Telakka.

Lippu saatu, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!

Rapuja ja ihmisiä

Kuva Janne Siltavuori

Mainos/Liput saatu Kansallisteatteri. 

Tarinoiden imu voi viedä mukanaan, vaikka lavalla on vain yksi esiintyjä ja matkalaukku. Näin kävi Kansallisteatterin Omapohjassa, kun seurasimme Rapuoopperaa kohta kuusivuotiaan esikoululaisen kanssa. 

Talvikki Eerola on tehnyt Leena Sainion samannimiseen runoteokseen (Enostone, 2021) perustuvan minimusikaalin ja laittanut itsensä likoon. Näyttämöllä hän saa hoitaa kaiken yksin, apuna on toki pehmoleluja, sorminukkeja, pöytäteatteri esirippuineen ja hassunkurisen värikäs vaate. Eerolan ilmeikäs ja moneksi muuntuva hahmo kirvoittaa nauruja. 

Digisukupolven lapset seuraavat innokkaasti ja osallistuvat yhteisiin lauluihin ja loitsuihin. Matkalaukun sisuksista hyppää esiin otuksia, myös niitä rapuja. Ihmiset aikovat keittää ne rapujuhliinsa, mutta pian osat kääntyvät. Ravut pyydystävät ihmisiä ja suunnittelevat ihmisjuhlia. Miten kamalaa! Muutakin opettavaista Sainion mainioissa riimittelyissä on, esimerkiksi silloin kun kiusaamista häädetään yhdessä pois maailmasta. Yksikin esiintyjä voi vangita katsojien huomion, kun se tehdään taitavasti. 

Esitys sopii yli 3-vuotiaille.
Rapuooppera on Kansallisteatterin Kulttuurin kummilapset -esitys syksyllä 2025. 

Rapuooppera Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa 6.‒20.9.
Esiintyjä Talvikki Eerola 
Musiikin sävellys, ohjaus ja koreografia Talvikki Eerola
Teksti Leena Sainio
Nuket, pukusuunnittelu, visuaalinen suunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturginen apu Arni Rajamäki
Ohjauksellinen apu Henni Kervinen
Pukujen valmistus Marita Kuusiniemi
Tuotanto Wusheng Company 

Valkoisen talon valkoiset asukkaat

Kuva Seemi Peltoniemi

On heti selvää, että kyse on rasismista, syrjinnästä ja ennakkoluuloista. Lyhyt nauhalta kaikuva prologi on kuin lausunto, virallinen lähtölaukaus liikkeelle, jonka Jani Toivola tuo lavalle Sellosalin tummassa illassa. Alkamassa on Toivolan sooloteos Valkoinen talo, joka on jatkoa aiemmille teoksille Rakkaudesta sekä Pantteri ja minä.

Toivola on tanssija, näyttelijä, kirjailija, televisiosta tuttu juontaja, yrittäjä ja entinen vihreiden kansanedustaja. Esityksessä monet roolit kietoutuvat yhteen persoonaan, vääntäytyvät hitaasti asentoihin, nykien, pakottaenkin. Ulkopuolisuuden, vihan ja anteeksiannon teemat pyrkivät ihon läpi, etsivät vapaata reittiä.

Viipyminen jännitteisen liikehdinnän äärellä on sykähdyttävää, lähes sakraalilta tuntuva musiikki syventää kokonaisuutta, joka pian muuttuu riehakkaaksi beatiksi. Ilmassa on uhmaa, ja Toivola haastaa myös katsojat sanattomasti eleillä ja ilmeillä kommunikoiden.

Vähättely ja hiljaiseksi mitätöinti on rasismin muoto, jota on vaikea tunnistaa. Sellaista Toivola sai kuitenkin jatkuvasti kokea ollessaan Eduskunnan ensimmäinen mustaihoinen kansanedustaja. Kun kysymyksiin ei vastata tai puheenvuoro ohitetaan, on vaikea tuntea ylpeyttä asemastaan. Raskaaksi tilanteen tekevät myös ne vaatimukset, joita harteille kasaantuu, kun ainoana mustana joutuu puolustamaan koko ihmisjoukon oikeuksia. Liikehdintään tulee aggressiota, vihan eleitä, karjumista.

Väliajan jälkeen lavalle astuu toisenlainen Toivola. Hänen monologinsa ei ole saarnaavaa, päinvastoin, sen kertomus on toteavaa, näyttelijän rennolla mutta varmalla rauhallisuudella esitettyä tarinaa todellisuudesta valkoisissa saleissa valkoisessa yhteiskunnassa. Tarina on yhtä aikaa oma kokemus ihosta ja katsaus sen historiaan, vihasta joka etsii ulospääsyä sekä pyrkimyksestä antaa anteeksi.

Tarvitseeko kaikkea antaa anteeksi? Valkoinen talo kysyy. Ehkä ei. Silti Toivola on kaikissa rooleissaan päättänyt olla sillanrakentaja, pystyttää luottamusta sukupolvien, kansojen ja ihonvärien välille. Jonkun on uskallettava sanoa se, mitä ei koskaan sanottu.

No onkos tullut joulu

Sanni Kriikku, Samuli Emery. Kuva: Sinem Kayacan

Tuttu tuoksu houkuttelee kesäpäivänä sisätiloihin, ja lämpiössä on – toden totta – tarjolla joulutorttuja. Alkamassa on Sanni Kriikun ja Samuli Emeryn uusi yhteisteos Hyvää joulua Sanni ja Samuli!, joka venyttää nykytanssin ilmaisua kohti monimuotoista performanssia ja esitystaidetta.

Nykytanssiesitykseltä on lupa odottaa ihan mitä vain – ja yllättyä. Kaapelitehtaalla Zodiakin näyttämöllä joulun perinteet saavatkin kyytiä. Kriikun ja Emeryn kiihkeä vauhti on yhtä aikaa hengästyttävää ja vaivaannuttavaa. 

Puolialastomat tonttuasuihin sonnustautuneet tanssijat tulevat kiusallisen liki yleisöään, ja joulun pyhyys räjäytetään palasiksi. Sen kappaleita näyttäytyy lavalla: on puhallettava tekovatsa, enkelinsiivet, pukinparta, muovitissit ja kimalteleva joulukuusipuku. Ehkä kliseet on kumottava ennen kuin niiden ytimeen pääsee kiinni. 

Siinä missä esitys railakkaasti irvistelee luutuneille tavoille ja hyökkää kohti konservatiivista joulukuvastoa, se myös tehokkaasti myllää katsojan ajatuksia uusiin asentoihin. Osansa saavat isot ja pienet itsestäänselvyydet, perheyhteisön salaisuudet, lapsuuden lempiasiat, eläinten kohtelu, maailmarauha. Teemoja on yhtä paljon kuin pukin säkissä kimaltelevia lahjapaketteja, ehkä liikaakin. Rajaaminen olisi antanut tilaa syvyydelle ja aikaa kypsytellä aiheita mureammiksi. 

Oman viiltävän näkökulmansa fragmentteina etenevään esityskokonaisuuteen antaa nurkassa jääräpäisenä tuijottavan videoscreenin katse, joka on kuin kolmas esiintyjä. Television ikivanhat Disney-leffat koskettavat, ja joulukuusen pyörähtelyn aikana kuva roihuavista takkapuista liikuttaa ristiriitaisuudessaan. 

Nykytanssin lumo saattaa katsojalta jäädä kaiken rekvisiitan alle, harmi kyllä, sillä Kriikun ja Emeryn tarkkaa tanssi-ilmaisua haluaisi nähdä enemmänkin. Peloton heittäytyminen moniin rooleihin vakuuttaa, ja yhteispeli on saumatonta. Loppua kohti seestyvän esityksen huippukohta on vaikuttava vuoropuhelu, jossa joulua toivotellaan yltyvän hyväntahdon ilmauksin niin naapureille, perheille, kaupungista toiseen ja lopulta planeetoille ja avaruuden kosmisisiin kerroksiin. Onko sittenkään kyse joulusta vai yksinkertaisesti lempeästä inhimillisyyden kokemuksesta? 

KANTAESITYS Zodiakissa (Kaapelitehdas Tallberginkatu 1B) 

Samuli Emery – Sanni Kriikku: Hyvää joulua Sanni ja Samuli! 

Koreografia ja esiintyminen: Sanni Kriikku ja Samuli Emery

Äänisuunnittelija: Henia Nikkilä 

Valosuunnittelija: Ada Halonen 

Pukusuunnittelija: Virpi Nieminen 

Lavastaja: Virpi Nieminen ja Ada Halonen 

Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Samuli Emery & Sanni Kriikku, Kulttuurikomppania Eloa, Tanssiteatteri Tsuumi 

Esitykset jatkuvat 6.9. 2025 saakka.
Esitystä suositellaan yli 16-vuotiaille. 

Lippu Saatu Zodiakilta – kiitos!