Oikeuden ja rakkauden puolesta

Kuva Margus Ansu

Ranskalaisten Claude-Michel Schönbergin säveltämää ja Alan Boublilin sanoittamaa musikaalia Les Misérables on maailmalla esitetty täysille katsomoille jo yli kolmekymmentä vuotta. Suomessa tämä rakastettu esitys on nähty mm. Helsingin kaupunginteatterissa 1999 ja Tampereen Teatterissa 2013.

Nyt musikaalielämyksen tarjoilee Viron vanhin vironkielinen teatteri Teater Vanemuine Tartossa.

Ohjaaja Samuel Harjanne tuntee misérablensa läpikotaisin, onhan hän itsekin näytellyt musikaalissa mm. Tampereen teatterissa kapinalippua heiluttavan Enjolrasina ja jo sitä ennen lapsinäyttelijänä Helsingin kaupunginteatteriss Gavrochen roolin.

Teatteri Vanemuine toimi Tartossa arkkitehti Armas Lindgrenin 1906 suunnittelemassa rakennuksessa, joka kuitenkin tuhoutui 1944. Uusi, komea teatterirakennus valmistui 1967. Nyt syyskauden alussa remontin jälkeen avautuneella suurella näyttämöllä esiintyvät laulajat ovat laulajia ja äänentoisto huippuluokkaa. Kuiskauskin kuuluu parven viimeiselle riville. Tekstitys juoksee sekä englanniksi että suomeksi, ja suomen kieltä kuuluukin yleisössä paljon.

Huikean kauniiden, mahtipontistenkin, melodioiden parissa reilu kolmituntinen kuluu nopeasti. Tarinan kulku pysyy tiiviisti kasassa, sävelmät kulkevat herkästi limittäin ja kertovat ihmiskohtaloista. Yksi koskettavista hetkistä on, kun yhtä aikaa ristiriitaisista tunteistaan laulavat vankina vainottu Jean Valjaen (Mikk Saar), hänen ottotyttärensä Cosette (Maria Listra), Coseten rakastettu Marius (Kaarel Targo) ja Mariukseen epätoivoisesti rakastunut Eponine (Kärt Anton). Illan hienointa antia tarjoaa valosuunnittelija Petri Tuhkasen valomaalailu, joka leikkii varjoilla ja peittää ja paljastaa lavan tapahtumat. Lavasteet vaihtuvat pikavauhtia hetken pimeydessä.

Victor Hugon romaanissa Kurjat (1862) yhteiskunnan hylkäämät ja vähäosaiset kärsivät vääryyksistä ja epäoikeudenmukaisuuksista, mutta silti taistelevat, uhrautuvat ja rakastavat. Valitettavasti 1800-luvun Ranskan ja aikamme Euroopan ongelmat ja ihmiskohtalot eivät ole eri maailmoista, vaan kurjuudessaan samankaltaisia ja yhtä koskettavia. Liian moni joutuu laittamaan henkensä alttiiksi tavoitellessaan parempaa tulevaisuutta.

Vanemuisen Les Misérables on viroksi kääntynyt muotoon Hüljatud. Ohjaaja Harjanteen mukaan musikaali on erityisesti tarina inhimillisyydestä, empatiasta ja lähimmäisenrakkaudesta. Kykyä ja halua empatiaan tarvitaan, sillä tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset ja virolaiset ovat maailman vähiten empaattisten kansakuntien kärkijoukoissa. Hüljatud voi lisätä ripauksen empatiaa ympäristöönsä, missä sitä kulloinkin esitetään.

Musikaali Hüljatud (Les Misérables)
Teater Vanemuine

Ohjaaja Samuel Harjanne, musiikin johto Martin Sildos, kapellimestari Taavi Kull, lavastus ja puvut Karmo Mende, koreografia Gunilla Olsson (Ruotsi) ja valaistus Petri Tuhkanen.

ROOLEISSA Koit Toome / Mikk Saar, Marko Matvere / Tamar Nugis, Ele Millistfer /Nele-Liis Vaiksoo, Maria Listra /Elizabeth Paavel, Kaarel Targo (Must Kast), Hedi Maaroos / Kärt Anton, Rasmus Kull / Imre Õunapuu (Rakvere teater), Kaire Vilgats / Helen Hansberg, Hannes Kaljujärv / Lauri Liiv, Mairo Libba /Hannes Hanimägi, Reneli Husu / Sofija Selivanova, Loore All / Katri Kade, German Gholami, Rolf Roosalu, Ruudo Vaher, Norman Salumäe, Matis Merilain, Mihkel Tikerpalu, Oliver Timmusk ja Egon Laanesoo.

Yhteistyössä Vanemuine oopperakuoro, sinfoniaorkesteri ja yhtye.

Ajan hylkäämät

Kuvassa Emmi Pesonen, Ella Pyhältö. Kuvaaja Marko Mäkinen

Jackie Kennedyn tädin Edith Bouvier Bealen ja tämän tyttären Edien kummallinen tarina on kiehtonut jo useita teatteri- ja elokuvantekijöitä. Teatteri Jurkassa nyt nähtävä ruotsalaisen Sara Stridsbergin näytelmä Putoamisen taito mukailee Michael Sucsyn tv-elokuvaa Grey Gardens vuodelta 2009.

New Yorkin seurapiireissä vaikuttaneet äiti ja tytär ovat vetäytyneet julkisuudelta syrjään luhistuvaan kartanoonsa. Elämä rapistuvassa talossa kissojen ja pesukarhujen kanssa kissanpissan, vanhojen roolivaatteiden ja muun roinan lemussa rajoittuu yhteen huoneeseen. Ulkomaailmasta muistuttaa vain punainen lankapuhelin, joka silloin tällöin pirahtaa vaativasti. Silloin asialla saattaa olla naisten asuinoloista huolestunut terveysviranomainen tai hyvää tarkoittava Jackie, jonka rahoilla voisi siivota talon kaikki 28 huonetta. Tai tilata paikalle puskutraktorin.

Mutta Edith ja Edie ovat hautautuneet muistoihinsa ja asemiinsa. Sairaalloinen symbioosi pitää heitä kiinni menneessä ja toisissaan. Ella Pyhältön huiman taitavasti esittämän Big Edie Bealen kasvonilmeet paljastavat hauraan, mutta julman vanhuksen. Hampaat louskuvat ja suupielet kiristyvät, kun hän syyllistää tytärtään ja vaatii palveluksia. Tytär olikin vahinko, ja pojat paljon parempia lapsia. Emmi Pesonen Little Edie Bealena on ikuisesti iso lapsi, joka pyristelee pois vangitsevan äitisuhteen piiristä.

Ajan kulku on putoamista historiaan, oman elämänsä tarinaan. Niin kuin gravitaatio vetää kappaleita toisiinsa ja pitää satelliitit radoillaan, on äidin ja tyttären yhteys silti luonnonilmiöistä vahvimpia. Stridsbergin näytelmässä tavoitellaan suhteen rajoja, ja esityksen pituuskin Jurkan pikkuisella näyttämöllä hiukkasen venyy. Osaavien näyttelijöiden vuoksi sen mielellään hyväksyy.

Sara Stridsberg Putoamisen taito
Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa 

Näyttämöllä: Emmi Pesonen ja Ella Pyhältö
Käännös: Emmi Pesonen
Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heidi Tsokkinen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Ison kuvan ulkopuolella

 

Kuvaaja Mitro Härkönen

Aallot vyöryvät syliin jo alkumetreillä, meren keinuva liike saa voimaan pahoin. Pahoin voivat myös roolihenkilöt Willensaunan lavalla: valokuvaaja-isä Seamus (Seppo Pääkkönen) ja kaksossisarukset Hannes (Tero Koponen) ja Riikka (Pirjo Määttä). 

Alkamassa on Okko Leon tummin sävyin valotettu näytelmä Pimeä huone.

Alkuasetelma on kärkevä kolmiodraama, jonka rajoja venyttävät tahoillaan myös poissaolevat perheenjäsenet. Sisarusten äiti on kuollut ja saanut tyttären lopettamaan valokuvaamisen. Pojan kunnianhimo ja halu pärjätä isän suvereeniutta ja mielivaltaa vastaan on puolestaan vienyt hänet sotakuvaajaksi Libyaan, mutta suhde omaan poikaan on etäinen ja kipeä. Hannes on rajannut perheen pois omasta elämästään, ja isän ja pojan hankala suhde periytyy sukupolvien yli.

Näyttämölle hahmottuva kuva on rakeinen, aukkoinen ja täynnä kipeitä kohtia, mutta todenoloinen. Valokuvaaja Seamus viittaa tunnettuun irlantilaiseen kuvajournalistiin, World Press Photo -palkittuun Seamus Muhphyyn, joka on vuosikymmenten ajan kuvannut Lähi-Idässä, Afganistanissa ja Palestiinassa. Ja se kaikkein tärkein kuva, jota katsojille ei esityksessä näytetä, on pakolaiskriisin tunnukseksi muodostunut otos kuolleesta, rantaan huuhtoutuneesta pikkupojasta.

Miten paljon todellisuutta voi manipuloida? Onko kuva, jonka otollista hetkeä kuvaaja on odottanut vuorokausia, lavastettu? Mitä pimeässä voi nähdä, mitä on kuvan takana? Voiko aidoksi sanoa kuvaa, jonka ulkopuolelle häiritsevät realiteetit on rajattu vain vaikuttavan komposition vuoksi? Onko kuvan tarkoitus hätkähdyttää, liikuttaa vai kertoa totuus?

Camera obscura eli neulansilmäkamera vaikutti 1500-luvulla käsitykseen havaintojen todellisuudesta. Maailma ja katsoja olivatkin toisistaan erillisiä, eikä tarkkailija enää samaistunut tarkkailtavaan kohteeseen.

Pimeässä huoneessa puhutaan paljon rinnakkain ja limittäin, ei toisille. Juuri niinhän asiat usein menevät perheissä, joissa on paljon sanomatonta ja käsittelemätöntä. Mutta ulkopuolisen silmin voi valoon nousta se, mitä ei lähellä ei nähdä. Todellinen, autenttinen kuva piirtyy vain ajan kanssa ja kasvun kautta. Näytelmän puolitoistatuntinen ei ehkä riitä kasvukokemukseen, mutta ajattelemista se tarjoilee runsaasti.

ROOLEISSA Tero Koponen, Pirjo Määttä ja Seppo Pääkkönen

OHJAUS Aleksis Meaney
LAVASTUS Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
ÄÄNISUUNNITTELU Mikki Noroila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi