Kuolemanpolkkaa

Vuoden 1918 sisällissotaan lähteneet tytöt olivat vain teini-ikäisiä, 15-20 vuotiaita. Naiskaartilaisuus ei kuitenkaan ollut pelkkää nuoruuden uhmakkuutta tai lastenleikkiä, vaikka housut vedettiinkin jalkaan hihitellen. Omien oikeuksien puolustaminen ja tasa-arvon vaatimus nousi pian nuorten naisten elämääkin suuremmaksi kysymykseksi.

Oona Airola (vas.) ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Marko Mäkinen.

Anneli Kannon jo kymmenen vuotta sitten kirjoittama romaani Veriruusut on vasta nyt, sata vuotta sotatapahtumien jälkeen sovitettu teatterilavoille. Eikä ihme, vuoden 1918 tapahtumat saavat tilaa monella maamme näyttämöllä. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 käsittelee Kannon kirjan tapahtumia Tampereella. KOM-teatterin Veriruusut-sovitus puolestaan keskittyy akselille Valkeakoski-Lahti.

Valkeakosken paperitehtaan tytöt elävät itsenäisessä Suomessa, ja oman elinpiirin tärkeitä asioita ovat - kuten nuorilla aina - oma raha, töissä käynti, ystävyyssuhteet ja ihastumiset. Tarkimmin seurataan tyttöviisikon nuorinta, Sigridiä (Helmi-Leena Nummela) ja hänen parasta kaveriaan, jo parikymppistä Maijaa (Oona Airola). Elämä on edessä, eivätkä nuoret vielä osaa aavistaa kuinka pian he sen menettävät.

Ohjaaja Lauri Maijala kypsyttelee tarinaa hitaasti proosan tahtiin. Vaikka sodan uhka on ilmassa, on huumorillekin sijaa. Pyörölava tahdittaa hienosti niin tansseja iltamissa kuin raskaan tehdastyön liikkeitä, ja musiikkikohtaukset kasvattavat intensiteettiä. Loistavista muusikoista Maijan veljeä Marttia esittävä Antti Autio yllättää mainiolla bluessävytteisellä laululla ja mandoliinillaan. Mutta pian sisällissota kolkuttelee jo nurkan takana, tehdas suljetaan ja naiset hankkivat taistelua varten uskottavat asut. Housut jalassa ja kiväärit kädessä he lähtevät rintamalle.

Kun järkyttävät tapahtumat vyöryvät näyttämölle ja kiväärit laulavat, äänenpainot nousevat ja volyymi katsomossakin hipoo jo liiallisuutta. Sota järkyttää mielen, ja moni ampuu vain ampumisen vuoksi. Ympäriltä kaatuu vieraita ja tuttuja. Valkeakosken tyttöjen maailma on lopullisesti muuttunut.

Ja kun äitinsä menettänyttä sylilasta tuuditellaan kehtolaululla näyttämön kehää kaaressa kulkien käy mielessä: toivoa on sittenkin. Hiljaisuus huutaa joskus lujempaa kuin kovinkaan karjaisu. 

Veriruusut KOM-teatteri

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

TEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Syyllisyyden rankka jatkumo

Leena Pöysti, Satu Silvo, Carl-Kristian Rundman. Kuva Yehia Eweis.

Tänä vuonna vietetään legendaarisen ruotsalaisen elokuvaohjaajan, kirjailijan ja teatteriohjaajan Ingmar Bergmanin syntymän 100-vuotisjuhlavuotta. 

Juhlintaan osallistuu myös Espoon kaupunginteatteri. Sen näyttämölle Pasi Lampela on dramatisoinut ja ohjannut Bergmanin vuonna 1978 valmistuneen kamarielokuvan Syyssonaatti, jonka tähtinä loistivat Ingrid Bergman ja Liv Ullmann.

Lampela on näkijä, joka ohjauksissaan usein tarkastelee ihmissuhteiden dramatiikkaa. Hienovireinen Syyssonaatti tarjoaa tähän nyt selkeät ainekset. Tapahtumat sijoittuvat pappilaan, ja ytimessä äidin ja tyttären vaikea suhde. Äiti Charlotte (Satu Silvo) on uralleen omistautunut, menestynyt konserttipianisti, Eva (Leena Pöysti) rakkautta ja äidin läsnäoloa vaille jäänyt tytär, joka aikuisena hoivaa sairasta, myös lapsena laiminlyötyä sisartaan Helenaa (Ulla Raitio). Evan mies (Carl-Kristian Rundman) vetäytyy sivustakatsojaksi ja onnettomien tapahtumien seurailijaksi.

Asetelma näyttämöllä on kuin taisteluareenalla, ja naisten yhteenotto on väistämätön. Vuoteet pitkänomaisen näyttämön molemmissa päissä ja flyygeli keskilattialla, tarinan keskiössä rakentavat hiljaista jännitettä. Ei kuitenkaan voi välttyä tarkastelemasta näyttämöä myös alttarina: tyttären sinivioletin asun voi nähdä katumuksen ja syntien tunnustamisen merkkinä. Äidin kirkkaan vihreä illallismekko taas korostaa arkista toivoa ja kasvua.

Yöllisestä välienselvittelystä kehittyy tarinan ydin, armoton draama, jossa revitään rikki syyllisyydet ja häpeät, perheen menneisyys ja dynamiikka, niin äidin kuin lastenkin kasvuhistoriat. Samalla valtasuhteet keikahtavat. Silvo tulkitsee karismaattisen maailmannaisen roolinsa uljaasti, hän on yhtä aikaa avuton, koominen ja kopea. Tytär, joka on aina pelännyt tuottavansa äidilleen pettymyksen, kantaakin nyt vastuuta eheytymisestä.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on käyttänyt termiä taakkasiirtymä. Sillä tarkoitetaan traumoja, joita ihminen sysää syrjään ja tiedostamatta siirtää eteenpäin. Jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä, ne jatkavat kulkuaan uusille sukupolville. Bergman, pappisperheen lapsi, kuvaa usein töissään vaikeaa suhdetta vanhempiinsa. Mutta mukana on myös armoa ja toiveikkuutta. Lopulta käsissämme on ikuinen aihe: anteeksiantaminen ja toisen ihmisen hyväksyminen. Kun yleisö poistuu, sulaa syyllisyyden raskas vyöry sateen ropinaan ja Chopinin preludiin.

Syyssonaatti Espoon Kaupunginteatteri

Rooleissa Satu Silvo, Leena Pöysti, Carl-Kristian Rundman

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen

Ulvotaan yhdessä

Maija Andersson ja Sauli Suonpää. Kuva Mitro Härkönen.

Teatteri Avoimet Ovet juhlistaa tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa ja Viron tasavalta 100-vuotisjuhlavuotta. Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) on osuva valinta tasavuosijuhliin ja kantaa ajassa vielä seuraavatkin vuosikymmenet. 

1600-luvun hiidenmaalainen balladi on yhtä aikaa sekä feministinen julistus, perinteinen kansansatu, fantasiatarina että universaali ja moderni äitiyden, naiseuden ja riivatun rakkauden kuvaus.

Sudenmorsiamen tarjoamista runsaista mahdollisuuksista on ohjaaja, dramaturgi Heini Tola sovittanut näyttämölle minimalistisen version. Kallaksen kiiteltyä, arkaaista kieltä on kuitenkin säilytetty, ja yllättäen se solahtaakin luontevasti sekä Aalon (Maija Andersson) ja Priidikin (Sauli Suonpää) suuhun että muusikko Suvi Isotalon lauluihin. Korpikuusien humina, kultainen pihka, silmät kuin suolähteet ja rahkasammaleen viheriäinen kosteus säilyvät ihmisessä satojen vuosien läpi, vaikka yhteiskunta muuttuu.

Teksti kuljettaa historiallisten kerrostumien taakse ilman räjähtäviä tehosteita. Ja kun mielikuvitus saa tilaa, niin näyttämöllä liikutaankin kaikilla aikatasoilla, kotipirtissä ja sumuisilla soilla, ulvotaan punkkarien tapaan, vaaditaan vapautta kissankokoisin graffittimaalauksin. Kun silmien edessä tapahtuu harkitusti ja vähän, saa jokainen lause, ele ja väri painokkaita merkityksiä. Punaiset yksityiskohdat, lapsen ensikengät, sudenajossa käytetty verenpunainen ruoska ja naisen vapautta liehuva verenvärinen kaulahuivi terästävät esityksen ilmaisuvoimaa. Isotalon sähäkkä sähkökitara ja yhden naisen orkesteri toimii sekä kertojana että kannattelee tapahtumien kulkua.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten, mutta hulluutta hipova rakkaus Eino Leinoon ei ole ainoa Kallaksen kipupisteistä. Vain 76-sivuinen pienoisromaani on kokoaan suurempi, se oli aikanaan vahva kannanotto naisen emansipaatioon, vapauteen ja omaan kehoonsa ja myös moderni paluu luontoon. Luovalle naiselle pakottaminen vain äitiyden ja vaimon rooliin oli mahdottomuus, ja halusta saada olla oma itsensä huutaa tänäänkin moni. Koska ihminen on ihmiselle susi, on huudettava vielä kovempaa. 

Teatteri Avoimet Ovet
Sudenmorsian

Ohjaus, dramaturgia Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff

PS. Viime vuonna ilmestynyt Kallas-tutkija Silja Vuorikurun kirjoittama elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (SKS 2017) antaa kiinnostuneille lisävalaistusta myös Sudenmorsiamen syntyhetkiin. Toisenlaista, seesteisempää Hiidenmaa-kuvausta voi lukea Tõnu Õnnepalun Paratiisi-teoksesta (Kirjokansi 2017).