Verenpunainen huuto elämälle

 

Kuvassa Unto Nuora, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne,
Mikko Paloniemi ja Kaisa Torkkel. Kuva Stefan Bremer.

Useita kiinnostavia nykytanssiesityksiä on sattunut silmiini viime aikoina. Vaikka en voi sanoa olevani tanssin tuntija, jokin niissä vetää puoleensa. Tai ehkä houkuttelevinta onkin se, että saa vapaasti heittäytyä yleisöön nauttimaan esityksestä sen kummemmin sitä analysoimatta.

Helsingin Kaupunginteatterin ja Compañía Kaari & Roni Martinin Veren häät oli vetänyt Studio Pasilan katsomon täyteen muitakin tanssin ystäviä. 

Espanjan kansallisrunoilija, multitalentti taiteilija Federico García Lorca (1898–1936) koskettaa edelleen tragedianäytelmällään, jonka tunnetuimpia versioita lienee Carlos Sauran ohjaama flamencoelokuva vuodelta 1981. Veren häät (Bodas de Sangre) valmistui alun perin 1932 ja kantaesitettiin 1933 Madridissa.

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja espanjalais-romani-juutalais-suomalaisen flamenco-orkesterin verenpunainen hääjuhla on rajua, ruumiillista ja roiskahtelevaa läsnäoloa. Sen liike on paikoin hiipivää kauhua, rytmikästä maiskuttelua ja uhkaavaa hiljaisuutta, ja yltyy sitten miltei ilakoivaan tanssiin ja raivoon. Verevä flamencomusiikki kietoo kokonaisuuden yhteen. Itse tarina on klassinen Romeo ja Julia -kertomus, rakkaustarina, jota sävyttävät sukuviha ja mustasukkaisuus, ylpeys sekä intohimo.

Esitys tarjoilee runsaasti vihjailevaa ja monitulkintaista symboliikkaa, lihakarjaa, ihmisiä, pyristeleviä eläimiä. Pyykkikorillinen kenkiä, jalkine roikkumassa ruhojen ripustuskoukussa, lihakaupan valomainos sian ruhonosista, sen vieressä akun lataustasoa ilmentävä palkki. Ja hunnut: morsian, sian morsian. Tanssijoiden valkeat paidat ovat tahriutuneet vereen, vaikka esiintyjät kiihkeästi hokevat ”minä olen puhdas”.

Lorca, kuten aikalaisensa Salvador Dali ja Luis Buñuel, oli Euroopan 1930-luvun taiteen uudistajia, jonka surrealistiset ja vimmaiset kuvat eivät selittele. Muutamia kuorokohtauksia ja repliikkejä lukuun ottamatta tanssijoiden kieli on liikkeen virtaa. Nykytanssin tulkinta näyttää maailman fyysisenä, kehollisena ja sekasortoisena, mutta sehän on ymmärrettävää. Vaikka Lorcalle kävi huonosti luen sen niin, että esityksen tanssinpunainen huuto on uhraus elämälle, alkukantaiselle eläimelliselle otukselle, jota kutsumme ihmiseksi.

Federico García Lorca: Veren häät

Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Koreografia Kaari Martin

Sävellys Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia Kaari Martin, Roni Martin ja Atro Kahiluoto

Näyttämöllä: Kaisa Torkkel, Aino Seppo, Justus Pienmunne, Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi.

Muusikot: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suarez.

Lavastus ja valot Jukka Huitila

Puvut Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Eppu Helle

Naamiointi Hanna Piispanen