Isästä lapseksi

Ensin kaikki vaikuttaa hassulta: iso mies hukkaa toistuvasti kellonsa, käsittää väärin, sotkee asioita. Niinhän me kaikki joskus käyttäydymme, tarkistamme hellan levyt ja avainten paikat hullunkurisuuteen saakka. Nauramme toisillemme ja itsellemme.

Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta
Kuva Tapio Vanhatalo

Mutta ranskalaisen näytelmäkirjailija Florian Zellerin (s. 1979) Isä-näytelmässä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa isä (Jari Pehkonen) on sairastunut, eikä se enää huvita.

Muistisairas isä tanssittaa läheisiään oman pillinsä mukaan. Mies komentaa ja äksyilee, ei kuule eikä kuuntele. Vanhus pyörittää karusellia: töissä käyvää tytärtä (Vuokko Hovatta), tyttären miesystävää, vaihtuvia hoitajia. Sirkus muuttuu painajaiseksi.

Eikä isä aina itsekään tiedä missä ollaan. Hänen mielensä on jäänyt menneisyyteen ja ympäristö tuntuu vieraalta. Ollaanko nyt omassa kodissa vai kenen kotona, miksi sisustus on tällainen? Tyttäristä toinen, se joka on poissa, on parempi ja rakkaampi. Ja sille, joka on läsnä, voi hyvin kiukutella.

Kun isästä tulee iso lapsi, tytär ryhtyy vanhemmaksi. Roolit vaihtuvat ja arjen komiikasta tulee kipeää. Näytelmän hilpeät kohtaukset, isän steppinäytökset ja tanssiaikeet pehmentävät muuten synkkäsävyistä tunnelmaa. Hurmuriksikin heittäytyvä isä elää täysillä, kunnes traaginen totuus paljastuu. Isä on jatkuvan hoidon tarpeessa.

Elämä muistisairaan läheisen kanssa koskettaa yhä useampaa suomalaista. Jari Pehkosen isähahmo on syvästi liikuttava ja Pehkonen tekee huikean roolityön. Kun syystuulessa puiden lehdet putoavat, mitä ihmisestä jää jäljelle? Sairaalahuoneen puistonäkymä muurautuu umpeen ja ulkomaailma loittonee. Palataan perusasioihin, elämään ja kuolemaan. Älä nyt ole lapsellinen, hoitaja tokaisee.

Florian Zeller Isä
Suomen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa:
Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari, Leenamari Unho.
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo.
Valosuunnittelu Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko.
Naamiointi Milja Mensonen.

Nainen maailman peilissä

Näyttelijä Heidi Herala katsoo naista silmiin ja vähän syvemmällekin monologissa Peilinpitelijä. Marja-Liisa Vartion (1924-1966) runoihin pohjautuva draamallinen esitys on nähty mm. viime kesänä Kajaanin Runoviikoilla ja nyt Helsingissä Teatteri Jurkassa.

Kuva Aura Nukari

Vartion vahvat säkeet piirtävät kuvan toden ja unen risteyskohdista. Näkijäksikin mainittu Vartio löysi usein runoutensa innoituksen suomalaisesta kansanrunoudesta. 

Omalaatuisen pienoismaailman luova esitys sinkoilee katsojan eteen liikuttavia, hurjia ja koomisia sävyjä. Herala onkin vahva naiseuden ja myyttisen kuvaston tulkitsija.

Herala muuntautuu kesähuoneessa muistoissaan istuvasta vanhuksesta jänteväksi tanssitytöksi. Hän kokoaa syliinsä koko maailman kuin kankaan, syleilee aurinkoa, kantaa lasta ja tanssii häitä. Kuvataiteilija Markus Jäntin maalaamat kankaat tukevat mielenmaisemien vaihdoksia. Raivo, liikutus, lohtu ja huumori kukkivat, ja radiossa soi 60-luvun iskelmä.

Varhain kuolleen Vartion runoissa näyttäytyy vahva ja monipuolinen nainen. Voimme tervehtiä häntä peilissä, sillä Herala osoittaa, että rikas elämä on mahdollista meille kaikille.

Peilinpitelijä

Teatteri Jurkka

Roolissa: Heidi Herala

Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala ja Heidi Räsänen

Maalaukset: Markus Jäntti

Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti

Sukupolvien suodattama rakkaus

Se tavallinen tilanne: lapsiperheen arki ahdistaa ja parisuhde rakoilee. Mies hakee ymmärrystä muualta, ja kriisi on valmis. Hädän tullen paikalle kutsutaan äiti.

Kuvassa Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi. Kuvaaja Tanja Ahola.

Äitien, isien ja esivanhempien kokemukset, käytösmallit ja rakkaus suodattuvat aina uuteen perhekuvioon sen alusta saakka. Toisiinsa ihastunut pariskunta ei kuvitelmistaan huolimatta ole rakkaudessaan vapaa, vaan kantaa mukanaan rankkaa taakkaa, on taustalla sitten hylkäämistä, alkoholismia tai väkivaltaa.

Vera Kiiskisen käsikirjoittamassa ja Kansallisteatterin Omapohjaan ohjaamassa näytelmässä Sisäistetyt teoriat rakkaudesta nuori perheenäiti Ida (Sanna-June Hyde) pelkää tulevansa jätetyksi. Ja juuri se, mitä eniten haluaa välttää, tapahtuu. Sanotaan, että uskottomuus on periytyvää, ja ihminen toistaa omaa traumaansa, ellei pääse käsittelemään sitä ajoissa. Olemme sisäistäneet omat rakkauden teoriamme liiankin tiukasti.

Kiiskisen teksti käy suoraan kiinni kliseisiin, mutta käsittelee tilannetta harvinaisen realistisesti. Aviorikos on tapahtunut, mutta miten siitä selvitään? Ida on raivoissaan ja samalla pelkää omia aggressiivisia reaktioitaan ja syyllistää itseään. Mitä jos rakkaus arjessa muuttuu velvollisuudeksi? Voiko olla onnellinen, jos kukaan ei tarvitse, hän kysyy.

Syyllisyys on myös äidinrakkauden varjopuoli. Terapeutin vastaanotolla nuoripari oppii tarkastelemaan lapsuuden kiintymyssuhteita ja vanhemmiltaan omaksumiaan käyttäytymismalleja, joita he tahtomattaankin toistavat. Johtuuko sittenkin kaikki vanhemmista? Toista lastaan odottavalle Idalle epäilys on kiduttava. Hän näkee itsensä pikkutyttönä ja tajuaa myös oman äitinsä kokeneen lapsuudenkodissaan traumaattisia hetkiä.

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta Omapohjan pienellä näyttämöllä on intiimiä kamarinäytelmää analyyttisimmillään. Hullunkuristen esivanhempien hahmot tuovat rankkaan aiheeseen huumorin sävyjä. Esityksen musiikki ilahduttaa, varsinkin kun se on kirjattu ohjelmalehdykäiseen soittolistaksi.

Kun Idan vauva syntyy, on akuutti tilanne jo rauhoittunut. Vauva hymyilee ja jokeltelee äidilleen ja äidinäidilleen, kiinnittyy osaksi sukupolvien ketjua.


Sisäistetyt teoriat rakkaudesta.
Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa.

OHJAUS Vera Kiiskinen
LAVASTUS JA PUVUT Josetta Ryynänen-Brotherus
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu
ÄÄNISUUNNITTELU Vera Kiiskinen ja Iiro Iljama
ROOLEISSA Sanna-June Hyde, Ilkka Villi, Kaija Kiiski, Jari Virman, Irina Pulkka ja Sunja Hyde.

Tuuli käy heidän ylitseen

Kansallisteatterin Omapohjassa esitettävä Kohtauspaikkoja kadonneille juhlistaa Iida Vanttajan 25-vuotista uraa nukketeatteritaiteilijana. Näytelmän tummasävyisiä episodeja kietoo löyhästi yhteen haikeasti suhiseva tuuli ja aavan meren laineet.

Kuvassa Mila Nirhamo ja Iida Vanttaja. Kuva Saara Mansikkamäki.

Nainen on saaren vankina ja lähettää paperiveneensä merelle kuin pullopostin. Mies on hautautunut kotiinsa, rouva hukkaa itsensä meluisaan ostoshelvettiin. Vanhus pukeutuu parhaimpiinsa ja juhlallisesti valmistautuu katoamaan. Työnhakija kadottaa itsensä byrokratian pyöröovissa. He ovat kaikki hukassa, kuka muilta, kuka itseltään.

Yhteiskunnassa syrjään joutuneita ja unohdettuja hahmoja löytyy lähempääkin kuin saarelta, joka näytelmässä rinnastuu Seilin saareen. Eikä yksinäisyyden ja toimeentulon kanssa kamppailevia auteta kampanjoilla ja muodikkailla voimaantumisprojekteilla. Viraston puhuva pää tarjoaa ratkaisua: maataloustukia, kuntoutusta, työvoimapalveluja. Taiteen tuki onkin kannattamattomana lopetettu.

Pisteliäs yhteiskuntakritiikki osuu toki kohdalleen, mutta mutkan kautta, ilman sanoja. Nukketeatterissa ihmisääni voisikin vaihteeksi hiljetä, jotta muu äänimaailma pääsisi tehokkaammin uimaan tajuntaan. Meren aallot, tuulenpuuskat, kadun vilinä, jopa Silja Linen tunnusmusiikki kaikessa ironiassaan, toimivat.

Kun yhden luukun virkailija huomaa yrityksensä toivottomuuden, hän heittäytyy empaattiseksi ja kysyy asiakkaaltaan mitä tämä oikeastaan haluaa. Mutta söpöily ei auta, ja Vanttajan laulusoolo jää kokonaisuudesta irralliseksi. Missä ovat ne kohtauspaikat, joissa kadonneet voisivat löytää itsensä ja toisensa? Sitä ei paljasteta.

Esityksen ehdottomasti parasta antia ovat koskettavat nukkehahmot ja nukettajien taidokkuus. Ilmeikkäät nuket toimivat peileinä; kun ihminen kohtaa nuken, hän näkeekin itsensä, oman arkuutensa ja kömpelyytensä. Pieni mies tuuliajolla sateenvarjonsa kyydissä on tuulen lailla ohikulkija. Niin ohuesti me olemme elämässä kiinni.

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö
Vanttaja - Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille

NÄYTTELIJÄT Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula
OHJAUS, SKENOGRAFIA, NUKENRAKENNUS Iida Vanttaja
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

Kadonneen jäljillä

Hammaslääkäri Kirnuvaara osaa kyllä juurihoidon, mutta samalla hän on puuduttanut omat tunteensa. Isätön mies on juureton ja onneton, kunnes hän tapaa toisen samankaltaisen, veljensä.

Kuvassa Markku Maalismaa, Esa-Matti Long ja Pirjo Lonka. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Miika Nousiaisen uutuusromaaniin perustuva näytelmä Juurihoito Kansallisteatterissa nojautuu nokkelaan sanaleikkiin ja elämän suuriin kysymyksiin. Samaan pakettiin kietoutuvat niin sukusalaisuudet, muuttoliikkeet, rotukysymykset kuin ihmisen kaipaus toisen ihmisen luo. Ollaan totisesti kadonneen jäljillä.

Yrmeä Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on seipäänniellyt tiedeuskovainen, hammaslääkäri Jumalan armosta. Hänelle hammas on maailman kiehtovin organismi ja hammaslääkäri evoluution huippu. Hän tekee töitä, kun ei muutakaan osaa. Kiintyä ei kannata, sen hän tietää, sillä jopa koiran kuolema tuntui pahalta.

Hipsterihahmo ja mainostoimistomies Pekka Kirnuvaara (Esa-Matti Long) tulee juurihoitoon velipuolensa vastaanotolle ja vähitellen miehet alkavat selvittää isänsä tekosia. Löytyy sisar Ruotsista, toinen Thaimaasta ja yksi vielä Australiasta. Maisemat vaihtuvat ja tilanteita luodaan nopeaan tahtiin. Videotekniikka ja kuultokuvamaiset heijastuspinnat lavasteissa ovat käytössä taitavasti.

Mutta asiaa on paljon, kokonaisen romaanin verran, siihen ei näytelmän dialogi oikein taivu. Isänsä jälkiä seuraavan sisarusparven suilla puidaan myös Lieksan romanien kohtaloita, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien asemaa ja aboriginaalien kokemuksia Australiassa. Pitkät vyörytykset aussimurteella tuntuvat puuduttavilta ja kirosanojen tiuha viljely tarpeettomalta tehokeinolta. Kun pitkän matkan taittumiseksi esitystä kevennetään näyttävillä laulunumeroilla, on tv-viihteen tuntu jo lähellä.

Paluu arkeen ja töölöläisen hipsterin kotikonnuille tuntuu lopulta helpottavalta. Ja vaikka isää ei reissussa löytynytkään, toi Esko matkalta mukanaan jotain muuta arvokasta: kadonneet tunteet ja puhumisen taidon.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Suomen Kansallisteatterin Pieni näyttämö

ROOLEISSA Esa-Matti Long, Pirjo Lonka, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Aleksis Meaney
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen

Instant pleasure

Nyt Kati nappaa, huudahteli tyttäreni 90-luvulla tapittaessaan tv-kokki Kati Napan kokkailuja. Tytär on tänään saman ikäinen, kuin Teatteri Jurkassa esiintyvän Riskiryhmän nuoret näyttelijät, joku heistä on tv:stä tuttukin. He kaikki snappaavat, tägäävät, instaavat, bloggaavat ja somettavat luontevasti arjen askareissa - jopa keittiössä, ja tänään myös Teatteri Jurkan näyttämöllä.

Kuva: Marko Mäkinen

TV-kokkikonkari Kati Napan ohjelmia katsottiin uusintoinakin, ja kotirouvat tallensivat niitä myöhempään käyttöön. Nykyelämässä kaikki on tässä ja nyt, online. Sillä digilaitteet parantavat parisuhteen, tehostavat työpalavereja, niillä vangitaan hetken impressio ja lähetetään kaverille hymynaamainen selfie.

Peukutus on yhteisöllistä viestintää, tätä sukupolvea ei voi sanoa tuppisuukansaksi.


Esityksessä Snap - leipää ja sirkushuveja digiarkeaan elää kerrallaan kolmesta neljään riskiryhmäläistä. Nämä nykyajan ammattilaiset osaavat heittäytyä hetkeen. Kaikki tuntuu sulavalta ja maistuvalta, kuin kiiltäväksi kuorrutettu hedelmäkakku. Twiitit lentävät ja kaikilla on hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisöllä, joka saa osallistua sydämensä kyllyydestä. Katsojilta kerätään ideoita Leijonan luolaan astuvan start-up-yrittäjän innovaatiohankkeeksi ja pyydetään vinkkejä esitettävän näytelmän aiheeksi ja tyylilajiksi. Kommunikaatio pelaa, kuvia saa ottaa ja jakaa.

Eikä kaikki ole suinkaan niin höttöistä, kuin luulisi. Taiten raamitetuissa improvisaatiotuokioissa käsitellään monenlaisia nykypäivän ilmiöitä epäterveellisestä ravinnosta perheenäidin uupumukseen ja hyggeilystä syömishäiriöihin. Mutta ongelmat katoavat sketsin aikana ja sitten voi taas nauraa. Huojentavaa yhteisöllistä tositelevisiota, Putouksesta tuttua, nyt livenä. 

Virkistävän esityksen ja lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden vauhtia voi vain ihailla. Mutta kakusta jää syömättä suurin osa ja jälkimaku liukenee pian. Olisiko niin, että syvimmän makuelämyksen antaakin vain paksu ja meheväksi kostutettu pohja.


Teatteri Jurkka Snap - leipää ja sirkushuveja

Konsepti: Riskiryhmä ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavalla helsinkiläisen Riskiryhmän näyttelijöitä ja muusikoita, mm. Elina Aalto, Tommi Rantamäki, Karoliina Niskanen, Ushma Karnani, Tuomas Hautala, Rosanna Kemppi, Mikko Virtanen ja Annika Poijärvi.

Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Minä elän kuten itse elän, huutaa uhmakas Tähkäpää ja juoksee pitkin betonilattiaa. Vanhan budosalin karut puitteet ja laajat ulottuvuudet antavat TEHDAS Teatterin Tähkäpää – tornin diiva -esityksessä naiseuttaan etsivälle prinsessalle loistavasti tilaa sekä kiukutella että diivailla.

Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel. Kuva Jussi Virkkumaa.

Vahvaan fyysiseen tanssi-ilmaisuun tukeutuva näytelmäteos on saanut lisämääreekseen näyttämörunoa ja kiitolaukkaa, eikä suotta. Tanssijat Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel rimpuilevat toisissaan ja toisistaan irti välillä puoli vartaloa muoviputken sisässä, välillä teräsrullakon kyydissä tai suihkukaapissa pakkausmuoviin kietoutuneena.




Vastakohtaisuuksien vuoropuhelussa kohtaavat perusvoimat, valot ja varjot, jin ja jang.

Kiihkeärytminen esitys pohjautuu Pipsa Longan tekstiin, joka on itsenäinen osa palkitusta kuunnelmasta ja runokokoelmasta Pimeän nimi. Alma Rajalan ohjaus on runotekstille uskollinen, mutta samalla tarjoaa sille mahdollisuudet kasvaa vanhojen viljasiilojen ja kutomorakennusten suomiin korkeuksiin. Launaun hieno metallinsävyjä ja synteettisiä äänimaailmoja maalaileva musiikki korostaa nykynaisen ahdistusta ja ristiriitoja matkalla minuuteen.

Tyttö on aito primadonna, äksyilevä sadun Tähkäpää. Hän on lukinnut itsensä torniin, pyörii, ja näkee itsensä kolmesta suunnasta. Ilo, suru ja tuntematon pitävät hänelle seuraa. Mutta mieli tekee toki muutakin, sillä tämä prinsessa ei alistu. Raivottaren kiihkeydellä hän taistelee sekä ulkopuolisia odotuksia että naiseutensa erilaisia ilmentymiä vastaan. Hiukset, nuo vimmaisesti kasvavat, tuntuvat kuristavan Tähkäpään. Niistä on päästävä eroon, mutta se ei käy vain heittämällä ne alas tornista. Hiuksilla pyyhitään lattiaa ja vedetään köyttä, niiden kanssa aito disco queen tanssii diskopallon alla. Hiuksiin kietoutuu myös seksuaalisuuden voima, tyttö antautuu viettelykselle, antaa maistaa makeaa hunajaa.

Yleisöä liikutellaan näyttämötilassa kohtauksesta toiseen. Ratkaisu pitää otteessaan hyvin, vaikka ei olekaan uutta. Viimeksi samantapaiseen konseptiin oli istutettu pari vuotta sitten Jätkäsaaren Bunkkerissa Helsingissä esitetty Valtteri Raekallion Edustaja, joka pohjasi Eino Santasen runoihin.

Sukupuolirooleilla leikkivä esitys äityy villissä menossaan kimaltelevien asujen drag showksi. Lopulta on kyse itsen heijastumista, omasta ja muiden katseesta, joka kuvastuu lukuisista pinnoista ja peileistä. Kuten aito kansansatu, tämäkin päättyy moniselitteisen onnekkaasti. Tätä tyttöä ei kuitenkaan prinssi nouda, sillä Tähkäpää ratsastaa pois ihan itse.

Tähkäpää – Tornin diiva, esitykset Turussa Alfa-Centerillä, Raunistulantie 25.

Ohjaus: Alma Rajala
Lavastus: Johanna Latvala
Musiikki: Lau Nau
Puvustus ja maskeeraus: Maiju Tainio
Valot: Jarkko Forsman
Esiintyjät: Mickael Stoëckel ja Riina Tikkanen
Tuottaja: Jesper Dolgov
Valokuvat ja video: Jussi Virkkumaa

HUOM!
Tähkäpää-produktiota jatkaa ja laventaa TEHDAS Teatterin aulassa esillä oleva kuuden runoilijan teksti-installaatio Tähkäpään kuvastin, joka heijastelee Tähkäpää – tornin diiva -esityksen teemoja. Tähkäpään kuvastimen on toteuttanut Runoyhdistys Nihil Interitin kirjoittajaryhmä, jossa ovat mukana runoilijat Janette Hannukainen, Satu Heinola, Raisa Jäntti, Niina Oisalo, Tuula Sipilä ja Paula Taimi.