torstai 15. helmikuuta 2024

Krohnin sisaret kirjoittivat itsensä maailmaan

 

Kuva Teppo Järvinen

Miksi kurjet lentävät? Koska ne voivat, pohtivat Krohnin kirjoittavat sisarukset. Suomen Kansallisteatterin uutuusnäytelmä Kurjet kertoo Helmi ja Aune Krohnin sekä Aino Kallaksen tarinan ja nyökkää myös Anton Tshehovin Kolmen sisaren suuntaan.

Asetelmassa voikin nähdä paljon samaa. Mutta siinä missä joutilaisuuteen kyllästyneet Tshehovin sisaret hakevat elämäänsä tarkoitusta ja suuntaa, ovat Krohnin sisaret hyvin tietoisia kutsumuksestaan. He kirjoittavat, koska voivat ja osaavat.

Aikamme mainossloganeille altistuneena korviini juontui nopeasti myös kosmetiikkajätin julistus ”koska olen sen arvoinen”. Rinnastus ei taida olla kovin kaukaa haettu. Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan kirjoittama tarina on voimaannuttava kertomus kuljettavaksi viitoitetusta tiestä ja eräänlainen periksiantamattomuuden ylistys, johon myös oma aikamme peilautuu.

Käsikirjoittajien tavoitteena on ollut kirjoittaa satu ja sijoittaa vapaasti assosioiva tarina niihin katvealueisiin, joista historiantutkimus ei tarkkaan tiedä. Lähdetään siis liikkeelle kuin saduissa: ”olipa kerran”, ja pysähdytään aluksi vuosiin 1933–34, jolloin – oletettavasti – Krohnin sisaret ovat kerääntyneet yhteen muistelemaan kuollutta Kaarle-veljeään.

Paikalla ovat myös säveltäjäveli Ilmari kirjailijavaimonsa Hilja Haahden kanssa sekä Helmin entinen aviomies, professori ja valtiomies E. N. Setälä. Sadunomaisella tavalla myös edesmenneet ovat läsnä näyttämöllä. Näkymä on ihastuttava kurkistus 1930-luvun suomalaisiin kulttuuriseurapiireihin ja kansallismieliseen, työnteon eetosta korostavaan perheyhteisöön aikana, jolloin naisten osana useimmiten oli jäädä miesten asettamiin kahleisiin.

Draamallisen polun varrella zoomaillaan muutamiin keskeisiin paikkoihin ja tilanteisiin, kuten naisten väsymättömään kirjailijantyöhön ja sukukartanoon Viipurinlahdella. Ilonpito Kiiskilän kartanossa yltyy miltei karnevalistiseksi. Se on rakas muisto lapsuudesta, vaikka isä Julius Krohn hukkui niissä maisemissa traagisesti, ja pian paratiisista luovuttiin.

Kuva naisista työpöytiensä ääressä puolestaan kiinnittyy kirjoittamisen paloon ja pakkoon, siinä naisten sisäinen maailma tehdään näkyväksi. Jokainen tekstien kanssa työskentelevä voi samaistua siihen onnen ja tuskan ristiriitaan, jota Aino Kallas kuvaa elämänsä kahleeksi ja täyttymykseksi. Samalla sisaruus, niin elämänmittainen tuki kuin se onkin, lisää naisten kirjoittamisen piinaa ja tuo mukanaan kateuden, mitättömyyden ja katkeruuden tunteita. Ne kohdistuivat ehkä eniten Ainoon, jonka kansainvälisestikin ihailtu ura oli kolmikon kärkenä.

Kaikki lavalla olevat sisaret tekevät hienon roolityön naisina, joille suvun perintö oli vahva osa kirjoittajan identiteettiä. Pienen näyttämön ulottuvuudet toimivat jälleen elävästi ja kauniisti. Pakko myös kiittää Joakim Berghällin jazzahtavasta musiikista, joka kehystää sadun sekä aikaansa että ajattomaksi.

Kurjet Suomen Kansallisteatteri
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 14.2.2024


ROOLEISSA Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Nicke Lignell, Esa-Matti Long, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Paula Siimes

Ohjaus Tiina Puumalainen
Käsikirjoitus Tiina Puumalainen ja Hanna Suutela
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Heli Hynynen
Valosuunnittelu Kare Markkola
Musiikki Joakim Berghäll
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

perjantai 9. helmikuuta 2024

Reissumiehen muistelmat lavalla


 Timo Ruuskanen. Kuva: Mitro Härkönen.



Joskus näytelmän lähtökohtana voi olla sekin, että pääosan esittäjä on samanmittainen, samanpainoinen ja vähän saman näköinenkin, kuin tarinan päähenkilö. Näyttelijä Timo Ruuskanen astelee Teatteri Avointen Ovien lavalle ihan sopivan kokoisissa saappaissa ja on kitara kainalossaan kuin ilmetty Tapio Rautavaara (1915-1979). 

Koko kansan tummaääninen reissumies, Lontoon olympialaisten keihäänheiton kultamitalisti ja Suomi-filmien surusilmäinen hurmuri Tapio Rautavaara ei nuoremmille sukupolville välttämättä ole tuttu. Mutta moni hänen lauluistaan edelleen soi kylänraiteilla ja lastenhuoneissa. Kukapa ei osaisi hyräillä esimerkiksi melodioita Reppu ja reissumies, Päivänsäde ja menninkäinen tai Sininen uni. 

Palkitun Red Nose Companyn perustajajäsen, klovnina tunnettu Timo Ruuskanen on  käsikirjoittanut vauhdikkaan monologin aikakautensa suositusta urheilijasta ja trubaduurista. 

Ruuskanen on suvereeni esiintyjä ja lavaolemuksessaan ajoittain niin nopea, ettei aina selviä esittääkö hän idoliaan Tapsaa vai itseään. Rautavaaran jyhkeän rauhallinen olemus paikoin peittyy turhan tohinan taakse. Raamikas esitys on silti sopivasti ihmisen kokoinen. Mies ottaa tilan haltuunsa rehdisti ruutupaidassaan, eikä suuria kulisseja tarvita.

Kertomus etenee hyppäyksin lapsuuden muistoista sotavuosiin ja meidän aikaamme. Päähenkilön elämänmittaisena ristiriitana näyttäytyy kansan jakautuminen kahtia, punaisiin ja valkoisiin, TUL:n joukkoihin ja SVUL:n joukkoihin. Rautavaara itse sinnittelee siinä välissä, myy nuorukaisena lehtiä kaikille, niin Sosiaalidemokraatin kuin Uuden Suomen lukijoille. Politiikasta Rautavaara ei halua myöhemminkään puhua, ja vaikka suosion myötä vaurastuukin, ei liioin rahasta. Hän halusi kohdata ja kuunnella ihmistä ihmisenä.

1950-luvun Suomessa maksettiin sotakorvauksia, ja kaikesta oli pulaa, mutta mieli riensi jo kohti seikkailuja, uutta hilpeyttä ja kansahuveja. Köyhän työläistaustan omaava Rautavaara toi laulelmillaan kaivattua viihdettä ja menestyi, ja sehän toi elämään myös alkoholin. Yhtenä syväjuonteena tarinassa kulkeekin ajatus siitä, miten olla uskollinen itselleen kansansuosion melskeissä. Rautavaara opetteli olemaan suosittu, vaikka se ei aina onnistunutkaan. Reissumiehen nousujohtoinen taival päättyi traagisesti kesken työpäivän.

Rautavaaran mies ja kitara -tyyli puree edelleen, ja tuttuja laulelmia olisi Timo Ruuskasen esittämänä kuunnellut mieluusti enemmänkin. Näytelmä Rautavaara – ihminen ja ikoni sai kantaesityksensä Riihimäen Teatterissa viime syksynä. Helsingissä Teatteri Avoimissa Ovissa esitys menee huhtikuun loppuun asti. 


Teatteri Avoimet Ovet  
Rautavaara 

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen