Ihmiskokeita ja koiria

Kaikki alkaa Weird Sistersin konsertissa. Tiedäthän tuon punkahtavan tyttöbändin, jonka laulajat ovat mustatukkaisia noitia. Ja sitten ollaankin kohta Glamisin taanin, Macbethin (Antti Luusuaniemi), kotona.

Kuvassa Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Tyylikäs asunto hohtaa rosteripintoja monessa kerroksessa, portaita pitkin pääsee kattoterassille. Lady Macbeth (Katariina Kaitue) on kotosalla. Hän on yhtä aikaa villi ja viekoitteleva, raju ja tyylikäs vaihtuvissa mekoissaan, niin kuin porvariston hillittyä charmia huokuva viileä nykynainen.

Tämä voisi tapahtua juuri nyt, ja niin tapahtuukin, Kansallisteatterin Suuren näyttämön näytelmässä Macbeth. Shakespearen kuulun tragedian ovat suomentaneet ja sovittaneet Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ja niin 1600-luvun juonenkäänteet sujuvasti taipuvat parempien perheiden illalliskutsuihin ja sukulaiskaunaan, aiheista universaaleimpiin. Samalla dialogi latistuu: paljon puhetta tyhjästä. Vaikka kuinka koettaa kuulla ja kuunnella, ei merkityksistä saa selvää.

Tuhon enteet voi kuitenkin aistia, ja parhaiten niitä välittävät taustavideot, Kansallisteatterin loistavasti hyödynnetty näyttämötekniikka, muuntuva ja moniaistinen kokonaisuus. Muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin kiihkeä saksofoni mouruaa ja kaiken yllä mollottaa kohtalokas kuu. Se on elämää kuhiseva juustolautanen, bakteerien viljelyalusta, muuntuva organismi ja kloonattu perimä, joka säilöö tuhon ja mutaation siemenet.

Murhatyö on peruuttamaton, ja angstinen Macbeth näkee harhoja, vaikeroi kuin perheenisä ruotsalaisdekkarissa. Syyllisyys ei jätä rauhaan, vaan ajaa uusiin onnettomuuksiin. Kyse on vallasta ja vallan periytymisestä, ilman muuta, mutta myös ihmisen vastuusta ja ekologisesta perikadosta. Tämähän on meille jo arkipäivää. Ja surulliset koirahahmot videolla nyökyttävät päätään: ihminen tässä leikkii omalla kohtalollaan.

Lopulta myös pyrkyri mestataan, sillä petturuus vaanii joka kulman takana. Ja kun Macbethin pää on säkissä, sitä heitellään ilmaan kuin ryöstösaalista. Kunnes joku hoksaa ja huudahtaa ”Ei helvetti!” Ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä toivoa.

Macbeth
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA;
KOLME NOITAA ”Weird Sisters” Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila
DUNCAN, Skotlannin kuningas Esko Salminen
MALCOLM, hänen poikansa Fanni Noroila
MACBETH, Glamisin taani, komentaja Duncanin armeijassa Antti Luusuaniemi
LADY MACBETH Katariina Kaitue
SEYTON, Macbethien avustaja Pihla Maalismaa
BANQUO, komentaja Duncanin armeijassa Seppo Pääkkönen
FLEANCE, hänen poikansa  Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
MACDUFF, Fifen taani Tero Koponen
LADY MACDUFF Sonja Kuittinen
POIKA, heidän poikansa Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
LENNOX, Lordi Karin Pacius

MUUSIKKO Joakim ”Jusu” Berghäll
OHJAUS Janne Reinikainen
SUOMENNOS JA SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
DRAMATURGI Eva Buchwald
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Timo Hietala
VIDEOSUUNNITTELU Henna-Riikka Halonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Elämää murtumakohdissa

Kirjailija Marko Tapion (oik. Tapper, 1924 - 1973) pääteosta Arktinen hysteria on pidetty vastineena Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialle ja Tuntemattomalle sotilaalle. Nyt tämän suomalaisuuden synteesiksi kiteytyvän modernin klassikon voi kokea näyttämösovituksena Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. 

Kuvassa Timo Torikka, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Heikki Pitkänen ja Marja Salo. Kuva: Sakari Viita.

Tapion neliosaiseksi suunnitellusta teossarjasta ehti vuosina 1967 ja 1968 ilmestyä vain kaksi osaa ennen kirjailijan kuolemaa. Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoimassa näytelmässä on hyödynnetty lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyneitä, entuudestaan tuntemattomia Tapion luonnoksia teoksen kolmannesta ja neljännestä osasta.

Arktinen hysteria valottaa Björkharryjen suvun sosiaalista nousua 70 vuoden ajan läpi sotien aina 1960-luvulle saakka. Jo ensimmäinen näyttämökuva tiivistää monitahoisen asetelman: henkilöt tuovat itsensä esiin, alttiiksi tapahtumille, kukin kumartaa illan yleisölle hiljaisesti ja arvoituksellisesti. Valinnat elämänpolun risteyksissä ja murtumakohdissa voivat viedä moniin suuntiin.

Ensimmäinen, rytminen performanssi alkaa, kun Harry Björkharryn (Timo Tuominen) voimalaitoksella lakkoillaan. Kuva on ekspressionistisen vahva, fyysinen mielenilmaus, ämpärit tekevät soitinten virkaa. Tapahtumat etenevät fyysisesti ja tyylitellyn katkelmallisesti. Voimalaitosjohtajan piittaamaton suhde työläisiin laajenee yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, pato uhkaa murtua ja vesivuoto saa kalat liikkeelle. Tunnelma muodostaa kubistisia näkymiä, kunnes ollaankin vuodessa 1918 ja laukaukset rikkovat jännityksen. Kukkiva tuomenoksa taustakuvana korostaa ristiriitoja sekä ajassa että mielissä.

Kaikki mikä on tapahtunut, on koko ajan läsnä, sanoo kertojana tarinaa kuljettava Björkharry. Ja kun Harryn isä Viki (Taisto Reimaluoto) pyörittää kahvimyllyä kuin posetiivari ja laulaa 60-luvun hitiksi noussutta napolilaista kansanlaulua O sole mioa, on näky yhtä aikaa hellyttävä ja nöyryyttävä.
 
Sukutarinan vahvat miehet ovat Tuomisen ja Reimaluodon esittämät isä ja poika, ja heidän keskinäinen suhteensa tarinan ydin. Koska yleinen on usein myös yksityistä, lopulta sukupolvien tragediaa käydäänkin läpi miesten tekojen kautta. Toki mukaan kietoutuvat myös naiset, Harryn äiti (Tarja Heinula) ja se toinen nainen. Pankinjohtajaksi päätyneen isän ohje pojalleen Harrylle on: älä pelkää mitään. Suorasukaista puhetta kuunnellut myllärisuvun poika Harry on silti isien pahojen tekojen riivaama ja potee syyllisyyttä.

Mutta miten tarina sitten loppuu, sitä ei tiedä näyttelijäkaartikaan. Tapion kirjailijahahmo nousee lavalle ja vaihtoehtoja pohditaan. Miten käy voimalaitoksen? Tapahtuuko onnettomuus? Ketä voisi syyttää, ketä vihata? Vai onko kyse lopultakin rakkaudesta? Näinkö hyinen mielenlaatumme heiluu kahden vaiheilla kuin hauki jääkylmässä vedessä? Arktinen hysteriamme voi olla sekä voimavara että kirous.

Marko Tapio: Arktinen hysteria
Kansallisteatterin Pieni näyttämö

 

ROOLEISSA Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen
OHJAUS Atro Kahiluoto
DRAMATISOINTI Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
DRAMATURGI Aina Bergroth
LAVASTUS, PROJISOINTI- JA PUKUSUUNNITTELU Reija Hirvikoski
VALOSUUNNITTELU Ville Virtanen
ÄÄNISUUNNITTELU Juhani Liimatainen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä