Yksinvaltiaalla on raskas vastuu

 

Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan pieni huone ja cembaloa pienemmän virginaalin lempeät äänet johdattelevat hetkessä Englannin hoviin. Rajalliset puitteet –lavalla vain nainen ja soitin – riittävät intensiiviseen tunnelmaan. Neitsytkuningattarena tunnettu Elisabet 1 (1533–1603) pohtii, miten hankala tilanne ratkaistaan.

On vuosi 1587, ja yksinvaltiaan kriisi on sekä poliittinen että henkilökohtainen. Tilanteessa ei ole mitään hauskaa, sillä kuningattaren on pian päätettävä serkkunsa Maria Stuartin kuolemantuomiosta. Jotain ristiriitaista ja ilakoivaa sentään näkyy, kun monologin esittävän Elina Mustosen runsas asu on täynnä pehmopupuja ja -nalleja, ja näyttävän hiuslaitteen kiehkurat kohoavat korkeuksiin. Asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Kuningatar ottaa tilansa, mutta vähintäänkin toista pääosaa näytelmässä esittää kaunis laatikonmuotoinen kosketinsoitin. Se on asetettu lavan keskelle, ja soittaja istuu sen ääressä selkä yleisöön päin. On hurmaavaa kuulla erityisesti cembalistina tunnetun Mustosen esittävän renessanssin ajan musiikkia, ehkäpä se auttaa Elisabetia vaikeassa päätöksessä, jossa naishallitsijan kannanotto on perusteltava tarkkaan.

Näytelmässä kuvataan hetkiä ennen kuolemantuomion vahvistamista, ja se pohjautuu Elisabetin omiin ja aikalaisten kirjeisiin. Kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Nely Keinäsen teksti avaa näkymiä valtaan ja oikeudenmukaisuuteen. Mustonen ja Keinänen ovat aiemmin tehneet yhteistyötä mm. Shakespearen ajan naisten maailmaan paneutuen.

Elina Mustosen tapa yhdistää sooloteoksissaan muusikon ja näyttelijän rooli on virkistävä. Vaikka Elisabetin vakava pohdiskelu jää paikoin vanhan musiikin sointujen peittoon, tarjoaa esitys historiallisen viitekehyksen universaaleihin moraalikysymyksiin, ja antaa perspektiiviä nykyteatteriin tottuneelle yleisölle.

Teatteri Jurkka 
Minä, Elisabet I

Kirjoittanut: Nely Keinänen
Suomentanut: Kersti Juva
Ohjannut: Laura Jäntti
Näyttämöllä: Elina Mustonen
Skenografia: Tarja Simone
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Sähköä yksinäisen elämään

Kuva Mitro Härkönen

Kun maailmankuulun Spymonkey-ryhmän perustaja ja fyysisen teatterin mestari Aitor Basauri ja klovneriaan ja miimikkaan erikoistunut näyttelijä Marc Gassot yhdistävät voimansa, on tuloksena mestarillista fyysistä teatteria.

Rakkaudesta sähköön Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä leikittelee vakavilla aiheilla. Tyhjän kodin ainoat ilonaiheet ovat sähköllä toimivat vempaimet ja yksinäisyyttä potevan asukkaan mielikuvitus. Päähenkilöä Markkua esittävä Gassot taipuu uskomattomiin asentoihin, hän pyrkii sisään postiluukusta ja ryömii esiin ikkunasta, kiepahtaa pesualtaaseen ja kompuroi vedestä liukkaalla lattialla. 

Kaikki tapahtuu pelottavan hienosti, yksikään harha-askel ei suista miestä kanveesiin. Taiturointi juoksumatolla on kuin loputon selviytymistarina elämän oravanpyörässä. Gassot selviää siitäkin voittajana. 

Hurjaa menoa näyttämöllä tehostavat monet uskaliaat yksityiskohdat; auki poksahtava oluttölkki kastelee yleisöä eturivillä, ja ahdistusta pakoilevan miehen aamutakin hihat liekehtivät. Pesäpallopeliin pyydetään katsomosta pari vapaaehtoista, ja meno yltyy. Pallo saadaankin sinkoamaan takariville saakka. Gassot flirttailee yleisönsä kanssa, ja hänen vetovoimansa on kiistaton. Mestarillisen kehonkielen lisäksi hän luo ilmeikkäällä mimiikallaan näyttämölle nopeasti muuttuvia tunteita. Markun mielikuvitusystävät Yksin ja Näisyys eivät pysty lohduttamaan, vaikka parhaansa tekevätkin. Alkoholi rauhoittaa tehokkaammin, ja lopulta tyhjät tölkit valtaavat koko näyttämötilan.

Marc Gassot’n ja Saara Törmän loistaviin teksteihin musiikin säveltäneen Karl Sinkkosen ideoima fyysinen komedia on erilaista kansallisteatteria, sanatonta, karnevalistista hupailua ja hienoa musiikillista leikkiä, joka ilmaisee myös suuria tunteita ja merkityksiä. Sellaista soisi näkevänsä useamminkin.

Rakkaudesta sähköön 
Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä
Yhteistyössä mukana Tampereen Teatteri

Lavalla: Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä, Karl Sinkkonen

Ohjaaja Aitor Basauri
Musiikki Karl Sinkkonen
Laulujen sanat Saara Törmä
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti Susanna Pukkila

Koomikon tragedia

Kuva: Aki Loponen

Koomikkona tunnettu Siiri Angerkoski teki näyttelijäntyötään sekä yli- että alityöllistettynä. 

Näyttelijä Pinja Hahtola pukeutuu uusimmassa monologissaan Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa Angerkosken roolivaatteisiin ja tuo esille legendan elämän vähemmän tunnettuja puolia.

Hahtola täyttää näyttämötilan hienosti sekä pienin että suurin sanoin, elein ja ilmein, keskijakaus ojossa ja nuttura tiukalla. Samalla hän tulee pohtineeksi näyttelijyyden universaalia mysteeriä esiintyvänä kollegana.

Siiri Saimi Angerkoski (1902-1971) aloitti uransa teatterissa, mutta tuli tunnetuksi erityisesti elokuvarooleistaan. Yhteensä 107 elokuvaroolia tehnyt Angerkoski on kaikkien aikojen työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä. Hänen uransa oli kuitenkin työnnetty kapeaan muottiin, sillä ronski ja sanavalmis näyttelijä nähtiin ennen kaikkea tuikeailmeisenä pirttihirmuna. Hän oli Pekka ja Pätkä -elokuvien kaulinta heiluttava Justiina ja Suomisen perheen kotiapulainen Hilda.

On vaativaa kirjoittaa monologi, ja esittää se itse. Hahtolan yksipuhelu Siirinä onnistuu luomaan monitahoisen kuvan näyttelijästä, jonka yleisö jo luuli tuntevansa. Autenttiset videokatkelmat taustakankaalla terävöittävät viitekehystä.

Esitys toimii monista näkökulmista, se on sekä mielen sisäistä puhetta että yleisölle suunnattua. Mukana matkalla vilahtelee aikalaisia, mm. elokuvaohjaaja Toivo Särkkä, teatteriohjaaja Eino Salmelainen ja näyttelijäkollegat Tauno Palo, Ansa Ikonen, Helena Kara, Hannes Häyrinen ja Leo Jokela, ja keskustelua käydään myös perheen ja puolison kanssa. Ajankuva piirtyy selkeänä, Angerkoski koki suomifilmin nousun ja tuhon, filmitähteyden haasteet ja television mullistavan vaikutuksen.

Läpi uran Angerkosken toiveena oli saada esittää oikea, vakavasti otettava rooli. Toive toteutui vasta vuonna 1970, kun hän jo sairaana ja laihtuneena esitti Aulikki Oksasen kirjoittamassa televisioelokuvassa Aliisa pääosaa. Roolista hänelle myönnettiin naispääosan Jussi-palkinto – postuumisti. Elokuva jäi Siiri Angerkosken viimeiseksi, hän kuoli maaliskuussa 1971 vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Teatteri Avoimet Ovet: Saa rumiakin tanssittaa – Siiri Angerkosken opissa

Käsikirjoitus Pinja Hahtola
Ohjaus Olka Horila
Rooleissa Pinja Hahtola
Lavastus ja puvustus Olka Horila ja työryhmä
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Tarpeisto Karita Fallström-Autio
Videosuunnittelu Jere Kolehmainen ja Pinja Hahtola
Graafinen suunnittelu Susanna Zographos
Tuotanto Riihimäen Teatteri ja Teatteri Avoimet Ovet

Meri on maailman muisti

Anssi Niemi, Laura Rämä ja Minna Suuronen.
Kuva: Mitro Härkönen

Muisti on arvaamaton, se käyttäytyy kuten haluaa. Me muistamme asioita, jotka olisi parempi unohtaa, ja helposti kadotamme sen viisaan ja muistorikkaan tien, jota olisi hyvä kulkea. Marjo Niemen kirjoittama Se saattaa olla ihminen tarkastelee Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä muistamisen ulottuvuuksia.

Alku on tragikoominen; kirjailija putoaa ystävänsä hautaan. Naarmut kyllä paranevat, mutta kuopasta ylös ja takaisin mielen selkeille väylille päästäkseen hän alkaa kirjoittaa kirjaa. Kun menneisyyttä pengotaan, paljastuu tietenkin ristiriitaista tietoa – ja muistoja – siitä miten asiat oikeasti olivat. Käsikirjoituksesta valmistuu useita versioita, muisti kun on epäluotettava todistaja.

Ihminen käsittelee omia, yksilöllisiä traumojaan osana lähiyhteisöään ja yhteiskuntaa. Mutta Niemen näytelmässä kurkotellaan myös laveasti ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin ja avataan historian kipukohtia, niin juutalaisvainoja ja fasismia kuin mielenterveysongelmia ja luokkanousua.

Rankkoja aiheita väläytellään katsojien silmien eteen sekä pikku vihjeinä että lämpimällä huumorilla, armollisuudellakin. Rantaan ajelehtii merestä raskas mytty, ja se saattaa olla ihminen. Pian muistinsa menettänyt nainen löytää menneisyydestään kiinnekohtia. Kirjailija saa luettavakseen Euroopan historian, ja runoileva psykiatri kirjoittaisi mieluummin lempeitä ja lyyrisiä säkeitä, kuin pian suljettavan hoitolaitoksensa historiikin.

Niemen kieli on minimalistista sanataidetta, jonka avaruudessa jokainen ele näyttämöllä saa merkityksen. Me teemme virheitä, on repliikki, joka toistuu, ja sekin on hyvä muistaa.

Moniin rooleihin taituruudella muuntuva näyttelijäensemble ihastuttaa ja naurattaa. Haikea ja huokaileva äänimaailma syntyy pelkistetyin keinoin huuliharpulla, haitarin palkeiden hengittelyllä, kengänpohjien kopisteluilla. Taivaalta sataa keltaisia post-it lappuja kuin kirkuen: muistattehan!

Se saattaa olla ihminen: Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Käsikirjoitus Marjo Niemi
Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi, Laura Rämä 

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka
Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä
Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen 

Kahlittuna vallanhimoon

 

Kuva Mikki Kunttu

Eläimet talutetaan lavalle ja kahlitaan kettingeillä penkkiin istumaan. Vai ihmisiäkö he ovatkin, ihmiseläimiä? 

Faabelin tavoin tarinaa kuljettava Eläinten vallankumous osoittaa, kuinka helposti ihmismieli talttuu ja taipuu, kun sitä ohjataan diktaattorin elein.

Michael Baranin Suomen Kansallisteatteriin ohjaama, dramatisoima ja suomentama George Orwellin klassikko Eläinten vallankumous (engl. Animal Farm, 1945) on satiirinen kuvaus vallasta ja manipuloinnista. Kepeän eläimellisyyden ja määkimisen takana vaanii hyytävä tunne. Miten helposti vallanhimo johtaakaan totalitaariseen yhteiskuntaan ja kahlitsee ajattelua ja vapautta.

Maatilan eläimet tekevät vallankumouksen vanhan karjun ohjeiden mukaan. Johtajiksi valikoituvat siat, jotka tunnetaan muita eläimiä älykkäämmiksi. Ne ottavat itselleen etuoikeuksia ja kehittävät aatesuunnan, animalismin, jonka sääntöjä kaikkien tulee totella. Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha. Syttyy eripuraa, kapinaa ja  valtataisteluita – tietenkin – ja vaikka eläinten keskinäistä tasa-arvoa vannotaan, ovat toiset lopulta tasa-arvoisempia kuin toiset.

Taivassalin näyttämökuva on vankilamaisessa karuudessaan kaunis. Eläinyhteisön jäsenet kaurapellonkeltaisissa asuissaan eivät kuitenkaan pysty pyristelemään koneistoa vastaan, vaan sokaistuvat vallanhimossaan. Pian siat jo kävelevät kahdella jalalla ja juhlivat yhdessä ihmissikojen kanssa laseja kohottaen. Juhani Nuorvalan musiikki lavan reunalta korostaa kohtalokkuutta.

Lavan taustalla ikiaikaisia luolamaalauksia esittävät eläinkuvat saavat seurakseen uutta historian kerrostumaa, kun kuvien lomaan maalataan lisää surmattuja eläimiä. Näin ihminen kaivertaa omaa kohtaloaan kallioon, vuosisadasta toiseen.

Suomen Kansallisteatterin Taivassali: Eläinten vallankumous

Rooleissa:
Jani Karvinen, Verneri Lilja, Pirjo Luoma-aho, Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Wenla Reimaluoto ja Marketta Tikkanen, Mikko Jutila sekä Seela Sella (videolla).

Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valot ja videot Mikki Kunttu
Musiikki Juhani Nuorvala
Äänet Jani Peltola, Juhani Nuorvala ja Turkka Inkilä
Naamiointi Petra Kuntsi

 

Kirjoitettua rakkautta

Kuva: Harri Hinkka

Voihan elämä! Seela Sella, Esko Roine ja 50 vuotta kirjoitettuja muistoja liikuttavat katsojia ympäri maan. Nyt näytelmä nähtiin Espoossa Sellosalissa.

Rakkauskirjeitä on kahden hengen esitys, jonka kanssa rakastetut näyttelijäkonkarit ovat kiertäneet maata jo pitkään. Legendaariset Sella ja Roine muodostavat hienon, tasapainoisen parin, ja keille muille tämä minimalistinen vuoropuhelu paremmin sopisikaan!

Teos on näennäisesti yksinkertainen, sillä lavasteiksi riittävät kaksi pöytää ja kasa kirjepaperia, kortteja ja muistilappuja. Muita tehosteita, valoja tai teatterisavua ei tarvita. Intensiivistä läsnäoloa on sitä enemmän.

Kahden ihmisen elämäntarinat kulkevat vuosien myötä rinnakkain välillä risteytyen, välillä loitontuen. Heidän toisilleen kirjoittamat intiimit, hurjat, mielikuvitukselliset ja rakkaudentäyteiset kirjeet punovat näkymättömän verkon, jolla taiteilija Melissa ja senaattoriksi päätyvä Andy kiinnittyvät toisiinsa ikuisesti. He ovat sydänystäviä jo lapsuudessa ja nuoruudessa, he vanhenevat, perustavat tahoillaan perheet, eroavat, surevat ja rakastavat. Mutta eivät saa toisiaan.

Vuosikymmenten mittainen yhteys toiseen ihmiseen puhuttelee, ja ystävien toisilleen lukemat kirjeet ovat intiimejä, hurjia, koomisia ja lämpimiä. Se on rakkautta, tietenkin, mutta usein sen huomaa vasta kun toinen on poissa.

A. R. Gurneyn kirjoittaman, vuonna 1988 ensi-iltansa New Yorkissa saaneen näytelmän on suomentanut Juha Lehtola. Sitä ovat maailmalla  esittäneet muun muassa Elizabeth Taylor, Gerard Depardieu, Mia Farrow, Tom Hanks ja Mel Gibson. 

Mies meni metsään

Kuva Stefan Bremer

Toimittaja Kaarlo Antero Vatasen asiat ovat huonosti, ihmissuhteet hiertävät ja työ turhauttaa. Hän loikkaa oravanpyörästä ja saa matkakumppanikseen jäniksen. Alkaa kohelluksen ja kommellusten täyttämä reissu maakuntien markkinoille ja puolukkametsiin, missä suomalaismies löytää itsensä ja onnensa. 

Ohjaaja Kristian Smeds on juuri kiinnitetty Kansallisteatteriin ohjaajaksi sekä kansainvälisten suhteiden koordinoijaksi ajalle 2024–2030. Hän aloittaa kautensa hulluttelemalla Arto Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneellä klassikkokomedialla Jäniksen vuosi. 

Alku onkin rempseä. Harvoin nähdään Suurella näyttämöllä näin ite-taiteen hengessä luotua ilottelua. Smeds kertookin tavoitelleensa kesäteatterilavojen hupailua, eräänlaista kesämökkiteatteria, jossa ilo ja leikki saavat ansaitun arvon. Juhlat alkavat heti yleisön soljuessa paikoilleen ja mekkala kiihtyy. Myös yleisöä yllytetään heilumaan ja laulamaan mukana. Ja pian ollaan nimismiehen puheilla, Lapin erämailla ja saunan lauteilla. 

Jos 70-lukulaista tarinaa leimasi Kekkosen aikakausi, on uuteen sovitukseen tuotu ajankohtaisia elementtejä aina Samsung-kännyköistä uuteen, tyylikkääseen presidenttipariin. Marja Salo porkkanaa purevana jäniksenä lunastaa ansiokkaasti seremoniamestarin roolin. Huomaan miettiväni, kuinka rankkaa mahtaa jäniksen hatun alla olla, rehvakkuus ja äänekkyys varmasti koettelevat sekä mieltä että äänenkäyttöä.

Pikkuinen jänis ja Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen muodostavat parivaljakon, joka on sekä sopivan erilainen että yllättävän vilpitön. Hulvattomia ovat muutkin näyttelijät, jotka antavat palaa estoitta. Jos alun sekamelska vaivaannuttaa, niin sävyt ja tunnelma kyllä synkkenevät loppua kohden. Se tuntuu tarpeelliselta ihan balanssinkin vuoksi, ja hengitys saa tasaantua. Videokuvan käyttö reaaliajassa ja lähiotokset ovat hienoja teknisiä tyylikeinoja.

Kun Vatanen poistuu teatterin pääovista Rautatientorille ulkoilmaan kameran seuratessa, on hän jo maailmaan valmis ja vapautunut Suomi-mies. Sekä lavastus että esityksessä kuultava musiikki tallentavat aikakauden sävyjä. Lastenanimaatiosta tuttu leppoisasti vihelletty tunnusmelodia jää korvamatona soimaan ja saa uskomaan leikin voimaan.

Suomen Kansallisteatteri
Paasilinna -Smeds Jäniksen vuosi

Työryhmä:
Ohjaus Kristian Smeds
Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti Marta Aliide Jakovski