Maan hiljaiset mekastavat

Huoneessa kuuluu lepatusta ja suhinaa, pienten jyvien rapinaa. Pikku ötökät, nuo maassa hiljaa matelevat ja ilmassa lentelevät, ne siellä vaan surraavat. On alkamassa esitystaidetta, nukketeatteria ja videotaidetta yhdistävä Kalteva Co:n ja Circus Maximuksen näyttämöteos Hajoaminen. 

Aiemmin inhottavina, turhina ja pelottavina nähtyjä hyönteisiä on viime vuosina alettu ajatella hyödyllisinä. Hyönteisillä on ekosysteemissä roolinsa, mutta se usein pitää ansaita tuholaisten torjujina tai maaperän muokkaajina. 

Hajoaminen kysyykin miten haitta-hyöty-jaottelusta voisi päästä eroon. Voisiko kimalaisessa tai kastemadossa nähdä jotain muuta kuin pelastettavan ressukan tai inhottavan ötökän? Voisiko pienen olion kohdata suoraan sellaisena kuin se on?

Esityksen minimalistinen näyttämötoteutus saa isommat mittasuhteet oivaltavien videomaisemien kautta. Samalla zoomaillaan maailmankaikkeuden pienimmistä avaruudellisiin sfääreihin. Kun ihminen asunnossaan kohtaa narsissin varrella kiipeilevän kimalaisen, voi yhteys olla täynnä huolta ekosysteemistä ja empatiaa lähimmäistä kohtaan. Pökertymäisillään olevalle oliolle tarjotaan sokerivettä pullonkorkista, ja ele palauttaa ajatukset elämän perusasioihin. Teoksessa liu´utaan länsimaisen kulttuurin erottelevasta suhtautumisesta “luontoon” ja “toiseen” kohti toisenlaista maailmankuvaa, jossa hajoamisen prosessi koskettaa kaikkia luontokappaleita.

Hajoamisen metaforan rinnalle nousee helposti myös ajatus rakentumisesta, jossa eri mittakaavan toimijat ovat universumissa toisilleen tärkeitä ja tiivistävät metamorfoosin maapallolla suotuisaksi jatkumoksi. Tiivis tunnin pituinen esitys antoi ajateltavaa moneksi illaksi.

Kalteva Company ja Circus Maximus: Hajoaminen

Äänisuunnittelu ja musiikki Aino Juutilainen
Videosuunnittelu Olli-Pekka Jauhiainen
Visuaalinen kokonaisilme Sarune Peciukonyte

ROOLEISSA Elina Sarno , Aino Juutilainen ja Olli-Pekka Jauhiainen.

 

Kotimaana toisilleen

Lantapalloa pyörittelevän sittisontiaisen muotoiseksi tehty amuletti eli skarabee oli muinaisessa Egyptissä elämän symboli. Hautajaismenoissa se sijoitettiin vainajan sydämen paikalle. 

Myös Teatteri Avoimien Ovien Sontiainen ‒ balladi koti-ikävästä sattuu sydämeen – niin traagisuudessaan kuin fingliskaa pursuvassa elämänilossaan.

Pakolaisuuden, maahanmuuton ja vierauden teemat hyppäävät silmille musiikkinäytelmän ensi tahdeissa. On lähdetty Suomesta Amerikkaan tavoittelemaan onnea ja unelmia, mutta elämän realiteetit Atlantin tuolla puolen ovatkin ankarat. Kaivosonnettomuudet kaatavat miehiä ja keuhkotaudit lapsia, toisten kohtaloksi koituvat alkoholi tai itsemurha. Siirtolaiset kokevat syrjintää ja vihaa, se taas nostaa pintaan tunteita häpeästä ja ulkopuolisuudesta. Ei ole vaikea löytää tarinasta yhtymäkohtia tämän päivän maahanmuuttoon ja pakolaispolitiikkaan.

Sontiainen virittelee näyttämölle kaihoisan balladin, jonka ytimessä on tositarina sisukkaasta siirtolaisesta Tom Sukasesta. Minnesotaan muuttaneen väkivahvan Sukasen suunnitelmissa oli rakentaa höyrylaiva ja seilata sillä takaisin Suomeen. Sitkeä päähänpinttymä vei kuitenkin mieheltä perheen ja lopulta myös järjen. Sontiaiseksi ristitty laiva jäi keskelle preeriaa. 

Amerikansuomalaista musiikkiperinnettä ja ihmiskohtaloita valottava näyttämöteos on lajissaan ainutlaatuinen, ja viisihenkinen ensemble antautuu sille komeasti. Lännen-Jukan alias J. Karjalaisen musiikki ja perinnemelodiat soivat yhtä aikaa vauhdikkaina ja mystisen haikeina.

Kovia kokeneet farmarit ja mainarit kaipaavat jatkuvasti kotiin, ja koti-ikävä vaivaa niitäkin, jotka eivät ole Suomessa asuneetkaan. Pitkällä tiellä he voivat vain olla kotimaana toisilleen.

Avoimien Ovien viime vuonna käynnistämässä Toiset-hankkeessa toiseuden teemaa tarkastellaan yhteiskunnallisena, sosiaalisena ja filosofisena ilmiönä. Sontiainen ‒ balladi koti-ikävästä on ensimmäinen teos kolmevuotisesta hankkeesta.

Teksti ja ohjaus Hanna Kirjavainen
Skenografia Ia Ensterä
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Musiikin sovitus ja johto Pekka Lehti
Näyttelijät / muusikot Aarni Kivinen, Johanna Koivu, Pekka Lehti, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen
Kuva Mitro Härkönen

Epätäydellisyyden ylistys

Kuva Mitro Härkönen

Ihanaa! Syksyn teatterikausi on käynnistynyt ja elämyksistä voi taas nauttia livenä, toki terveenä ja kasvomaskein. 

EMMA – Espoon modernin taiteen museossa turvaväleistä huolehditaan hyvin, kun yleisön eteen tuodaan  itävaltalaisen Thomas Bernhardin komedia Vanhat mestarit. Taidemuseomiljööseen sijoittuvaa Kansallisteatterin tuotantoa on aiemmin esitetty myös Ateneumissa ja Sara Hildenin taidemuseossa.

Yrmeän oloiset valkopartaiset herrat, Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, muodostavat eräänlaisen itseään pyörittävän hyrrän. He oleskelevat Wienin taidehistoriallisessa museossa, jossa musiikkikriitikko Reger on tarkastellut vanhojen mestareiden töitä, erityisesti Tintoretton Valkopartainen mies -maalausta jo 36 vuoden ajan. Regeriä taas tarkastelee kirjailija Atzbacher, jota puolestaan tarkastelee museon vahtimestari Irrsigler.

Kolmen herran filosofointia leimaa epäilevä kriittisyys. Taide, niin kuvataide kuin kirjallisuuskin, on huonoa, halpamaista ja epätäydellistä. Varsinkin itävaltalainen taide on ihmisten huijaamista ja ala-arvoista, he sättivät. Kovimmin taiteen ja yhteiskunnan tilaa ja aikaansaannoksia arvioi Reger. Hänen mielestään Wien on lisäksi likainen kaupunki, jonka saastaiset käymälät vähentävät ihania leivonnaisia tarjoavien kahviloiden houkuttelevuutta.

Partaherrat kommentoivat toistensa lauseita ja kiertävät yleisön keskelle asettuja korokkeita välillä niiden lomassa seisten, välillä kuutioiden päällä istuen. Repliikit kiertyvät kuin kehäpäätelmä ja teksti piirtyy yhtä aikaa koomisena ja vakavana – sillä kun puhutaan taiteesta, puhutaan tietysti elämästä.

Lopulta Regerin epätoivoinen yksinäisyys saa hänet lähestymään ystäväänsä, hän kutsuu Atzbacherin kanssaan teatteriin. Sillä juuri elämän – ja taiteen – epätäydellisyys on se, joka meidät pitää hengissä ja pelastaa. Mutta yksin se ei ole hauskaa, vain toisen ihmisen kanssa koettuna taide syttyy eloon.

EMMAssa Vanhat mestarit -esityksen lisäksi nähdään kuin kommenttipuheenvuorona Marja Salon esittämä monologi Maalaustaide. Raikas valkoinen naishahmo tuo terävöittävän kontrastin valkopartaisten miesten täyttämälle estradille.

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit
Martin Crimp: Maalaustaide

Konsepti, sovitus ja ohjaus Minna Leino

Vanhat mestarit -romaanin suomennos Tarja Roinila

Maalaustaide-monologin suomennos Minna Leino

Taiteellinen suunnittelu Minna Leino ja työryhmä: Jari Kettunen, Kati Lukka, Kare Markkola, Heikki Nylund, Johanna Storm, Ville Toikka ja Auli Turtiainen

Dramaturgit Jukka-Pekka Pajunen ja Eva Buchwald.

Biologiset robotit näyttämöllä

Kuvassa Maija Rissanen, Angelica Meusel, Jan-Christian Söderholm.
Kuva Ilkka Saastamoinen.

Pienoisnäytelmiä on aikojen saatossa totuttu näkemään lähinnä koulujen juhlasaleissa ja harrastajateattereissa. Nyt näytelmäkirjailijat Marko Järvikallas, Harri Virtanen ja Okko Leo haluavat elvyttää traditiota ja tuoda pienoisnäytelmiä myös laajemmalle yleisölle. 

Työryhmän tapaamisten, keskustelujen ja yhteisen kirjoitusprosessin kautta on syntynyt teoskokonaisuus 3 kuvaa tulevaisuudesta, joka sai kantaesityksensä Espoon Kaupunginteatterissa.

Kirjoittajien lähtökohdat ovat samat, mutta silti tulevaisuudenkuvat kurottelevat kukin omiin suuntiinsa. Yhteistä niille on pysytteleminen perheessä ja parisuhteessa sekä niihin liittyvissä tunteissa, haaveissa, peloissa ja kaipauksessa. Kolmikko on nimennyt genren perhe-scifiksi. Inhimilliset perustarpeet säilyvät, vaikka tekoäly valtaa ja robotit ottavat pian ohjakset käsiinsä.

Teostutkielmat esittävät vaihtoehtoisia näkemyksiä lähitulevaisuudesta, jossa keskeiset uhat ja mahdollisuudet ovat ihmisen kehon ja mielen muokkaamisessa. Mitä meistä tulee tekoälyn ja geenimanipulaation kautta, kun tunteet nähdään vain algoritmeina? Voiko perheenjäsenen korvata robotilla? Onko robotilla ihmisoikeuksia?

Kolmesta itsenäisestä teoksesta ensimmäisenä nähtiin Marko Järvikallaksen Piraatti. Suru menetetystä lapsesta ja robottityttären toive olla hyvä ihminen kääntyvät siinä kohti absurdia huumoria. Valtion lanseeraamat robottimallit muistuttavat 60-luvun uskomattomista, aikanaan hauskoiksi koetuista fantasiamaailmoista.

Harri Virtasen näytelmässä on psykoanalyyttinen ote. Turingin testi nojaa klassiseen tekoälytutkimukseen, ja näytelmän visiossa ollaan jo vuodessa 2065. Kysymykseen, onko keskustelukumppani ihminen vai kone ei löydy selvyyttä, sillä vuorovaikutus on käsittämätöntä. Luulimme olevamme ihmisiä, mutta olemmekin olleet robotteja jo kauan, koneet julistavat.

Väliajan jälkeen nähty Okko Leon Data Error lyö korkeimmat ylilyönnit ja vie selkeimmin komiikan puolelle Bollywood-tansseineen. Halu lähestyä toista ihmistä saa mittasuhteet, joissa omaa kehoa ja sen ihmispitoisuutta muokataan yli turvarajojen. Huonostihan siinä käy, on palattava perusasetuksiin. Lääkäri kysyy aiheellisesti: kenen ovat tekijänoikeudet?

Näytelmän luomien raskaiden tulevaisuuskuvien loppu vie kohti kevenevää kevätiltaa, ja katsomo vapautuu hereään nauruun.


3 kuvaa tulevaisuudesta Espoon Kaupunginteatteri
Teatteri Quo Vadiksen, Rakastajat-teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Käsikirjoittajat Marko Järvikallas, Okko Leo, Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri, Erik Söderblom, Tuire Tuomisto

ROOLEISSA Niina Hosiasluoma, Minerva Kautto, Angelika Meusel, Mika Piispa, Maija Rissanen,  Jan-Christian Söderholm, Kai Tanner

Lavaste- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valo- ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen
Tuottajat Linnea Kotiniemi ja Krista Mäkinen
Yhteistuotanto Rakastajat-teatteri, Teatteri Quo Vadis & Espoon Kaupunginteatteri

Avuttomat auttajat

Kuvassa Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov. Kuva Katri Naukkarinen.

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa on mainio osoitus teatterin mahdollisuuksista käsitellä ajankohtaisia ja tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä viihdyttävällä tavalla. 

Jo alku on loistava: Pirjo Luoma-ahon taiturimainen monologi tuo lavalle yksinäisen, ikääntyvän perheenäidin, joka kuluttaa aikaa tarkkaillen säätä ja tv-uutisia, jotka välittävät kuvia katastrofialueilta. Aika käy pitkäksi, lapset ovat maailmalla. Hän haluaisi auttaa jotakuta, mutta ketä ja miten? Miten autettavaa lähestytään?

Poika (Pyry Nikkilä) on kiireinen lääkäri, joka matkustaa kriisialueille auttamaan, mutta ei ehdi kotikonnuilleen äitiään tervehtimään. Tytär (Alina Tomnikov) taas on urheilijatähti, joka antautuu markkinointiväen pyynnöille ja auttajaksi nuorten pelaajien esikuvana.

Ilmasilta piirtää kolme tarkkanäköistä muotokuvaa avuttomista auttajista, ja yhtäkkiä avuntarpeessa olevan hätä rinnastuu auttajan hämmennykseen. Avustusjärjestöt tekevät työtään hitaasti ja puhuvat organisaatioiden konsulttikieltä. Äidin tekemä omenasose kiinnostaa Kirkon ulkomaanapua vain, jos hillolla tarkoitetaan rahaa. Onko lainkaan mahdollista tarjota apua ihmiseltä ihmiselle? Kaiken yllä leijuu kolonialistinen perinne ja länsimaisen valkoisen pelastajan syyllisyys.

Aiheen monitahoinen käsittely kerää kierroksia näytelmän edetessä. Terävä, kriittinen ja paikoin humoristinenkin näytelmä esitetään vain kolmen näyttelijän voimin, mutta roolihahmoja on hyvän matkaa toistakymmentä. Niinpä loppua kohden tuntuu, että puhujia on yhtä paljon kuin hiekanjyviä Syyrian pakolaisleirillä.  

Suomen Kansallisteatterin tiivistunnelmainen Willensaunan näyttämö sulkeutuu pian ja siirtyy väistötiloihin peruskorjauksen ajaksi. Toivottavasti myös vuonna 2023 avautuvat uusitut tilat tarjoavat yhtä monitahoisia ja oivaltavia näyttämötoteutuksia.

Paula Salminen: Ilmasilta
Suomen Kansallisteatteri, Willensauna

ROOLEISSA: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Ohjaus Saana Lavaste

Dramaturgi Minna Leino

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Ohjaajan assistentti Maruska Verona