tiistai 29. toukokuuta 2018

Puhetta poissaolevista


Kuva Aki Loponen
Kristian Smedsin kirjoittama, vuonna 2013 ensiesityksen saanut Sad Songs from the Heart of Europe jatkaa kulkuaan ympäri Eurooppaa. Toukokuussa Jari Juutisen ohjaus ja helsinkiläinen sadsongskomplex:fi -taiteilijaryhmä vieraili Tarton Vanemuine-teatterissa.  

Fjodor Dostojevskin romaaniin Rikos ja rangaistus nojaava monologiesitys osoittelee sormellaan eurooppalaisia moraalikäsityksiä ja osuu kipeisiin kohtiin myös 2000-luvulla. Tarinahan on alunperin kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Mikä nyt on toisin? Syyllisyyden, katumuksen, rakkauden ja anteeksiannon ongelmatiikkaa ei tarkastella esityksessä murhamies Raskolnikovin, vaan hänen rakastettunsa, prostituoitu Sonjan näkökulmasta. Mutta onko mikään muuttunut?

Monologiesityksen kaikki roolit esittää Liisa Sofia Pöntinen. Hän muuntuu ilotytöstä vanhukseksi ja rajuksi punkrokkariksi. Näemme uutiskuvia köyhyydestä, resuisista lapsista ja laitapuolen kulkijoista. Yhtäkkiä tulee vaivaantunut olo: tässä puhutaan paljon mutta vain heistä, jotka ovat muualla. Kuinka poissaolevat saisivat suunvuoron?

Alun hienovaraisen teatraalinen lähestyminen kasvattaa episodista toiseen edetessään kierroksia. Pöntinen pukee ja riisuu takkeja ja huiveja, kokeilee korkokenkiä. Vanhat, elämää nähneet matkalaukut lavasteina kertovat perheiden ja kansojen liikkeistä, muutoista, pyrkimyksistä, ja joskus myös pysähtyneisyydestä. Kuva Euroopasta ei aina ole kaunis.

Smedsin parikymmentä vuotta sitten kirjoittama Jääkuvia, joka vastikään nähtiin uutena ohjauksena Kansallisteatterissa, paljastaa teatterintekijän armollisen asenteen ja asettaa tällekin esitykselle vertailukohdan. Myös Sad Songs from the Heart of Europen kohtauksittain rakentuvat, irralliset kuvat vievät vastustamattomasti kohti sovinnollista ratkaisua. Rakkaus voi pelastaa puukottajan ja murhamiehen, mutta pelastaako se maailman? Nat King Colen 1940-luvun hitti Nature boyn sanoin: The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return.



Ohjaus Jari Juutinen
Rooleissa Liisa Sofia Pöntinen
Äänisuunnittelu Opa Pyysing, Jari Juutinen, Liisa Sofia Pöntinen
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin, Jari Juutinen
Skenografia Riitta Ukkonen, Jari Juutinen, Liisa Sofia Pöntinen





torstai 3. toukokuuta 2018

Episodeja hyisestä elämästä


Kuvassa Taisto Reimaluoto. Kuva Lennart Laberenz.
Kuinka hyytävää! Jäät ovat vasta lähteneet Helsingin rannoilta, mutta Kansallisteatteri esittää intiimiksi näyttämöksi muunnetun Lavaklubin illassa hyisiä perhekuvia. 

Asialla on pohjoisen sielunmaiseman tunteva Kristian Smeds, joka on herättänyt läpimurtonäytelmänsä Jääkuvia (1996) uuteen eloon.

Lähtökohta on sama, vaikka välissä on kulunut parikymmentä vuotta. Kuvat kertovat episodeja karusta ihmiselämästä, vihasta, uskonnosta, rakkaudesta, kuolemasta. Myös alkoholilla, väkivallalla ja uskonnollisilla tabuilla on osuutta asiassa. Mutta tässä näytelmässä ei mässäillä runsaudella, vaikka aiheita riittääkin. Pikemminkin yksittäiset kuvat piirtävät itsensä esiin minimalismin keinoin. Liikutaan itkun ja naurun rajapinnassa.

Smedsin suoraviivaisen osoitteleva ohjaus kasaa yhteen pohjoissuomalaisen suvun elämän peruskiviä. Tytär pyrkii suureen maailmaan, saa lapsen ja palaa pettyneenä kotiin, viinaan menevä yksinhuoltajaäiti kaipaa miehen kosketusta. Isät pysyvät poissa. On lapsi, joka hukkuu jäihin ja saarnamies, joka manipuloi kuulijoitaan. ”Ihminen ei opi mitään”, hän tokaisee, ja tottavie! Se tuntuu nykypäivänä olevan tuskallisen totta.

Monitaitoiset näyttelijät yksi toisensa jälkeen osoittavat sanansa muutaman katsomorivin kokoiselle yleisölle, ja sanat uppoavat maaliin. Ja niin kuin hyvässä tekstissä usein käy, yksityisestä tuleekin yleistä. Kun alussa Taisto Reimaluodon huikeasti esittämä vinksahtanut ressukka tuntee ahdistusta, siirtyy sama angsti ja ihmisyyden hätä lopussa Petri Mannisen oopperaa kuuntelevaan pukumieshahmoon. Tällaisia me ihmiset olemme.

Jääkuvia on runollinen ihmisyyden dilemma, jossa takaovi jää auki, jotta toivo ja rakkaus kuitenkin löytäisivät kotiin.

JääkuviaKansallisteatterin Lavaklubilla
Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto.

Ohjaus Kristian Smeds
Äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Pukusuunnittelu Heli Hynynen ja Kristian Smeds
Naamioinnin suunnittelu Heikki Nylund ja Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Hanna Rajakangas

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Voimalla kolmen miehen ja yhden naisen


Kun näyttelytilan täyttää Tapio Rautavaaran laulu aavistaa heti, että luvassa on suomalaisen metsurimelankolian ja viinakomiikan suuria peruskysymyksiä. Vainu osuu oikeaan. 

Työryhmä Katrin Pärn, Janek Savolainen, Silver Sepp ja Siim Angerpikk tarjoavat tuoreen näkökulman Aleksis Kiven näytelmään Seitsemän veljestä, ja veljeskansat kumartavat toisilleen.

Tartossa puolisentoista vuotta sitten avattu huikean hieno Viron kansallismuseo (Eesti Rahva Muuseum ERM) on nopeasti noussut sekä paikallisten asukkaiden että turistien suosikiksi. Erilaisia konsertteja ja muita tapahtumia on perusnäyttelyiden ohella järjestetty alusta saakka. Nyt museo osoittaa uutta, monitaiteista rohkeutta antaessaan suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurihistoriasta kertovan Uralin kaiku -näyttelytilan Kiven veljesten temmellyskentäksi.

Pärnin ja Savolaisen versiossa Seitse Venda ehk Uurali Kajakas on lavalla vain neljä veljestä, silti tarkastelu lavenee esiintyjien lukumäärää suuremmaksi. Tällaisiako olivat Kiven aikojen suomalaiset, entä millaisia he ovat nyt? Entä jos alkumuna olikin Kinder-muna, ja siitä syntyivät niin loput veljeksistä kuin kultakurkut Matti ja Teppo, hyvin vihainen Nasse-setä ja kaikkensa antanut hiihtokuningatar Hämäläinen? Kuinka paljon viinaa voi juoda ennen kuin korkki laitetaan lopullisesti kiinni? Suomalais-virolainen yhteistyö limittyy sujuvaksi kaksikielisyydeksi, mutta ei kaksimieliseksi. Huumorin kyljessä pilkottaa palanen nostalgiaa.

Näyttelijöiden taitavan mimiikan vauhdittama fyysinen teatteri-ilmaisu saa luontevia suvantopaikkoja, kun yleisö seuraa heitä museotilaan rakennetuille katsomopaikoille. Näytelmän keskeiset kohtaukset lukkarin opista Hiidenkivelle, joulusaunasta Impivaaraan järjestäytyvät rauhassa rytmiinsä. Kohtauksia yhteensitovana voimana toimii rytmivelho ja soitinvirtuoosi Silver Sepp, joka soittaa yhtä lailla laudankappaleita, suksia tai eläimen kalloa.

Eesti Rahva Muuseum

Ohjaus Katrin Pärn ja Janek Savolainen

ROOLEISSA Katrin Pärn, Janek Savolainen, Silver Sepp, Siim Angerpikk
Video Argo Valdmaa
Musiikki Silver Sepp
Valaistus Taavi Toom
Puvut Epp Peedumäe
Tuotanto Kadi Haamer (ERM)