Verenpunainen huuto elämälle

 

Kuvassa Unto Nuora, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne,
Mikko Paloniemi ja Kaisa Torkkel. Kuva Stefan Bremer.

Useita kiinnostavia nykytanssiesityksiä on sattunut silmiini viime aikoina. Vaikka en voi sanoa olevani tanssin tuntija, jokin niissä vetää puoleensa. Tai ehkä houkuttelevinta onkin se, että saa vapaasti heittäytyä yleisöön nauttimaan esityksestä sen kummemmin sitä analysoimatta.

Helsingin Kaupunginteatterin ja Compañía Kaari & Roni Martinin Veren häät oli vetänyt Studio Pasilan katsomon täyteen muitakin tanssin ystäviä. 

Espanjan kansallisrunoilija, multitalentti taiteilija Federico García Lorca (1898–1936) koskettaa edelleen tragedianäytelmällään, jonka tunnetuimpia versioita lienee Carlos Sauran ohjaama flamencoelokuva vuodelta 1981. Veren häät (Bodas de Sangre) valmistui alun perin 1932 ja kantaesitettiin 1933 Madridissa.

 

Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja espanjalais-romani-juutalais-suomalaisen flamenco-orkesterin verenpunainen hääjuhla on rajua, ruumiillista ja roiskahtelevaa läsnäoloa. Sen liike on paikoin hiipivää kauhua, rytmikästä maiskuttelua ja uhkaavaa hiljaisuutta, ja yltyy sitten miltei ilakoivaan tanssiin ja raivoon. Verevä flamencomusiikki kietoo kokonaisuuden yhteen. Itse tarina on klassinen Romeo ja Julia -kertomus, rakkaustarina, jota sävyttävät sukuviha ja mustasukkaisuus, ylpeys sekä intohimo.

Esitys tarjoilee runsaasti vihjailevaa ja monitulkintaista symboliikkaa, lihakarjaa, ihmisiä, pyristeleviä eläimiä. Pyykkikorillinen kenkiä, jalkine roikkumassa ruhojen ripustuskoukussa, lihakaupan valomainos sian ruhonosista, sen vieressä akun lataustasoa ilmentävä palkki. Ja hunnut: morsian, sian morsian. Tanssijoiden valkeat paidat ovat tahriutuneet vereen, vaikka esiintyjät kiihkeästi hokevat ”minä olen puhdas”.

Lorca, kuten aikalaisensa Salvador Dali ja Luis Buñuel, oli Euroopan 1930-luvun taiteen uudistajia, jonka surrealistiset ja vimmaiset kuvat eivät selittele. Muutamia kuorokohtauksia ja repliikkejä lukuun ottamatta tanssijoiden kieli on liikkeen virtaa. Nykytanssin tulkinta näyttää maailman fyysisenä, kehollisena ja sekasortoisena, mutta sehän on ymmärrettävää. Vaikka Lorcalle kävi huonosti luen sen niin, että esityksen tanssinpunainen huuto on uhraus elämälle, alkukantaiselle eläimelliselle otukselle, jota kutsumme ihmiseksi.

Federico García Lorca: Veren häät

Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Koreografia Kaari Martin

Sävellys Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia Kaari Martin, Roni Martin ja Atro Kahiluoto

Näyttämöllä: Kaisa Torkkel, Aino Seppo, Justus Pienmunne, Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi.

Muusikot: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suarez.

Lavastus ja valot Jukka Huitila

Puvut Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Eppu Helle

Naamiointi Hanna Piispanen

Naiset vaeltavat uuteen aikaan

 

Ensimmäiseksi erottuu rytmi. Viisi kovia kokenutta naista lähtee taipaleelle poltetun maan halki. Heillä kaikilla on menneisyytensä ja taustansa, ja he ovat olleet Saksan armeijan palveluksessa omista syistään ja haluistaan. Eletään Lapin sodan lopun aikoja vuonna 1945. Nyt matka vie yhtenä joukkona erämaavaellukselle kohti kotia.

Tommi Kinnusen menestysromaanin Ei kertonut katuvansa pohjalta tehty teatteriesitys on seitsemän teatterin yhteistyöproduktio, jonka on ohjannut ja dramatisoinut taiteilijaprofessori Mikko Roiha. Roihan visio on pelkistetyn niukka, metsämaisemat huojuvat videoseinällä, ja pitkät puulaatikot toimittavat istuimen, talon, saunanlauteiden ja juoksuhautojen virkaa. Viiden naisen lisäksi lavalla ainoana miehenä esiintyvä Jari-Pekka Rautiainen esittää muut roolit, yhteensä kaksitoista, mm. sotilaana, lääkärinä, kuskina ja rajavartijana.

Asetelma on selkeä, tämä on naisten tarina. Kinnunen onkin romaanissaan halunnut kertoa sodasta näkökulman,  josta ei juuri ole puhuttu. Aseveljeyden aikaan moni nainen lähti saksalaisten mukaan työn tai seikkailun perässä tai vain yksinäisyyttä pakoon. Kun sota Lapissa on ohi, tulee saksalaisista vihollisia ja koteihinsa palaavista naisista maanpettureiksi ja huoriksi leimattuja poloja.

Pitkospuilla askeltavien naisten yhteinen rytmiikka löytää esityksessä hienosti paikkansa. Monet vaaranpaikat ja dramaattiset kokemukset, vilu ja nälkä näkyvät konkreettisesti näyttelijäkaartin fyysisessä olemuksessa. Pelot pelätään yhdessä, mutta myös ajoittainen hassuttelu ja nauru yhdistävät. 

Paluu kotiin on silti kivulias: kotikylissä kaikki on poltettu. Ja jos jokunen talo onkin pystyssä, sen ovat jo vallanneet muut asunnontarvitsijat. Jatkosodan kovan hinnan maksavat naiset. Koskettava tarina etenee vääjäämättömästi kohti uudenlaista tulevaisuutta ja toimii hyvin myös teatterin lavalla.

Ei kertonut katuvansa Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Yhteistyössä ovat mukana Tampereen Teatteri, Kouvolan Teatteri, Turun kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Seinäjoen kaupunginteatteri, Hämeenlinnan Kaupunginteatteri sekä suomalaisberliiniläinen Vapaa Teatteri. Esitys sai ensi-iltansa 1.7.2023 Heimathafen Neukölln-teatterin Pier 9-näyttämöllä.

Rooleissa Mari Turunen, Tiina Winter, Ulla Koivuranta, Mari Pöytälaakso, Liisa Peltonen, Jari-Pekka Rautiainen

Dramatisointi ja ohjaus Mikko Roiha
Ääni- ja videosuunnittelu, kuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Taina Sivonen