Julmaa leikkiä keveissä kantimissa

Marja Salo ja Paavo Kinnunen. Kuva Cata Portin

Valkoiset verhot liehuvat Vallilan kansallisteatterin näyttämöllä, ja luvassa on historian lehtien havinaa. Laura Ruohosen uutuusnäytelmä Sultanaatti sukeltaa 1500-luvulle Osmanien valtakunnan hoviin ja löytää sieltä ihmiskunnan perisyntejä.

Ilmavat kankaiset pyörteet luovat illuusioita ja valojen ja värien leikki niiden pinnalla muuttavat näkymiä yhtä vikkelästi kuin nainen. Ovelasti hän vain keittää kahvia, hetkessä kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Kauhean sulttaani Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit nousivat mahtavaksi hallitsijakansaksi, mutta hänen lempivaimonsa, entinen orja Roxelana aloitti naisten sultanaatiksi kutsutun aikakauden, jolloin naisten valta hovissa korostui. Kaiken takana on nainen, sanotaan vitsikkäästi edelleen.

Ruohonen tuo näyttämölle paljon sarkasmia, väkivaltaa ja vertakin, laulun sanoissa toistuvat sota ja sen mukanaan viemät lapset, veljet ja puolisot. Erityisesti sukupuolta tarkastellaan; mitä saa ja voi tehdä. Brutaalit tavat ja länsimaisen perikadon kritiikki esitetään tyylikkään leikkisästi, ja pian nainen voi olla kuten muutkin ihmiset. Kaiken keskellä roikkuu hirttoköysi, jota tarvittiinkin esimerkiksi silloin, kun sulttaani murhautti veljensä.

Ihmiskunnan historia pysyy koossa näyttämöllä, vaikka rankoilla aiheilla leikitellään. Ehkä karnevalistinen aikuisten satu onkin juuri oikea tapa tehdä näkyväksi vallankäytön absurdeja rakenteita. Supi sulttaani (Paavo Kinnunen) on vaimonsa (Marja Salo) pauloissa ja yhdessä suunnitellaan mittavia uudistuksia. Kaavaillaan verohelpotuksia, luonnostellaan pomminkestäviä siltoja, kouluja ja sairaaloita. Etsitään parhaita käytäntöjä, kuten millä tahansa työpaikalla tänä päivänä. Viime aikojen sotaisat tapahtumat vilahtavat mielessä usein.

Terävät viittaukset lähihistoriaan ja nyky-yhteiskunnan kipukohtiin saavat miettimään, mitä ihmiskunta on oppinut. Kun sulttaania neuvotaan ensiksi rakentamaan pyramidi, voi senkin helposti nähdä metaforana. Näytelmän villi meno kuitenkin tyyntyy loppua kohden, ehkä Supi jo ennustaa tulevan loppunsa. Sulttaanin viimeiset sanat ja vastaus kysymykseen ”mikä on tärkeintä elämässä?” on ”Hyvyys”. Vastaus voi olla haalea, mutta se on totta.

Suomen Kansallisteatteri: Sultanaatti 

Rooleissa: Marja Salo, Paavo Kinnunen, Markku Maalismaa, Jani Karvinen, Henna Sormunen, Saima Haapasalo.

Ohjaus Laura Ruohonen
Tekstin dramaturgia Pipsa Lonka
Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Musiikki Riikka Talvitie
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Laulun harjoittaminen Mari Kätkä

Brechtiä jokanaiselle – ja muillekin

Kuva Tanja Ahola

Jo näytelmän nimi sisältää viekkaan ajatusleikin: tätäkö kaikki naiset haluavat? Musiikkiteatteri Kapsäkin Brechtiä jokanaiselle nostaa parrasvaloihin niin Brechtin naissuhteet kuin naiset neron varjossa.

Saksalainen näytelmäkirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja Bertolt Brecht (1898-1956) oli ennakkoluuloton idealisti, joka teki tunnetuksi eeppisen teatterin käsitteen. Siinä ei pyritä illuusioon, vaan herätellään katsojien kriittistä ajattelua. 

Eräänlaista dokumentarismia siis.

Kirjailija, käsikirjoittaja Sirpa Kähkösen Brecht-tulkinnassa ihailtu suurmies jää naistensa keskelle kuin maskotiksi. Ihan hellyttävä hän roolissaan onkin! Aikoinaan jokainen naisista sai oman siivunsa Bertistä, Bidistä, Papista, mutta silti joutui tyytymään sivuosaan. Yhteistyökumppanit, sihteeri, kääntäjä, puhtaaksikirjoittaja, oikolukija jäivät maailmanhistoriassa ilman mainintaa. Nyt asetelma on virkistävällä tavalla toinen, ja lavalla kaikki saavat tuoda esiin oman näkemyksensä ja tarinansa.

Kapsäkin pienelle näyttämölle mahtuukin aika liuta kulttuuripersoonia. Eletään 40-luvun alkua, silloin Brecht (Johannes Korpijaakko) on paennut kotimaastaan Hitlerin noustua valtaan ja odottaa Suomessa viisumia Yhdysvaltoihin. Mukana ovat vaimo Helene Weigel (Petriikka Pohjanheimo) ja perheen assistentti ja Brechtin sihteeri-rakastajatar Grete Steffin (Katariina Lantto). Lapset Stefan ja Barbara kulkevat kainalossa kätevästi puutarhatonttuina. 

Kertojan roolin on saanut Grete, joka sekä sivullisena tarkkailee tapahtumia että haitarilla säestää kohtalon voimia.

Maanpakolaisten matka Helsinkiin on kulkenut Tanskan ja Ruotsin kautta, ja nyt Brecht tutustuu aikansa suomalaisvaikuttajiin. Lavalla nähdään niin Elvi Sinervo, Hella Wuolijoki, Elmer Diktonius kuin Väinö Tannerkin, ja paikalle saapuu myös näyttelijä Ruth Berlau, Brechtin Tanskan aikojen ihastus. Kaikki roolit näytellään kuuden hengen energialla ja vauhdikkaasti asuja vaihtaen.

Naiset ja maailmasota vaikuttivat Brechtiin vahvasti, ja Iitissä Marlebäckin kartanossa Hella Wuolijoen vieraana syntyi hänen kanssaan yhdessä kirjoitettu näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Kiinnostavasti näytelmä valottaa sekä henkilösuhteita että suomalaista kulttuurihistoriaa. Taustan videopätkät ja vanhat valokuvat ankkuroivat kertomuksen aikaan ja paikkaan, Töölöön, Hietalahteen ja Ruoholahteen. 

Ja kaiken höysteenä on pianoa soittavan Marko Puron pääosin säveltämä musiikki, joka ei melodioillaan muistele talvisotaa, vaan on rohkeasti nykymusiikkiteatterille tehtyä. Laulunumerot kohoavat vahvoina ja esityksen kabareemainen meno yltyy riehakkaaksi crescendojen myötä. 

Vihdoin 1941 päästään haaveiden äärelle, ja Brecht joukkoineen saa viisumin Yhdysvaltoihin. Mitä sitten tapahtuu, onkin jo toinen tarina.

Musiikkiteatteri Kapsäkki Brechtiä jokanaiselle

Rooleissa: Johannes Korpijaakko, Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo,Marko Puro, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen
Ohjaus Taru Mäkelä
Konseptisuunnittelu Reetta Ristimäki
Sävellys ja sovitus  Marko Puro
Sävellys Selma Savolainen
Valo- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu – Max Marshall
Puku- ja lavastesuunnittelu – Riitta Röpelinen
Koreografinen konsultaatio – Ari Kauppila
Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ryhmäteatterissa rämmitään tunteiden ja ihmissuhteiden kairalla

Kuva Mitro Härkönen

Työpaikkojen ongelmat ovat usein samoja, mutta ratkaisut aina erilaisia, sanoo työyhteisövalmentaja, joka on pestattu vetämään seurakunnan työntekijöiden kehittämispäivää. 

Lausahdus kuulostaa ihan viisaalta, mutta Ryhmäteatterin lavalla ja Lapin kairalla patikoivat kollegat ovat myös henkilökohtaisten haasteiden edessä. Anna Krogeruksen kirjoittama kantaesitys saa yleisön tarkastelemaan omia kriisejään naurunpyrskähdysten lomassa.

Monella meistä on kokemusta työporukan virkistyspäivistä, vetäytymisistä, tyhy-päivistä. Karunlahden seurakuntalaiset vitsailevat retkestä myös pyhiinvaelluksena. Kun toimistoympäristö vaihtuu tunturimaastoon äityvät kommentit kovaäänisiksi, ja paljon puhutaan ihan kirjaimellisesti ristiin. Painavan ristin kantajaksi päätyy Moilanen, joka kantaa rankkaa salaisuutta myös sisällään. 

Mikä sitten mättää? No kommunikaatio ja johtaminen ainakin, usein motivaatio on hiipunut ja kateuden, syyllisyyden ja pettymyksen tunteet hypähtelevät pintaan. Mukana ovat ajankohtaiset energiakysymykset ja säästöpaineetkin. Hankalan organisaation tunnusmerkit naurattavat kauempaa katsomosta nähtyinä. Mutta samalla tragikomedia onnistuu möyhentämään keski-ikäisten elämänvalintoja ja pistää ihmettelemään tulevaisuudennäkymiä. 

Työnohjaaja-parka ei saa porukkaa innostumaan kehitystehtävistä, ja pian retkipoluilla syyllistytään taas huhupuheisiin ja selän takana kuiskimiseen. Elämänmittaisella vaelluksella joutuu monesti kohtaamaan sekä vaihtelevia sääoloja että omia traumojaan. Onneksi iltanuotiolla lauletaan myös tuttuja virsiä ja nuorten veisuja, jotka keventävät askelta, kun matka taas jatkuu. 

Ryhmäteatteri: Vaellus Anna Krogerus, ohjaus Laura Jäntti. 

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Lassi Alhorinne, Sari Mällinen ja Pihla Penttinen.

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Puku- ja tarpeistosuunnittelu Ninja Pasanen

Elämän back stagella

Ulla Raitio ja Henry Hanikka. Kuva Mitro Härkönen.

Kun onnellinen mies tupsahtaa Sveitsin junasta keskelle sirkusta, pääsee teatteriyleisökin hyppäämään suoraan tarinaan. Alkuasetelma tarjoaa vain vähän vihjeitä siitä missä ollaan ja mennään, jossain Pietarin liepeillä varmaankin, mutta nyt rynnätäänkin Dostojevskin kyydissä elämän sirkukseen. 

Fjodor Mihalilovitš Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on kautta aikojen vedonnut teatterintekijöihin. Teatteri Avoimissa Ovissa se on nyt sijoitettu sirkuslaisten maailmaan. Kiertueista ohjaaja Hanna Kirjavaisella onkin jo kokemusta.

Hän teki 2000-luvun lopulla Idiootista sovituksen kiertuenäyttämölle oman Pohjois-Karjalaa kiertäneen Rospuutto-ryhmänsä kanssa. Nyt hän omien sanojensa mukaan haluaa räjäyttää dostojevskilaisen maailman helsinkiläiseen teatteriinsa. 

Sirkusareenalla on näytelmässä vahva merkitys, ja sen symboliikka tarjoilee paitsi punaisia valoja ja silmänruokaa myös ravintoa mielikuvitukselle. Sirkus tuo näyttämölle vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kohtaukset hypähtelevät eteenpäin yhtä taitavasti kuin lavalla taituroivat akrobaatit. Esitys tehdään yhteistyössä Agit-Cirk-nykysirkusryhmän kanssa.

Ohjaaja Kirjavainen toteaa näytelmän tarkastelevan maailmaa vajavaisuuksien ja kömpelyyksien kautta. Tirehtööri, veitsenheittäjä, selvännäkijä ja muut estradin viihdyttäjähahmot ovat ehkä ovelia ja epäluuloisia, mutta parantolasta palannut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on vain vilpittömän naiivi ja hyväntahtoinen. Onko sellaisia ihmisiä olemassa?

Näytelmän juonenkäänteisiin kuuluvat peruselementit rakkaus, juonittelu ja rahan mahti. Lisäksi Jumalusko saa osansa, kun sitä sekä kyseenalaistetaan että implementoidaan. Ilma-akrobaatin köysien kannatellessa Myškinin käsiä on vaikea välttyä näkemästä edessään ristillä riippuvaa Jeesusta. 

Lennokkaasti etenevä näytelmä on täynnä metaforia, assosiaatioin eteneviä kohtauksia ja lyyristä replikointia. Vaikka vain idiootti uskoo hyvään, on elämän kulissien takana ainakin pyrittävä idiotismiin.

Teatteri Avoimet Ovet: Idiootti

Lea Pyykön suomentaman F. M. Dostojevskin romaanin dramatisointi ja ohjaus Hanna Kirjavainen.
Rooleissa: Henry Hanikka, Jari Virman, Ulla Raitio, Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola.

150-vuotias Kansallisteatteri juhlii

Kuvassa Vesa Vierikko ja Kristiina Halttu.
Kuva Mitro Härkönen.

Historiankirjoja availlaan Suomen Kansallisteatterissa taas merkittävältä kohdalta. Esa Leskisen Ensimmäinen tasavalta luotaa itsenäisen Suomen hankalia alkuvaiheita, jotka väistämättä peilautuvat sotaisen aikamme ajankohtaisiin kysymyksiin. Onko Euroopassa opittu mitään? 

Juhlanäytelmän keskiössä on Vesa Vierikon esittämä Kaarlo Juho Ståhlberg (1865‒1952), joka maamme ensimmäisenä presidenttinä (1919–1925) parhaansa mukaan selvitteli mm. sisällissodan jälkimaininkeja, suojeluskuntakriisiä ja ristiriitoja kommunistien kanssa. 

Oikeusoppinut ja tasavaltaisen hallitusmuodon luoja, kansanvallan ja parlamentarismin rauhallinen tukipylväs ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, mutta on henkilönä jäänyt vaikuttavien tekojensa varjoon. Tähän pureutuu 150-vuotista taivaltaan juhlivan Kansallisteatterin näytelmä. 

Valtiomies Ståhlbergin elämänkulku ja Kansallisteatterin vaiheet risteävät näytelmässä kiinnostavalla tavalla. Suomen Kansallisteatteri perustettiin seitsemän vuotta Ståhlbergin syntymän jälkeen, ja Rautatientorin laidalla seisova uljas teatterirakennus valmistui vuonna 1902. Silloin Suomussalmelta lähtenyt Kaarlo Juho oli jo helsinkiläistynyt neljän lapsen isä ja senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteeri. Vuosien saatossa teatteri oli usein tapahtumapaikkana, tekstissä viitataan esimerkiksi Willensaunan näyttämöön, joka myöhemmin 1970-luvulla rakennettiin Suomen ensimmäisen teatteriravintolan paikalle.

Näytelmä vilisee menneiden vuosikymmenten poliitikkoja, ja kaikilla näyttelijöillä on useita rooleja. Aina ei vauhdissa tahdo pysyä mukana. Tekstitykset vähän kyllä auttavat, ja taustan dokumentaariset videokuvat jäsentävät tilanteita kiinnostavasti. Hallitusta ja sen ministereitä parjataan kovin tutun kuuloisesti: ”He eivät tajua tilannetta!” Kontrasti menneen ja nykyisyyden välillä nousee hauskasti esiin juuri lavalla liikkuvien videokuvaajien myötä. Eletään yhtä aikaa nykyisyyttä ja menneisyyttä, totta ja teatteria. 

Varsinaisen urakan tekee lavalla myös Jussi Tuurna. Hän on säveltänyt näytelmän musiikin ja myös soittaa sen ollen koko esityksen ajan näyttämöllä. Joukkokohtaukset, lavastus ja valot ovat Kansallisteatterin vakaata laatua, kuin luottaen pitkän historian mukanaan tuomaan kokemusvarantoon. Mitään uutta ja yllättävää ei yleisö saa nähtäväkseen, mutta aina ei kai tarvitakaan hätkähdyttäviä momentteja. 

Koskettavimmillaan fennomaani Ståhlberg on istuessaan vanhuudenkodissaan Kulosaaressa vaimonsa Esterin (Kristiina Halttu) kanssa. Kahden aikuisena avioituneen lesken yhteiselo oli sopuisaa, ja yhdessä he pyrkivät rakentamaan tulevaisuutta väkivaltaa välttäen. Esterin sanoin: ”Rakennetaan enemmän kuin revitään”. Se käy demokraattisessa yhteiskunnassa ohjenuoraksi edelleen. Onnea, Suomen Kansallisteatteri!

Suomen Kansallisteatteri Ensimmäinen tasavalta 

Ohjaus Esa Leskinen 

Rooleissa Kristiina Halttu, Eino Heiskanen, Katariina Kaitue, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Helena Vierikko, Vesa Vierikko 

Lavastussuunnittelu Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Musiikki Jussi Tuurna
Taustoittava tutkija Aleksi Ahtola
Valosuunnittelu Ville Seppänen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Livevideosuunnittelu Ida Järvinen
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Videoiden arkistomateriaalin hankinta Paula Lehtonen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

Momentum 1900 näyttää miten taide muuttaa maailmaa

Tampereen Työväen Teatterissa juhlitaan 120-vuotissynttäreitä koronapandemian vuoksi vuoden myöhässä. Juhlakauden pääteos Momentum 1900 vie katsojan Pariisiin, mutta ei vain Eiffel-tornin alle kepeästi tanssahtelemaan. Pieni Suomi ponnisteli reilut 100 vuotta sitten tarmokkaasti itsenäistymisensä puolesta, ja taiteella oli taistelussa tärkeä rooli.

Kuvassa Tatu Siivonen, Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka
Parviainen.Kuva Kari Sunnari

Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely tuotteineen ja teoksineen oli Suomen suurruhtinaskunnalle valtava mahdollisuus osoittaa osaamistaan. TTT:n väkevä musikaali on upeasti kiinni ajassa ja ajattomuudessa. 

Taitavat tanssijat ja laulajat tuovat lavalle joukkovoimaa, ja kohtausten liikekieli on virkistävän modernia. Osa mukaansatempaavasta musiikista esitetään raikkaalla räppipoljennolla.

Näytelmäkirjailija, ohjaaja Sirkku Peltola, sanoittaja ja muusikko Heikki Salo sekä säveltäjä-kapellimestari Eeva Kontu ovat luoneet kokonaisuuden, joka ankkuroituu historiaan, mutta kantaa universaalia ja ajankohtaista sanomaa. Näyttämökuva rinnastuu väkisinkin aikamme sotaisiin käänteisiin. 

Työväki ja taiteilijat uurastavat yhtenä rintamana, vaikka Venäjän viranomaiset painostavat vieressä. Nuoren arkkitehtikolmikon Gesellius, Lindgren, Saarinen suunnittelema kansallisromanttinen Suomen Paviljonki voitti lopulta Grand Prixin, mutta palkinto ei tullut Suomelle vaan Venäjän näyttelykomissiolle.

Lavalla ovat kaikki kultakauden huiput Akseli Gallen-Kallelasta Ellen Thesleffiin, mutta keskiöön nousee kuin juhlamenojen juontajaksi kruunattu humoristi ja herkkusuu Ville Vallgren. Martti Suosalon esittämä Vallgren on roolissaan toki loistava, mutta niin ovat myös nuoret Elias (Saska Pulkkinen) ja Verna (Emilia Keskivinkka), joiden hapuileva rakkaustarina on kirjoitettu kultakauden taiteen kehyksiin. 

Monta yksityiskohtaa tuodaan esiin oivaltavasti. Takkatulen loisteessa syntyy ikoninen Liekki-ryijy, ja välillä maistellaan kettukarkkeja, jotka ovat Fazerin vanhin edelleen myynnissä oleva tuote. Vallgrenin Havis Amanda -patsaalla ilakoivat tämän päivän jääkiekkofanit.

Taiteen ja politiikan törmäyttäminen luo aktivismia, joka todellakin muuttaa maailmaa. Mutta taide tarvitsee yleisön, joka vaikuttuu elämysten äärellä. Tässä tarjoiltiin yksi sellainen momentum.

Tampereen Työväen Teatteri: Momentum 1900

Rooleissa: Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Aimo Räsänen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola
Ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Lyriikat Heikki Salo
Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg, Marko Hilpo, Eeva Kontu
Kapellimestari Tony Sikström
Koreografia Petri Kauppinen
Lavastus Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Tuottaja Heidi Kollanus
Apulaistuottaja Elise Richt
Musiikkituotanto MD Company Oy
Käsikirjoitus- ja taustatyön assistentti Iiris Syrjä
Ohjaajan assistentti Timo Saari

Orkesteri: Tony Sikström/Ville Myllykoski (kapellimestari), Paavo Malmberg/Juho Fabrin (elektroniikka, lyömäsoittimet ja kosketinsoittimet), Lotta Laaksonen/Nuppu Komsi (viulu 1), Istvan Szalay/Martta Kukkonen (viulu 2), Anne Korhonen/Alexander Pozdniakovas/ Lauri Savolainen (alttoviulu), Maija Juuti/Adele Xiang (sello)

Musiikillisia episodeja elämästä

Kuvassa Janne Reinikainen (vas) ja TimoTuominen.
 Kuva Tommi Mattila.

Musiikkitermi tritonus on ylinouseva kvartti eli kolmen kokosävelaskelen intervalli, jota myös paholaisen intervalliksi kutsutaan. Räikeän luonteensa vuoksi sen voi kuulla riitasointunakin, keskiajalla sen soittaminen oli jopa laitonta. 

Vallilan Kansallisteatterin Tritonus alkaa hätkähdyttävän vahvalla viulusoololla, eikä esityksestä volyymiä tai vauhtia puutu sen edetessäkään.

Johanna Freundlichin ohjaama ja Michael Baranin dramatisoima Tritonus tuo Kjell Westön samannimisen romaanin (Otava, 2020) nyt näyttämölle. Tarina kertoo saaristolaisyhteisön arjesta, vanhenemisesta, menetyksistä, mutta myös ystävyydestä ja musiikista. Musiikki onkin esityksen huiminta antia, ja suuri osa siitä kuullaan näyttelijöiden soittamana. Coveryhtye Rainbow jammailee hienosti ja vastapainoksi kuullaan väkevää Mahleria.

Mutta kaikki mikä toimii kirjassa, ei aina taivu esityslavalle. Saariston tunnelma ei oikein välity katsomoon, vaikka välillä vaihdetaankin ylle villapaita ja sadetakki. Osa Westön romaanin laajasta henkilögalleriasta jää piiloon hämyisiin nurkkiin. Hahmojen pikaiset piipahdukset lavan reunalle jäävät irrallisiksi. Jos ei tunne kirjan tarinaa, ei esiin piirry sellaista kudelmaa, jota elämäksi kutsutaan.

Ytimessä on huippukapellimestari Thomasin (Janne Reinikainen) ja koulukuraattori Reidarin (Timo Tuominen) hitaasti kehkeytyvä ystävyys. Sen ympäriltä olisi rönsyjä voinut karsia enemmänkin ja keskittyä vain olennaiseen. Nyt tuntuu, että kirjan juonen perässä juostaan nopeatempoisen dialogin säestämänä.

Minimalistinen näyttämökuva on kuitenkin perusteltua, sillä tilanteet vaihtuvat kovassa tempossa. Sillä lopulta kertomus on vain pohdintaa ystävyydestä, ulkopuolisuudesta ja ihmissuhteista. Vanhenevien miesten alakulo ja kaipuu kouraisee kauniilla tavalla: surraan kuollutta vaimoa, rakastetun menetystä, tunnetaan pelkoa nuoren polven radikaalin käytöksen vuoksi. Tulevaisuus ahdistaa, ja uran loistohetket ovat pian takana. Elämä muuttuu, vaikka sitä ei eläessään aina huomaa.

Musiikkifaneille kolmetuntinen esitys antaa varmasti paljon puhtia, ja teatteriesityksen jälkimainingeissa voi tutustua soittolistoihin, jotka löytyvät Spotifysta. Elon riitasointuiset taitekohdat voivat tuoda esiin myös duurisäveliä.

Suomen Kansallisteatteri: Tritonus 

Rooleissa: Henrik Heselius, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Juha-Pekka Mikkola, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Bruno Baer ja Sofia Motturi

Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Michael Baran
Romaanin suomennos Laura Beck
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Max Wickström
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Tärkeintä on valo

 

Kari Heiskanen ja Merja Larivaara.
Kuva Sami Mannerheimo

Ei ole harvinaista, että aikuiset lapset löytävät kuolleen vanhempansa jäämistöstä salaisuuksia. Silloin menneisyys näyttäytyy uudessa valossa.

Helsingin kaupunginteatterin Hiljaiset sillat kerii tarinansa auki kahden sukupolven vuoropuhelussa, jossa hiljalleen päästään ytimeen, vapauden ja vastuun kysymyksiin.

Clint Eastwoodin Robert James Wallerin 90-luvun bestsellerin pohjalta vuonna 1995 ohjaama Hiljaiset sillat -elokuva on romanttinen nykyklassikko, jonka peri-inhimilliseen sanomaan ovat Suomessakin useat teatterit luottaneet. 

Kahdessa aikatasossa liikkuva kerronta peilaa kahden sukupolven ihmissuhteita. Ratkaisu on oiva, se välttää liian imelyyden. Suhde piirtyy rauhaisassa dialogissa, jossa luotetaan teatterin perusvoimaan.

Kotirouva Francescan (Merja Larivaara) ja valokuvaaja Robertin (Kari Heiskanen) neljän päivän mittainen rakkaus nyrjäyttää Iowan maaseudulla elävän perheenäidin elämän peruuttamattomalla tavalla. Tilanne on vaikea ja siksi juuri ihanan kutkuttava, sillä avioliiton turvallinen arki voi olla tylsää ja lannistavaa. Perinteisten roolien alta löytyy ihmisen kiihkeä tarve olla toisen kanssa, sitä kohtihan on kuljettu koko tähänastinen matka. Puhutaan paljon haaveista, suhteista, yksinäisyydestä, muutoksesta ja valinnoista. 

Mutta minkälainen äiti oikeastaan oli? Aikuiset lapset kieltäytyvät ymmärtämästä tilannetta, joka pojan korviin muistuttaa Hertta-sarjan kliseistä tarinaa. Jotain silti äidin kirjeessä hehkuvasta menneisyydestä kolahtaa, ja nuoret aikuiset peilaavat siihen omia ihmissuhteitaan. Näytelmän keskiössä on eittämättä rakkaus, miten se muuttaa elämää ja vaikuttaa myös seuraavien sukupolvien valintoihin. Luopuessaan rakkaudestaan Francesca ja Robert saivat säilyttää sen muistoissaan muuttumattomana.

Helsingin kaupunginteatteri: Hiljaiset sillat 

Rooleissa Merja Larivaara, Kari Heiskanen, Elina Hietala ja Mikko Virtanen.
Lavastus Antti Mattila ja Liisa Mustonen.
Puvut Elina Vättö, naamiointi Tuula Kuittinen, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelija Eradj Nazimov.

Kerrosten välissä, ihmisten ohitse

Viemärivesi lorisee, kengännauhojen solmiminen vaatii paneutuvaa keskittymistä, oven alta luiskahtaa sisään mystinen kirje. Karu ja rähjäinen kellaritila luo taustan, jonka harmaudesta pienet yksityiskohdat zoomautuvat esiin. Harold Pinterin (1930–2008) pienoisnäytelmä Ruokahissi houkuttelee näkemään merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole.

Santeri Kinnunen (vas.) ja Esa-Matti Lång.
Kuva Mitro Härkönen.

Pinterin kierossa komediassa kaksi palkkamurhaajaa odottaa pomoltaan tappokäskyä hämärässä kellarihuoneistossa. Ben (Santeri Kinnunen) ja Gus (Esa-Matti Lång) ovat ganstereiksi vähän hölmöjä ja rooleihinsa alistuneita, parivaljakkona kuin vanha aviopari, joka ei enää jaksa pyristellä irti asetelmansa siteistä. 

He puhuvat perienglantilaiseen tapaan teenkeitosta ja jalkapallosta, mutta sanailu on irrelevanttia eikä johda toimintaan. Odottelu käy molempien hermoille, katsojallekaan ei kerrota kuka on uhri, miksi murha tehdään ja kuka sen on tilannut.

Mitä enemmän tarinassa on aukkokohtia, sitä innokkaammin mieli alkaa niitä täyttää. Se on tarkoituskin. Myös Samuel Becket, Pinterin aikalainen ja ystävä, on käyttänyt paradokseja suosivaa absurdismia näytelmissään. Vaikka vuonna 1957 kirjoitettu Ruokahissi on kiinni oman aikansa viitekehyksessä, eivät ahdistus ja elämän mielettömyys teemoina vanhene. Vesa Vierikon ohjauksessa kylmänkalseasta tilanteesta löytyy myös huumorin sävyjä, ja huipputekijät sujahtavat 50-luvun kostyymeihin vakuuttavasti.

Jämähtäneelle tilanteelle voi helposti löytää vastaavuutta sekä historiasta että nykyarjesta. Vallankäytön problematiikka peilautuu monista pinnoista, niistä syvimmällä lienevät juutalaistaustaisen Pinterin omat lapsuudenkokemukset. Valtapelin ohessa Pinter tarjoilee pureskeltavaksi vaatimuksia ja odotuksia, pelkoa ja syyllisyyttä, petosta ja uskollisuutta. Kommunikaatio on minimalistista, oudot uutiset päivän sanomalehdessä tuottavat onttoja ällistyksen huudahduksia. Tämän päivän analogia wow-ilmiöineen löytyy somemaailmasta.

Kerrosten välissä liikkuva ruokahissi viimein liikauttaa sommitelmaa kellariin kolahtaessaan. Kun mikään ei ole varmaa, voi huomata kuvan käännähtävän ja joutua itse pian maalitauluksi.

 

Harold Pinter: Ruokahissi
Suomen Kansallisteatterin Omapohja

Rooleissa Santeri Kinnunen ja Esa-Matti Long
Ohjaus Vesa Vierikko
Suomennos Lauri Sipari
Dramatugia Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu Jani Peltola 

Noitia ja kylänväkeä Matildassa

Hanna-Riikka Rajaniemi ja Mika Virtanen.

Noitavainot heräävät henkiin Mathildedalin näytelmäkerhon esityksessä Musta Jaana. Jore Penttisen kirjoittama näytelmä kertoo Teijon Isoholman saaressa asustaneen noidan tarinan. 

Noitavainot olivat suurimmillaan Suomessa 1600-luvulla. Noituus oli rikkomus Jumalaa vastaan ja syntiä, josta joutui tuomiolle. Teijon alueen historiaa valottava näytelmä kiinnostaa toki kyläläisiä mutta myös laajemminkin. Vaikka tapahtumien todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa, on tarinalla aito viitekehys. 

Käsikirjoittaja Jore Penttisen yli kymmenen vuotta sitten ruukkikylään perustama näytelmäkerho on valmistanut komediallisen epookkinäytelmän, jonka roolihahmot kannattelevat draamaa perinteisen uljaasti. Eletään voimakastahtoisen Ruotsin kuningatar Kristiinan hallintokautta. Hovin sotamiehet ovat tomeria mutta tomppeleita, ja parivaljakkona tuovat lavalle tarvittavaa hilpeyttä. Kreivi Bernhard (Mika Virtanen) ja tuleva morsionsa Kreeta (loistavasti laulava Hanna-Riikka Rajaniemi) kuljettavat sivujuonena hempeää rakkaustarinaa. Itse päähenkilö Jaana (vakuuttavasti näyttelevä Aira Sundqvist) taas on tietäjän ja mystisen visionäärin perikuva, jonka puoleen moni toiveikkaana kääntyy sairauksissa ja rakkaushuolissa, vaikka noituutta ei hyväksyisikään. 

Taustalla häärivät mieshahmot, pastori, syyttäjä ja valtioneuvos, tuovat tarinaan uskottavuutta, mutta rakastettavin on kuitenkin mummohahmo Kaijsa (Ritva Blomqvist). Kylän juoruämmän ja kaikkitietävän matamin ominaisuudet yhdistyvät hänessä yleisöä lempeästi ohjailevaksi kertojaksi. 

Esityksen harjoittaminen ja rakentaminen harrastajavoimin on aina iso ponnistus lavasteita ja musiikkivalintoja myöten. Korona-aika on vielä lisännyt esteitä matkan varrelle. Siksi on erityisen kunnioitettavaa, että projekti on nyt valmis ja nähtävissä. Vanhan työväentalon viehättävät puitteet antavat kokemukselle omanlaisen tunnelman. Väliajalla puffetissa käy puheensorina, ja reipas nauru raikaa tuttavien kohdatessa. 

Mikis Jaakkola ja Juha-Pekka Seppälä

Entä tuomittiinko Musta Jaana Turun hovioikeudessa noituudesta? Se jää vielä arvailujen varaan, sillä käsiohjelman mukaan tuon ajan oikeuden pöytäkirjat tuhoutuivat Turun palossa syyskuussa 1827.

Mathildedalin näytelmäkerho: Musta Jaana

Kantaesitys Matilda-talolla 13.4.2022
Esitykset 24.4.2022 saakka.

Lintuja dystopian puutarhassa

Kuvassa Leena Uotila, Marja Myllylä, Karin Pacius ja
Terhi Panula. Kuva Mitro Härkönen

Kuinka virkistävää! Brittiläisen Caryl Churchillin (s. 1938) kaksi pienoisnäytelmää Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä tarjoavat yhtä aikaa rakastettavan ja fantastisen mielikuvitusmatkan nykydraaman olemukseen. 

Illan aloittaa Surma (Kill, 2019), joka on kuin prologi tulevalle. Hannu-Pekka Björkman istuu jumalhahmon tavoin korkeuksissa valtaistuimellaan. Hän selostaa sukutarinaa, jossa vähitellen ilmenee outoja sävyjä. On itsemurhia, äidinsurmia ja muita verikostoja, ikään kuin se olisi normaalia kaikissa perheissä. 

Lavan yllä vyöryvä teksti yltyy itseään toistavaksi pyörteeksi, joka kauhistuksen sijaan aiheuttaa naurahduksia ja asetelma kääntyy päälaelleen. Mitä antiikin tarut meille tänään merkitsevät, mitä oikeastaan veriteoilla halutaan kertoa? Pöydän ääressä istuvan pikkutytön puuhailu kulhon yli ja lattialle valuvan mustikkakeiton parissa korostaa tilanteen makaaberiutta. On helppo huomata, että se mitä näemme tai kuulemme, on vain häivähdys totuudesta, jos sellaista onkaan. 

Tyttönen poistuu ja kävelee siluettina näyttämön poikki, ja pian lavalle palaa hahmo, joka onkin aikuinen nainen, rouva Naskali (Leena Uotila). Sanantuoja (Escaped alone, 2016) jatkaa illan ohjelmaa aurinkoisessa puutarhassa. Näennäisestä kepeydestään huolimatta ikääntyvien naisten teekutsuilla on absurdi tunnelma. Rouvat juttelevat lapsista ja lastenlapsista, shoppailusta, tv-sarjoista, mutta puhuvat toistensa ohi, lauseita keskeytetään ja ne vilisevät raamatullisia viittauksia. Rouva Naskalin dystooppinen julistus tuo sanan maailmasta, jota muut eivät näe. 

Churchillin tekstissä ja Minna Leinon hienovireisesti ohjaamissa surrealistisissa kuvissa arkaainen perintö kohtaa tieteistulevaisuuden. Se jättää mietteliääksi. Naisten hullunkurisille vuodatuksille voi toki nauraa; yksi pelkää kuollakseen kissaa, toinen häiriintyy lintujen ääntelyistä, eikä kolmikon touhussa näytä olevan kovinkaan paljon järkeä. Mutta mitä jää sanomatta, kun pelot valtaavat mielen ja elämän realiteetit lipuvat ohi puutarha-aidan toisella puolella? 

Näennäisen seesteinen kolmikko edustaa näkökulmasta riippuen naapuruston eläkeläistätejä tai mytologian raivottaria. Karismaattiset näyttelijät ja hurmaava visualisointi tekevät oudosta puutarhahetkestä yhtä aikaa ylvään ja vaikuttavan. Siitä voi nauttia sellaisenaan tai sitten halutessaan kirjoittaa tarinaan omat loppusanat. 

Suomen Kansallisteatteri: Surma ja Sanantuoja

Rooleissa:
Surma: Hannu-Pekka Björkman sekä Lilja Helenius / Saima Koivisto
Sanantuoja: Marja Myllylä, Karin Pacius, Terhi Panula ja Leena Uotila

Ohjaus Minna Leino
Suomennos Minna Leino ja Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Noora Salmi
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Videosuunnittelu Kati Lukka ja Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Produktiodramaturgi Jukka-Pekka Pajunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Laulun sovitus ja harjoittaminen Mari Kätkä 

Mitä eläimet meille opettavat

Kuvassa Ella Pyhältö. Kuva Mitro Härkönen.

Kun talutat hevosta, niin huomaat että se taluttaakin sinua. Näin puhelee inkerinsuomalainen Maria Jalava, jonka usko ihmisyyteen on koetuksella. 

Petroskoilaisen vankisellin lattialta käynnistyvä näytelmä Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle on rankka, mutta ei kuitenkaan synkkä. 

Teatteri Avoimien Ovien johtaja Hanna Kirjavainen on kirjoittanut ja ohjannut teatterinsa näyttämölle lujasti uskonsa puolesta taistelleen naisen elämäntarinan. Dokumentaarisesta taustasta nousee esiin moneen suuntaan kurkottava yleishumaani ja lohdullinen sanoma, jolle tämän päivän tapahtumat Euroopassa antavat vankkaa kaikupohjaa. 

Maria Jalavan tarina Stalinin ajan vainoissa on järkyttävä, kuten monen muunkin inkerinsuomalaisen. Kohtaloihin kuuluivat pakkolunastukset, väestönsiirrot, etniset puhdistukset, työleirit ja perheiden hajoamiset. Pietarin lähellä Kelton kylässä syntynyt Maria leimataan kulakiksi ja lähetetään Siperiaan. Hänen miehensä tapetaan ja kaksi lapsista kuolee. Suhde Jumalaan on koetuksella, mutta kantaa läpi julmienkin vaiheiden. Hän ei suostu luopumaan luterilaisesta uskostaan, ja järjestää matkansa aikana hartaustilaisuuksia kohtalotovereilleen. 

Loistava Ella Pyhältö on Marian roolissa lavalla koko esityksen ajan ja kannattelee tarinaa väkevästi. Laulu- ja jouhikkoperinteen taitaja, äänitaiteilija Outi Pulkkinen hänen parinaan on ilmeikäs monissa taustarooleissaan. Loitsut ja runolaulut hänen esittäminään antavat näytelmälle tarpeellisia, herkkiä ja hiljaisia suvantokohtia. 

Näytelmä kehottaa meitä tarkastelemaan hyvyyttä ympärillämme, kuuntelemaan eläimiä muurahaisista karhuihin. Mytologiset vivahteet laajentavat tarinallista avaruutta, ne ohjaavat ja opastavat pyhän äärelle. Ytimessä on mielen ja kielen yhteys, ja Marian mielessä Jumalasta puhuminen onnistuu vain luonnon ja eläinten kielellä. Se on se usko, jota tunnustan, hän sanoo. Lopun anteeksianto avaa valoisampia näkymiä tulevaan: hevonen ohjaa ihmistä, kun sitä kuuntelee. Ja aina voi pyytää anteeksi, varsinkin eläimiltä. 

Lisää Maria Kajavan elämästä voi lukea Eeva Mesiäisen kirjoittamasta elämäkerrasta Maria Kajavan pitkä taival (Karas-sana 1990).

Teatteri Avoimet Ovet: Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle

Käsikirjoitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen
Rooleissa Ella Pyhältö, Outi Pulkkinen
Äänirooleissa Taisto Reimaluoto, Juha Pulli, Eija Varima, Hilja Kinnunen
Skenografia Ia Ensterä
Videosuunnittelu ja toteutus Ia Ensterä, Jere Kolehmainen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juuso Voltti, Outi Pulkkinen
Pukujen ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk

Kuviteltua todellisuutta

Johannes Holopainen, kuva: Marko Mäkinen

Emmanuel Carrère kirjoitti ikonisen satiirinsa 80-luvulla ja teki Viiksistä elokuvankin muutama vuosikymmen myöhemmin. Tämän päivän Viikset Teatteri Jurkassa osoittaa eksistentiaalisen kriisin todeksi myös kännykkäaikana. 

Monologi alkaa, kun mies ajaa viiksensä, mutta kukaan ei huomaa muutosta. Kun vaikkapa sadussa Keisarin uudet vaatteet naureskellaan päähenkilön turhamaisuudelle, joutuu viiksetön mies itse kohtaamaan identiteettinsä ja mielensä äärirajat.

Johannes Holopaisen esittämä päähenkilö on välillä valtamerilaivan keinuvassa kyydissä ja sitten seisoo kivikkoisella rannalla yhtä aikaa keskellä tyhjyyttä ja aivan liki yleisöään. Teatteri Jurkassa huoneteatterin rajallista tilaa osataan aina hyödyntää oivaltavasti. Ääni- ja valosuunnittelu ovat tässäkin esityksessä tärkeässä osassa.

Essi Rossin dramatisointi ja ohjaus on samalla kiinni ajassa ja pakenee sitä. Älypuhelin, tuo käteen kiinni kasvanut elämämme jatke, on hauskalla tavalla elämäntapahtumien anturina. Se on roolihenkilö siinä missä isäntänsä, vastahenkilö vuorosanoineen, tietä synkkyydessä osoittava valonlähde ja hoitaa välillä partakoneen virkaakin. 

Pieniä huumorinpilkahduksiakin siis on, mutta ne eivät – onneksi – ota ylivaltaa, vaan tahdittavat kertomusta oivalla tavalla. Mielen ja maailmojen hajoamiselle annetaan roimasti tilaa ja aikaa, mindfulnesshengittelyä myöten. 

Lopun näyttämökuvassa sisäänpäin kääntynyt mies on riisunut yltään kaiken turhan. Hän on metsästäjä-keräilijä ja ikiaikainen ihmishahmo, jonka elämä kerrotaan yleisölle kuin filminauhalla. Ihmiskunnan vuosituhannet ovat kuviteltuakin todellisuutta ihmeellisempää historiaa. 

Ohjaaja Essi Rossi, näyttelijä Johannes Holopainen ja äänisuunnittelija Pauli Riikonen ovat aiemmin valmistaneet teoksen Sotilaspoika (2015–), ja Viikset jatkaa kolmikon kokeilevaa yhteistyötä. 

Teatteri Jurkka: Viikset

Kirjoittanut: Emmanuel Carrère
Suomennos: Kristina Haataja
Ohjannut ja dramatisoinut: Essi Rossi
Skenografia: Tinja Salmi
Pukusuunnittelu ja -toteutus: Liisa Pesonen
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Johannes Holopainen