Isästä lapseksi

Ensin kaikki vaikuttaa hassulta: iso mies hukkaa toistuvasti kellonsa, käsittää väärin, sotkee asioita. Niinhän me kaikki joskus käyttäydymme, tarkistamme hellan levyt ja avainten paikat hullunkurisuuteen saakka. Nauramme toisillemme ja itsellemme.

Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta
Kuva Tapio Vanhatalo

Mutta ranskalaisen näytelmäkirjailija Florian Zellerin (s. 1979) Isä-näytelmässä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa isä (Jari Pehkonen) on sairastunut, eikä se enää huvita.

Muistisairas isä tanssittaa läheisiään oman pillinsä mukaan. Mies komentaa ja äksyilee, ei kuule eikä kuuntele. Vanhus pyörittää karusellia: töissä käyvää tytärtä (Vuokko Hovatta), tyttären miesystävää, vaihtuvia hoitajia. Sirkus muuttuu painajaiseksi.

Eikä isä aina itsekään tiedä missä ollaan. Hänen mielensä on jäänyt menneisyyteen ja ympäristö tuntuu vieraalta. Ollaanko nyt omassa kodissa vai kenen kotona, miksi sisustus on tällainen? Tyttäristä toinen, se joka on poissa, on parempi ja rakkaampi. Ja sille, joka on läsnä, voi hyvin kiukutella.

Kun isästä tulee iso lapsi, tytär ryhtyy vanhemmaksi. Roolit vaihtuvat ja arjen komiikasta tulee kipeää. Näytelmän hilpeät kohtaukset, isän steppinäytökset ja tanssiaikeet pehmentävät muuten synkkäsävyistä tunnelmaa. Hurmuriksikin heittäytyvä isä elää täysillä, kunnes traaginen totuus paljastuu. Isä on jatkuvan hoidon tarpeessa.

Elämä muistisairaan läheisen kanssa koskettaa yhä useampaa suomalaista. Jari Pehkosen isähahmo on syvästi liikuttava ja Pehkonen tekee huikean roolityön. Kun syystuulessa puiden lehdet putoavat, mitä ihmisestä jää jäljelle? Sairaalahuoneen puistonäkymä muurautuu umpeen ja ulkomaailma loittonee. Palataan perusasioihin, elämään ja kuolemaan. Älä nyt ole lapsellinen, hoitaja tokaisee.

Florian Zeller Isä
Suomen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa:
Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari, Leenamari Unho.
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo.
Valosuunnittelu Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko.
Naamiointi Milja Mensonen.

Nainen maailman peilissä

Näyttelijä Heidi Herala katsoo naista silmiin ja vähän syvemmällekin monologissa Peilinpitelijä. Marja-Liisa Vartion (1924-1966) runoihin pohjautuva draamallinen esitys on nähty mm. viime kesänä Kajaanin Runoviikoilla ja nyt Helsingissä Teatteri Jurkassa.

Kuva Aura Nukari

Vartion vahvat säkeet piirtävät kuvan toden ja unen risteyskohdista. Näkijäksikin mainittu Vartio löysi usein runoutensa innoituksen suomalaisesta kansanrunoudesta. 

Omalaatuisen pienoismaailman luova esitys sinkoilee katsojan eteen liikuttavia, hurjia ja koomisia sävyjä. Herala onkin vahva naiseuden ja myyttisen kuvaston tulkitsija.

Herala muuntautuu kesähuoneessa muistoissaan istuvasta vanhuksesta jänteväksi tanssitytöksi. Hän kokoaa syliinsä koko maailman kuin kankaan, syleilee aurinkoa, kantaa lasta ja tanssii häitä. Kuvataiteilija Markus Jäntin maalaamat kankaat tukevat mielenmaisemien vaihdoksia. Raivo, liikutus, lohtu ja huumori kukkivat, ja radiossa soi 60-luvun iskelmä.

Varhain kuolleen Vartion runoissa näyttäytyy vahva ja monipuolinen nainen. Voimme tervehtiä häntä peilissä, sillä Herala osoittaa, että rikas elämä on mahdollista meille kaikille.

Peilinpitelijä

Teatteri Jurkka

Roolissa: Heidi Herala

Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala ja Heidi Räsänen

Maalaukset: Markus Jäntti

Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti

Sukupolvien suodattama rakkaus

Se tavallinen tilanne: lapsiperheen arki ahdistaa ja parisuhde rakoilee. Mies hakee ymmärrystä muualta, ja kriisi on valmis. Hädän tullen paikalle kutsutaan äiti.

Kuvassa Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi. Kuvaaja Tanja Ahola.

Äitien, isien ja esivanhempien kokemukset, käytösmallit ja rakkaus suodattuvat aina uuteen perhekuvioon sen alusta saakka. Toisiinsa ihastunut pariskunta ei kuvitelmistaan huolimatta ole rakkaudessaan vapaa, vaan kantaa mukanaan rankkaa taakkaa, on taustalla sitten hylkäämistä, alkoholismia tai väkivaltaa.

Vera Kiiskisen käsikirjoittamassa ja Kansallisteatterin Omapohjaan ohjaamassa näytelmässä Sisäistetyt teoriat rakkaudesta nuori perheenäiti Ida (Sanna-June Hyde) pelkää tulevansa jätetyksi. Ja juuri se, mitä eniten haluaa välttää, tapahtuu. Sanotaan, että uskottomuus on periytyvää, ja ihminen toistaa omaa traumaansa, ellei pääse käsittelemään sitä ajoissa. Olemme sisäistäneet omat rakkauden teoriamme liiankin tiukasti.

Kiiskisen teksti käy suoraan kiinni kliseisiin, mutta käsittelee tilannetta harvinaisen realistisesti. Aviorikos on tapahtunut, mutta miten siitä selvitään? Ida on raivoissaan ja samalla pelkää omia aggressiivisia reaktioitaan ja syyllistää itseään. Mitä jos rakkaus arjessa muuttuu velvollisuudeksi? Voiko olla onnellinen, jos kukaan ei tarvitse, hän kysyy.

Syyllisyys on myös äidinrakkauden varjopuoli. Terapeutin vastaanotolla nuoripari oppii tarkastelemaan lapsuuden kiintymyssuhteita ja vanhemmiltaan omaksumiaan käyttäytymismalleja, joita he tahtomattaankin toistavat. Johtuuko sittenkin kaikki vanhemmista? Toista lastaan odottavalle Idalle epäilys on kiduttava. Hän näkee itsensä pikkutyttönä ja tajuaa myös oman äitinsä kokeneen lapsuudenkodissaan traumaattisia hetkiä.

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta Omapohjan pienellä näyttämöllä on intiimiä kamarinäytelmää analyyttisimmillään. Hullunkuristen esivanhempien hahmot tuovat rankkaan aiheeseen huumorin sävyjä. Esityksen musiikki ilahduttaa, varsinkin kun se on kirjattu ohjelmalehdykäiseen soittolistaksi.

Kun Idan vauva syntyy, on akuutti tilanne jo rauhoittunut. Vauva hymyilee ja jokeltelee äidilleen ja äidinäidilleen, kiinnittyy osaksi sukupolvien ketjua.


Sisäistetyt teoriat rakkaudesta.
Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa.

OHJAUS Vera Kiiskinen
LAVASTUS JA PUVUT Josetta Ryynänen-Brotherus
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu
ÄÄNISUUNNITTELU Vera Kiiskinen ja Iiro Iljama
ROOLEISSA Sanna-June Hyde, Ilkka Villi, Kaija Kiiski, Jari Virman, Irina Pulkka ja Sunja Hyde.