Tuuli käy heidän ylitseen

Kansallisteatterin Omapohjassa esitettävä Kohtauspaikkoja kadonneille juhlistaa Iida Vanttajan 25-vuotista uraa nukketeatteritaiteilijana. Näytelmän tummasävyisiä episodeja kietoo löyhästi yhteen haikeasti suhiseva tuuli ja aavan meren laineet.

Kuvassa Mila Nirhamo ja Iida Vanttaja. Kuva Saara Mansikkamäki.

Nainen on saaren vankina ja lähettää paperiveneensä merelle kuin pullopostin. Mies on hautautunut kotiinsa, rouva hukkaa itsensä meluisaan ostoshelvettiin. Vanhus pukeutuu parhaimpiinsa ja juhlallisesti valmistautuu katoamaan. Työnhakija kadottaa itsensä byrokratian pyöröovissa. He ovat kaikki hukassa, kuka muilta, kuka itseltään.

Yhteiskunnassa syrjään joutuneita ja unohdettuja hahmoja löytyy lähempääkin kuin saarelta, joka näytelmässä rinnastuu Seilin saareen. Eikä yksinäisyyden ja toimeentulon kanssa kamppailevia auteta kampanjoilla ja muodikkailla voimaantumisprojekteilla. Viraston puhuva pää tarjoaa ratkaisua: maataloustukia, kuntoutusta, työvoimapalveluja. Taiteen tuki onkin kannattamattomana lopetettu.

Pisteliäs yhteiskuntakritiikki osuu toki kohdalleen, mutta mutkan kautta, ilman sanoja. Nukketeatterissa ihmisääni voisikin vaihteeksi hiljetä, jotta muu äänimaailma pääsisi tehokkaammin uimaan tajuntaan. Meren aallot, tuulenpuuskat, kadun vilinä, jopa Silja Linen tunnusmusiikki kaikessa ironiassaan, toimivat.

Kun yhden luukun virkailija huomaa yrityksensä toivottomuuden, hän heittäytyy empaattiseksi ja kysyy asiakkaaltaan mitä tämä oikeastaan haluaa. Mutta söpöily ei auta, ja Vanttajan laulusoolo jää kokonaisuudesta irralliseksi. Missä ovat ne kohtauspaikat, joissa kadonneet voisivat löytää itsensä ja toisensa? Sitä ei paljasteta.

Esityksen ehdottomasti parasta antia ovat koskettavat nukkehahmot ja nukettajien taidokkuus. Ilmeikkäät nuket toimivat peileinä; kun ihminen kohtaa nuken, hän näkeekin itsensä, oman arkuutensa ja kömpelyytensä. Pieni mies tuuliajolla sateenvarjonsa kyydissä on tuulen lailla ohikulkija. Niin ohuesti me olemme elämässä kiinni.

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö
Vanttaja - Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille

NÄYTTELIJÄT Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula
OHJAUS, SKENOGRAFIA, NUKENRAKENNUS Iida Vanttaja
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

Kadonneen jäljillä

Hammaslääkäri Kirnuvaara osaa kyllä juurihoidon, mutta samalla hän on puuduttanut omat tunteensa. Isätön mies on juureton ja onneton, kunnes hän tapaa toisen samankaltaisen, veljensä.

Kuvassa Markku Maalismaa, Esa-Matti Long ja Pirjo Lonka. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Miika Nousiaisen uutuusromaaniin perustuva näytelmä Juurihoito Kansallisteatterissa nojautuu nokkelaan sanaleikkiin ja elämän suuriin kysymyksiin. Samaan pakettiin kietoutuvat niin sukusalaisuudet, muuttoliikkeet, rotukysymykset kuin ihmisen kaipaus toisen ihmisen luo. Ollaan totisesti kadonneen jäljillä.

Yrmeä Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on seipäänniellyt tiedeuskovainen, hammaslääkäri Jumalan armosta. Hänelle hammas on maailman kiehtovin organismi ja hammaslääkäri evoluution huippu. Hän tekee töitä, kun ei muutakaan osaa. Kiintyä ei kannata, sen hän tietää, sillä jopa koiran kuolema tuntui pahalta.

Hipsterihahmo ja mainostoimistomies Pekka Kirnuvaara (Esa-Matti Long) tulee juurihoitoon velipuolensa vastaanotolle ja vähitellen miehet alkavat selvittää isänsä tekosia. Löytyy sisar Ruotsista, toinen Thaimaasta ja yksi vielä Australiasta. Maisemat vaihtuvat ja tilanteita luodaan nopeaan tahtiin. Videotekniikka ja kuultokuvamaiset heijastuspinnat lavasteissa ovat käytössä taitavasti.

Mutta asiaa on paljon, kokonaisen romaanin verran, siihen ei näytelmän dialogi oikein taivu. Isänsä jälkiä seuraavan sisarusparven suilla puidaan myös Lieksan romanien kohtaloita, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien asemaa ja aboriginaalien kokemuksia Australiassa. Pitkät vyörytykset aussimurteella tuntuvat puuduttavilta ja kirosanojen tiuha viljely tarpeettomalta tehokeinolta. Kun pitkän matkan taittumiseksi esitystä kevennetään näyttävillä laulunumeroilla, on tv-viihteen tuntu jo lähellä.

Paluu arkeen ja töölöläisen hipsterin kotikonnuille tuntuu lopulta helpottavalta. Ja vaikka isää ei reissussa löytynytkään, toi Esko matkalta mukanaan jotain muuta arvokasta: kadonneet tunteet ja puhumisen taidon.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Suomen Kansallisteatterin Pieni näyttämö

ROOLEISSA Esa-Matti Long, Pirjo Lonka, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Aleksis Meaney
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Jussi Matikainen

Instant pleasure

Nyt Kati nappaa, huudahteli tyttäreni 90-luvulla tapittaessaan tv-kokki Kati Napan kokkailuja. Tytär on tänään saman ikäinen, kuin Teatteri Jurkassa esiintyvän Riskiryhmän nuoret näyttelijät, joku heistä on tv:stä tuttukin. He kaikki snappaavat, tägäävät, instaavat, bloggaavat ja somettavat luontevasti arjen askareissa - jopa keittiössä, ja tänään myös Teatteri Jurkan näyttämöllä.

Kuva: Marko Mäkinen

TV-kokkikonkari Kati Napan ohjelmia katsottiin uusintoinakin, ja kotirouvat tallensivat niitä myöhempään käyttöön. Nykyelämässä kaikki on tässä ja nyt, online. Sillä digilaitteet parantavat parisuhteen, tehostavat työpalavereja, niillä vangitaan hetken impressio ja lähetetään kaverille hymynaamainen selfie.

Peukutus on yhteisöllistä viestintää, tätä sukupolvea ei voi sanoa tuppisuukansaksi.


Esityksessä Snap - leipää ja sirkushuveja digiarkeaan elää kerrallaan kolmesta neljään riskiryhmäläistä. Nämä nykyajan ammattilaiset osaavat heittäytyä hetkeen. Kaikki tuntuu sulavalta ja maistuvalta, kuin kiiltäväksi kuorrutettu hedelmäkakku. Twiitit lentävät ja kaikilla on hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisöllä, joka saa osallistua sydämensä kyllyydestä. Katsojilta kerätään ideoita Leijonan luolaan astuvan start-up-yrittäjän innovaatiohankkeeksi ja pyydetään vinkkejä esitettävän näytelmän aiheeksi ja tyylilajiksi. Kommunikaatio pelaa, kuvia saa ottaa ja jakaa.

Eikä kaikki ole suinkaan niin höttöistä, kuin luulisi. Taiten raamitetuissa improvisaatiotuokioissa käsitellään monenlaisia nykypäivän ilmiöitä epäterveellisestä ravinnosta perheenäidin uupumukseen ja hyggeilystä syömishäiriöihin. Mutta ongelmat katoavat sketsin aikana ja sitten voi taas nauraa. Huojentavaa yhteisöllistä tositelevisiota, Putouksesta tuttua, nyt livenä. 

Virkistävän esityksen ja lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden vauhtia voi vain ihailla. Mutta kakusta jää syömättä suurin osa ja jälkimaku liukenee pian. Olisiko niin, että syvimmän makuelämyksen antaakin vain paksu ja meheväksi kostutettu pohja.


Teatteri Jurkka Snap - leipää ja sirkushuveja

Konsepti: Riskiryhmä ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavalla helsinkiläisen Riskiryhmän näyttelijöitä ja muusikoita, mm. Elina Aalto, Tommi Rantamäki, Karoliina Niskanen, Ushma Karnani, Tuomas Hautala, Rosanna Kemppi, Mikko Virtanen ja Annika Poijärvi.

Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Minä elän kuten itse elän, huutaa uhmakas Tähkäpää ja juoksee pitkin betonilattiaa. Vanhan budosalin karut puitteet ja laajat ulottuvuudet antavat TEHDAS Teatterin Tähkäpää – tornin diiva -esityksessä naiseuttaan etsivälle prinsessalle loistavasti tilaa sekä kiukutella että diivailla.

Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel. Kuva Jussi Virkkumaa.

Vahvaan fyysiseen tanssi-ilmaisuun tukeutuva näytelmäteos on saanut lisämääreekseen näyttämörunoa ja kiitolaukkaa, eikä suotta. Tanssijat Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel rimpuilevat toisissaan ja toisistaan irti välillä puoli vartaloa muoviputken sisässä, välillä teräsrullakon kyydissä tai suihkukaapissa pakkausmuoviin kietoutuneena.




Vastakohtaisuuksien vuoropuhelussa kohtaavat perusvoimat, valot ja varjot, jin ja jang.

Kiihkeärytminen esitys pohjautuu Pipsa Longan tekstiin, joka on itsenäinen osa palkitusta kuunnelmasta ja runokokoelmasta Pimeän nimi. Alma Rajalan ohjaus on runotekstille uskollinen, mutta samalla tarjoaa sille mahdollisuudet kasvaa vanhojen viljasiilojen ja kutomorakennusten suomiin korkeuksiin. Launaun hieno metallinsävyjä ja synteettisiä äänimaailmoja maalaileva musiikki korostaa nykynaisen ahdistusta ja ristiriitoja matkalla minuuteen.

Tyttö on aito primadonna, äksyilevä sadun Tähkäpää. Hän on lukinnut itsensä torniin, pyörii, ja näkee itsensä kolmesta suunnasta. Ilo, suru ja tuntematon pitävät hänelle seuraa. Mutta mieli tekee toki muutakin, sillä tämä prinsessa ei alistu. Raivottaren kiihkeydellä hän taistelee sekä ulkopuolisia odotuksia että naiseutensa erilaisia ilmentymiä vastaan. Hiukset, nuo vimmaisesti kasvavat, tuntuvat kuristavan Tähkäpään. Niistä on päästävä eroon, mutta se ei käy vain heittämällä ne alas tornista. Hiuksilla pyyhitään lattiaa ja vedetään köyttä, niiden kanssa aito disco queen tanssii diskopallon alla. Hiuksiin kietoutuu myös seksuaalisuuden voima, tyttö antautuu viettelykselle, antaa maistaa makeaa hunajaa.

Yleisöä liikutellaan näyttämötilassa kohtauksesta toiseen. Ratkaisu pitää otteessaan hyvin, vaikka ei olekaan uutta. Viimeksi samantapaiseen konseptiin oli istutettu pari vuotta sitten Jätkäsaaren Bunkkerissa Helsingissä esitetty Valtteri Raekallion Edustaja, joka pohjasi Eino Santasen runoihin.

Sukupuolirooleilla leikkivä esitys äityy villissä menossaan kimaltelevien asujen drag showksi. Lopulta on kyse itsen heijastumista, omasta ja muiden katseesta, joka kuvastuu lukuisista pinnoista ja peileistä. Kuten aito kansansatu, tämäkin päättyy moniselitteisen onnekkaasti. Tätä tyttöä ei kuitenkaan prinssi nouda, sillä Tähkäpää ratsastaa pois ihan itse.

Tähkäpää – Tornin diiva, esitykset Turussa Alfa-Centerillä, Raunistulantie 25.

Ohjaus: Alma Rajala
Lavastus: Johanna Latvala
Musiikki: Lau Nau
Puvustus ja maskeeraus: Maiju Tainio
Valot: Jarkko Forsman
Esiintyjät: Mickael Stoëckel ja Riina Tikkanen
Tuottaja: Jesper Dolgov
Valokuvat ja video: Jussi Virkkumaa

HUOM!
Tähkäpää-produktiota jatkaa ja laventaa TEHDAS Teatterin aulassa esillä oleva kuuden runoilijan teksti-installaatio Tähkäpään kuvastin, joka heijastelee Tähkäpää – tornin diiva -esityksen teemoja. Tähkäpään kuvastimen on toteuttanut Runoyhdistys Nihil Interitin kirjoittajaryhmä, jossa ovat mukana runoilijat Janette Hannukainen, Satu Heinola, Raisa Jäntti, Niina Oisalo, Tuula Sipilä ja Paula Taimi.

Kuorittava varovasti

Pöydällä on sipuli, ääni sanoo, mutta lavalla touhottavat Laura Rämä ja Tuukka Vasama, vaivalloisesti kuusenrangat selässään. Tämä on ihmisen osa: kokea yhtä aikaa ääretöntä hankaluutta ja mittaamatonta yhteyttä elollisen ja elottoman maailman näyttämöillä.

Tuukka Vasama ja Laura Rämä. Kuva Jenna Ojala.

Runoilija, näytelmäkirjailija ja dramaturgi Tuomas Timosen teos Asetelmia ja Esitystaiteen seuran siitä toteuttama näyttämöversio tukeutuu nimellään maalaustaiteen hiljaiseen perinteeseen. Elottomien luontokappaleiden ja esineiden sommitelmia on kutsuttu nimellä stilleben, hiljaiselo. Esitys kuitenkin alkaa kaoottisesti, eikä hiljaisuudesta ole tietoakaan. Esiintyjät ohjaavat yleisöä sisään toisilleen ja katsojille huudellen ja varmistellen: onko jo valmista, onko kaikilla käsiohjelmat? Vielä yksi henkilö tulossa, vähän myöhässä, joku karjaisee.

Ääneen lausutun sipulin mykkyys alkaa pian kuumottaa korvia. Se vain korostaa ihmisen ääntä, joka varmistaa kaiken viimeiseen pilkkuun saakka. Ollaan neuroottisessa tilassa, jossa luonnon laki on vääjäämätön.

Rämän ja Vasaman jesariteipatut kehot kiemurtelevat catwalkilla esitystä seuraavan yleisön silmien tasolla. He liikkuvat vaikeissa asennoissa ja puhuvat leppäkertuista ja orvokeista. Mustikoitakin tarjoillaan. Timosen runoissa toistuvat pienet ja tavalliset luonnon elementit ovat kuin saavuttamattomia aarteita hämärään vaipuvassa lokakuussa. Jokainen meistä kertaa menneisyyttään, kantaa sitä mukanaan, toiset tekevät tiliä elämästään perusteellisestikin. Toiset taittuvat taakkansa alla.  On kuin esitys kysyisi: haluaako ihminen rakentaa itsestään luomakunnan monumentin? Olemmeko asetelmissamme yhdenvertaisia esineiden, vihannesten ja hedelmien kanssa?

Timosen niukan, surumielistä ironiaa vilkkuvan tekstin kautta piirtyy esiin epätoivoinen, elämänsä käsijarrua riuhtova virkamies, joka ei vimmastaan huolimatta saa vauhtia kohdalleen. Halua olisi, sillä virkamies huutaa hätäänsä, pyrkii kohti rakastettuaan, mutta ei tiedä miten sinne pääsee. Virkamies ei ole tuntenut janoa moneen vuoteen, ja nyt hän juo, kolmatta lasillistaan jo. Elämänjano on siis tallella.

Asetelmia näyttää nykyihmisen kiihkeän halun olla osa luontoa, mutta samalla sipulin kasvuvoima pelottaa. Syytä onkin: jos ihminen käpertyy sipuliksi, hän voi tehdä sisuksistaan yllättäviä löytöjä. Itkuherkät availevat kuoria varovasti.  John Coltranen ja Verneri Pohjolan oivallisen jazz-musiikin tahdittama esitys sykkii pienen ihmisen pulssissa ja nakuttaa sillä tajuntaamme. Luonto voi olla uhkaavakin, mutta sitä ei tarvitse kesyttää saati vaientaa.

Asetelmia Korjaamo Kulmasali
Työryhmä: Tuukka Vasama, Laura Rämä ja Vihtori Rämä
Tuotanto: Esitystaiteen seura, tuottajana Eeva Kemppi.

Kuinka kirjoittaa itselleen ehjä lapsuus?

Helsingin Kaupunginteatteri on tuonut Pengerkadun näyttämölle rajun kertomuksen taidemaalari, professori Tyko Sallisesta (1879–1955). Myyttinen taitelijanero ja kansallistaiteilija osoittautuu näytelmäkirjailija Liisa Urpelaisen draamassa naisia vihaavaksi despootiksi, joka nöyryytti sekä vaimoaan että lastaan.

Antti Lang ja Ursula Salo. Kuva Stefan Bremer.

Elämä jatkuvan syyllisyyden ja pelon kanssa on repinyt mielen rikki, mutta Taju Birgitta Tiara (Ursula Salo) on silti isän tyttö. Isän ankara hahmo ohjailee aikuisen Tajun valintoja vielä kuoltuaankin, alistaa ja solvaa. Siksi Taju raivoisasti pyrkii kirjoittamaan isän pois tajunnastaan. Yritys epäonnistuu. Taiteilijanimen Irja Salla ottaneen Taju Sallisen (1912-1966) vuonna 1957 ilmestyneessä muistelmateoksessa isä on lempeä ja rakastava.

Mihin kaikkeen muisti taipuu, kuinka se mukautuu ja pystyykö unohdus suojelemaan rikkinäistä mieltä täydelliseltä sekasorrolta? Tajua se ei lopulta pelastanut, hän vietti viimeiset, vimmaiset vuotensa Nikkilän mielisairaalassa. Sitä ennen 1940-luvulla hän oli saanut hauraaseen taiteilijasieluunsa uusia osumia stipendiaattina sodan keskellä Saksassa. Isänsä laiminlyömä Taju etsi kiihkeästi rakkautta taistelujen runtelemista miehistä.

Laura Jäntin ohjauksessa näyttämökuvat vaihtuvat vilkkaasti pirtin lattialla leikkivän pikkutytön tunnelmista ilmahälytykseen ja sairaalan vuodeosastolle. Aikatasot limittyvät, ja lavalla ovat yhtä aikaa sekä neuroottinen nyky-Taju että pelokas isin pikku-Taju. Ursula Salo elää Tajun roolissaan vakuuttavasti.

Näyttämön laidasta toiseen liikkuvan flyygelin kannella tapahtuu paljon, ja muusikko Eero Ojanen saa päähänsä välillä sotamiehen kypärän, välillä kabareetanssijan sulkapäähineen. Näytelmän äänimaisema tuo vahvalla tavalla todeksi asemalaiturien lähtökuulutukset ja ilmapommitukset.

Tajun ja isän tarina on kipeä ja karski, mutta aikansa julkisten elämää turhankin kuuliaisesti ja yksityiskohtaisesti mukaileva. Hienoinen tiivistys tekisi terää, varsinkin kun käsiohjelma taustoittaa taiteilijaperheen vaiheita oivallisesti. Koomiset kohtaukset, joissa keikaroidaan natsi-Saksan kabareeravintolojen hämyssä, saattavat lieventää ainakin pikkujouluja viettävän yleisön syyllisyyden tuntoja. Pakkomielteestä ei silti pääse: isä ei lähde tytöstä, vaikka tyttö voi lähteä isästä.


Liisa Urpelainen: Taju
Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Muistatko, perhonen

Hän liehuu siinä lämpiössä kuin perhonen. Sellainen pieni ja valkoinen, toiveikas, katoava kesä. Hän ei ehkä muista, että nyt on talvi eikä perhosia näy. On itsekin niin kevyt että lepattaa. Hän sanoo nimekseen Alli, ei ehkä muista olevansa näyttelijä Kati Outinen, tai sitten hän sekoittaa, sekoittuu meihin. Keneen tahansa meistä.

Onko se ihmekään, muistisairaus on pian kansansairaus, se koskettaa isoa osaa ikääntyvistä suomalaisista, myös työikäisiä ja heidän omaisiaan. Se koskettaa teatteriyleisöä, monet heistä ovat nähneet tämän läheltä. Mutta he tulivat katsomaan sitä tänäänkin, ja nyt me kaikki katsomme Allia läheltä, hänen hapuiluaan, istumme ihan liki kun hän ojentaa kätensä ja koskettaa. Kosketuksen puutteeseen voi kuolla, hän tietää, mutta Alli ei halua kuolla. Hänellä on ikävä syliä, jonne käpertyä.

Alli harjoittelee alttohuilusonaattia, sinnittelee nuottitelineen ääressä, manaa ja kiroilee nokkahuiluaan. Onko sekään niin ihme, väkeä valuu sisään, istuu rohisten paikoilleen, kiipeilee yläriville. Alli soittelee, kääntyilee välillä, huutelee yleisöön, emmekä enää muista onko hän Kati vai Alli. Emme ehkä ymmärtäisi koska harjoitus loppuu ja esitys alkaa, ellei näyttelijä Kati Outinen kertoisi sitä ihan selvästi: ”Esitys alkaa nyt” hän sanoo, mutta valot eivät himmene tässä olohuoneessa, Alli jatkaa juttuaan siinä meidän edessämme.

On vaikea muistaa. että ollaan teatterissa. Allin on vaikea muistaa missä hän on, ja mitä pitää ottaa mukaan kun lähtee kauppaan. Avaimet nyt ainakin, ja kauppalista ja puhelin, ja jos jotain unohtuu niin voi aina kilauttaa kaverille, Elinalle. Paitsi jos on unohtanut mihin laittoi muistilapun, eikä muista puhelimen pin-koodia ja puhelin jumittuu. 

Arki on hankalaa, jos ei muista mitä pitäisi muistaa, ihmisestä tulee sietämätön itselleen ja läheisille. Allin puoliso hermostui ja lähti jo ennen diagnoosia, eikä Alli itsekään ymmärrä miksi mielialat vaihtelevat, miksi hän loukkaa parasta ystäväänsä, hän ei hallitse itseään, sättii ja kiroilee. Alli on hauras ja ponteva yhtä aikaa, päiväperhonen joka uhmaa kadun hyistä kylmyyttä ja jättää yleisönsä katsomoon yksin. Niin moni muistisairas lähtee yksin yöllä pakkaseen ja jää sinne, lapsuuden kesään. Varhaisimmat muistot, ne tärkeimmät, ovat yhä tallella, yhtä tosina kuin isoäidin lämmin villatakki tuolinkarmilla.

- Olet juureton, jos ei ole näyttöä menneisyydestä. Tämä on tässä ja nyt, online-yhteiskunta, jonka verkkojärjestelmissä eletään, sanoo katsomossa istuva Muistiliiton valtuuston puheenjohtaja Pirkko Lahti Kotilieden haastattelussa. 

Kun katsomme teatteria emme ehkä muista, että tämä on totta, mutta totta se on. Mistä sitten tietää, että tämä on esitys? Eipä juuri mistään, ellei Outinen muista sitä kertoa: ”Esitys päättyy nyt”.
Elämä jatkuu.

Niin kauas kuin omat siivet kantaa Teatteri Jurkka
Käsikirjoitus ja roolissa Kati Outinen

Kotini on teatterini

Salissa hämärtää, ja Erkki Saarelan silmät kiiluvat kuin led-lampun pienet polttimot, jotka suuntaavat pisteliäät säteensä suoraan minuun. Remakka nauru säestää näyttävää sisääntuloa. Ollaan Emmi Jurkan valtakunnassa, Helsingissä Vironkadun huoneteatterissa, jonka estradi oli vuosikymmenet näyttelijälegendalle enemmän kuin toinen koti.

Erkki Saarela, Teatteri Jurkka 2013. Kuva: Aino Ojanen

Jurkan teatterisuvun kantaäidin muistelukset on koottu monologinäytelmäksi Ilta Emmin kanssa. Näytelmän Emminä loistaa toinen suomalaisen estradiviihteen suuruus, tänä vuonna 70-vuotispäiväänsä viettävä mimiikan mestari Erkki Saarela. Juuri tänne Saarelan dramaattiset elkeet ja rankka ylinäytteleminen sopivat.

Saarela solahtaa Jurkan mustiin hameenhelmoihin kuin omiinsa ja liihottelee lavalla pikkusikari sormissaan aidon diivan tavoin. Mutta näyttävässä sommitelmassa on jotenkin odottava tunnelma. Katseeni kiinnittyy korkattuun punaviinipulloon ja tyhjään lasiin sen vieressä pianon päällä. Ne tuntuvat edustavan kaikkea sitä, mitä dekadenssin vuosisadalla 1899 syntynyt Emmikin: nautinnon houkutusta ja aistien iloja hyvän maun rajoja koetellen.

Koskemattomana odottava asetelma luo tilaan merkillistä jännitettä. Huomaan, että pullo ei olekaan täysi, vaan siitä on jo maisteltu muutama siemaus. Emmin julkea ja suorasukainen puhetapa rinnastuu viinin kiihdyttävään voimaan. Kenen kanssa hän nyt nauraa, kenen kanssa flirttailee? Kunnes Saarela vihdoin tartuu pulloon ja kaataa nestettä lasiinsa, nautiskelee. Ainoat väriläikät mustassa näyttämötilassa ovat verevän rypäleinen juoma ja Emmin punatut huulet.

Viini nousee poskille, ääni painuu tragiikan sävelläjiin, ja Saarelan laulanta purkautuu karheana. Edes palvotun näyttelijättären elämä ei aina ole niin kuin pääskyjen, joista Sylva Varescu Mustalaisruhtinattaressa laulaa. Pullon kylkeen osuva valo heilauttaa varjon pianon pintaan.

Voin hyvin uskoa, että Emmi Jurkan elämänkulku ja ura teatterissa vanheni ja kypsyi kuin hyvä viini. Ajan myötä sen olemus rehevöityy, saa sävyjä ja painoa. Sakkaa kertyy pohjalle. Jurkan teatterihuoneessa on monikerroksista kulttuurihistorian patinaa, jota mieluusti nauttii pieninä annoksia. Elämä on ohikiitävä kuvaelma, vain teatteri pysyy.


Ilta Emmin kanssa Teatteri Jurkka

Käsikirjoitus: Laura Jäntti ja Ilpo Tiihonen
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Erkki Saarela
Orkesteri: Eero Ojanen

Tutkielmia todellisuuden rajoilta

Todellisuus on vain manipulaatio, toistelee Alpo (Tommi Korpela), jonka mieli on järkkynyt. Hän hakee apua nuoren hypnoterapeutin Oonan (Pia Andersson) vastaanotolta. Q-Teatterin Kevyttä mielihyvää ei ole nimestään huolimatta lainkaan kevyttä katsottavaa.

Kuvassa Tommi Korpela. Kuva Pate Pesonius.

Siroa ja kepeää Antti Hietalan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä edustavat vain sileät vaaleat pinnat ja kulissit. Valkealla parketilla liikkuvat näyttelijät ovat irtaantuneet todellisuudesta eikä katsojakaan aina tiedä miten tarina etenee – jos tarinaa onkaan. Kohtaukset kun leikkaantuvat äkisti, alkavat alusta, limittyvät ja toistuvat uudelleen eri muodossa. Repliikit katkeilevat ja valaistuksella vaihdetaan tunnelmaa. Teknisesti kaikki sujuu.

Mutta jos näytelmä yrittää herättää tunteita, se onnistuu vain vaivoin, niin kliinistä kaikki on. Alpokaan ei tunne mitään, hän elää pumpulissa, jossa on vain surua ja kevyttä mielihyvää. Työn, perheen ja yhteiskunnan ristiaallokossa luoviva nykyihminen haluaa myös tunne-elämänsä äärimmäisiä kokemuksia. Jos Q-Teatteriin ensi vuonna palaava Saara Turusen Tavallisuuden aave nosti tavallisuuden kunniapaikalle, nyt normaali ei tosiaankaan riitä.

Kevyttä mielihyvää kokevien ihmispolojen mukaan todellisuudessa ei tapahdu mitään uutta, elämä on vain toden toistuvaa projektiota. Samaa kehää pyöritään loputtomiin, kohtaukset kiihtyvät kohti rikollista toimintaa. Ja ihminen tekee rikoksen tunteakseen olevansa joku. Enteellinen laukaus kajahtaa kulissien takana.

Olemassaolon mielekkyyden tuskainen huhuilu uhkaa kuristaa esityksen hengettömäksi. Ihmissuhteet kärsivät, läheisiä kohdellaan huonosti. Hypnoosissa Alpo näkee outoja unia, vaimo Gitta (Minna Haapkylä) onkin Roope-veljen (Jussi Nikkilä) kanssa naimisissa ja hän itse heilastelee terapeuttinsa kanssa. Kohtauksia sekoittaa Oonan uhkaava mies Tuomo (Jani Volanen), joka tulee vieraaksi perheen illanviettoon. Riitahan siitäkin syntyy.

Näytelmä on kohtauksien sarja, juoneton tutkielma harhautuneesta ihmismielestä. Mitä jos olisin joku toinen, jos asiat olisivat toisin? Miten paljon me tiedämme toisistamme? Oliko meillä joku suhde tai tilaisuus? Oliko se vakavaa, Oona kysyy ja Alpo vastaa: Ei, se oli vain syy elää.

Alpon jäähyväispuhe pöytäseurueelle paljastaa syvimmät traumat ja lapsuuden menetykset. Esityksen loppu kietaistaan imelän vaaleanpunaiseen tanssikohtaukseen, jossa rakkaus sittenkin voittaa. Menee vähän överiksi mutta menköön, jos se jättää suuhun hiukkasen paremman maun.

Kevyttä mielihyvää Q-Teatteri 

Teksti ja ohjaus: Antti Hietala
Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

Eläimet ihmisten vaatteissa

Monitaitoinen työryhmä Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi on tuonut Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämölle oudon ja kiehtovan esityksen Farmi. Varsinaiseksi vallankumoukseksi siitä ei ole, sillä yhteiskunnallisen satiirin sijasta näytelmän terävin iva vain sivelee inhimillisiä heikkouksiamme.

Kuvassa Tiina Weckström, Joanna Haartti, Milla-Mari Pylkkänen, Samuli Niittymäki. Kuva Ilkka Saastamoinen

Orwellin eläinidylliksi kutsuttu näytelmä alkaa herttaisesti. Possu, kissa, lammas, kana ja hevonen elelevät sopuisasti viheriöivällä niityllään. Eläimet ovat aamutoimissaan: söpö hevonen meikkaa, possu lukee aamun lehteä, kana surauttaa itselleen smoothien. Mutta kun asetelma avautuu, sen paradoksit pääsevät valloilleen. On kuin kurkistaisimme kuningashuoneen aamiaishuoneeseen, jossa lammaspalvelija hoitaa tarjoilupuolen. Pian hoviväki jo pelaa nurmella krikettiä. Eläimet elävät ihan ihmisiksi ja näkymä on kiusallinen.

Näyttämöllä pysytellään koko reilu puolitoistatuntinen saman tekonurmimaton ja dekoratiivisen rekvisiitan äärellä. Rutiinit toistuvat aamusta iltaan, ja pomona esiintyvä possu kertoo kuulijoilleen saman sadun joka aamu. Sadun nimi on historia: sinne kaivataan, mutta se pelottaa. Kukin eläimistä löytää menneisyyden höyryävästä luukusta omat sankarinsa. Kuinka erilaisia esikuvamme voivatkaan olla! Kuinka ihmiskunta tekee vuosisatojen saatossa samat tyhmyydet yhä uudestaan.

Ihmisten asuihin pukeutuneet eläimet osoittavat meille inhimillisen haavoittuvuuden, naiiviudenkin. Samanlaisina toistuvat päivät, pelot, kateus, syyllisyys, syömishäiriöt ja mielipaha leimaavat eläinyhteisön elämää. Onneksi tälle absurdiudelle on lupa myös nauraa.

Farmi on yhtä aikaa yhteiskunnallinen ja taiteellinen kudelma, jota intensiivinen musiikki myötäelää. Monotoniset konesoundit, soinnukkaat viulut, pianonsoitto ja lopussa kuultu Uralin pihlajat jättävät painavan muistijäljen, joka seuraa vielä kotimatkalle. Hitaan levollinen esitys on kaikessa kummallisuudessaan herkkä, aukkoinen ja merkityksiä osoitteleva kuin oivaltava nykyruno.

Farmi Ryhmäteatteri

Käsikirjoitus: Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren
Dramaturgia: Sinna Virtanen
Ohjaus: Linda Wallgren

Rooleissa: Joanna Haartti, Joel Mäkinen, Samuli Niittymäki, Milla-Mari Pylkkänen ja Tiina Weckström
Sävellys: Tuomas Skopa
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Lavastus: Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraus: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Äidinrakkaus kantaa

Elämässään harhaileva Säde (Ritva Jalonen) tunkee Armin (Tuija Vuolle) luokse postiluukusta, melkein väkisin. Armi on yksinäinen leski, omalla tavallaan elämästä vieraantunut hänkin. Syntyy vuoropuhelu, joka tönäisee liikkeelle monenlaisia tunnemyrskyjä. Äidinrakkautta se ei silti pysty horjuttamaan.

Kuvassa Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen. Kuvaaja Harri Hinkka.

Tampereen Teatterin pääohjaajana tämän vuoden alussa aloittanut näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Anna-Elina Lyytikäinen on ohjannut Frenckell-näyttämölle kotimaisen kantaesityksen, Sirkku Peltolan näytelmän Tyttö ja varis. Kokemus on uusi molemmille, sillä Peltola on tottunut itse ohjaamaan tekstejään, pääasiassa Tampereen Työväen Teatterissa.

Yhteistyö näyttää sujuvan: näytelmä pohtii päivänpolttavia teemoja pakolaisuudesta syrjäytymiseen, mutta kouraisee sen lisäksi syvältä ihmisyyden perustuntoja. Lyytikäisen ohjauksessa jännitettä kannattelevat komeat roolisuoritukset ja kohtausten välejä rikastuttaa ihastuttava musiikki, jota Lotta Jääskelä esittää kitaralla säestäen.

Mikä määrää, tuleeko ihmisestä siivooja vai myymäläpäällikkö? Miten lapsiaan ikävöivä voikin niin haurastua, tulla reikiä täyteen? Armin aikuinen poika Ipe (Jukka Leisti) käy kotona, vie äidin leivokset ja rahat, käy ehkä käsiksi. Pian Armin salattu häpeä paljastuu tarkkanäköiselle Säteelle. Tilanne on nöyryyttävä, ja joskus yksinkertaisinta olisi lähteä elämästä kuin varis.

Suurien tunteiden lisäksi esitys vetoaa myös huumorillaan, sutkauksia kuullaan tilannekomiikasta kiinteistö-Jethroon. Teatterineuvos Vuolle vakuuttaa kopean sulkeutuneena Armina, ja Ritva Jalonen Säteenä on ilmiömäinen. Säteen siivouspari, nuori Jarde (Antti Tiensuu) heittää rennonletkeää nykyläppää, jonka perässä on pysyttelemistä. Ipen känninen avautuminen on Jukka Leistin huikea soolokohtaus.

Säteen äidinrakkaus ja huoli löytävät kohteensa Jardesta, josta hän kokee olevansa vastuussa. Lopulta näytelmässä onkin kyse ihmisarvosta ja häpeästä, jonka painosta ihminen vaikenee. Mutta rakkaus jatkuu ja kannattelee läpi elämän eikä koskaan ole epäkohta.

Tyttö ja varis
Tampereen Teatteri

RooleissaTuija Vuolle – Armi
Ritva Jalonen – Säde
Jukka Leisti – Ipe
Antti Tiensuu – Jarde

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Musiikki Lotta Jääskelä
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari

Vanha jäärä herkistyy

Kuvassa Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Maruska Verona. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Tuomas Kyrön luoma jukuripää on jo taiten jalostettu kirjasta elokuvaksi ja intervepissä kaupattaviksi oheistuotteiksi pipoista pefletteihin. Nyt kovasti Vesa Vierikon näköinen Mielensäpahoittaja kulkee herkin askelin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.

Haikeankaunis musiikki ja paljas maaseutumaisema luovat taustan yksinäisen kotifilosofin elämänviisauksille. Melko mustavalkoisiahan ne ovat, kun pohdittavana ovat elämän ja kuoleman isot kysymykset. Elämä saattaa Mielensäpahoittajan yllättää, mutta kuolema ei. Siihen Vierikon esittämä vanhus on liian hyvin valmistautunut. Arkkua tehdään jo, ja testamentti on melkein kirjoitettu.

Mutta nyt on kynästä muste loppu, ja sitä pitää hankkia lisää. Poika (Ilja Peltonen) hälytetään autokuskiksi kauppareissulle. Alkaa isän ja pojan roadtrip, jossa Escort pöllyttää hiekkatietä ja sukupolvet väistämättä törmäilevät. Saunotaan ja muistellaan emäntää. Aina ei osattu puhua, kohdata toista niin kuin olisi pitänyt.

Mika Myllyahon ohjauksessa on lempeää maalaisromantiikkaa. Mielensäpahoittaja ei ole vain vanha äksyilijä, joka ei suostu hoitolaitokseen vaan lumihangessa ja löylyissä karaistunut periaatteen mies, jolle sitkeys on hyve. Jos monen nykyeläjän pyhät paikat löytyvät marketeista ja huoltamoilta, on metsä Mielensäpahoittajan kirkko. Arjen karheita polkuja havainnollistavat näyttämöllä hienosti elämän vertauskuviksi nousevat mäntylankut, joita siirrellään pitkospuiksi ja lavereiksi. Niistä kohoaa myös arkku Mielensäpahoittajan ympärille.

Kyrön hyväntahtoinen hirtehishuumori istuu Vierikon suuhun kuin nenä päähän. Surumielisen perusvireen rinnalla esityksessä kukoistaa lämmin viisaus. Älkää minun haudalleni tulko, on paljon tärkeämpää muistaa niitä, jotka vielä ovat elossa, Mielensäpahoittaja neuvoo.


Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko
MUUSIKKO Samuli Laiho
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Viihdyttävä keissi

Näyttämöllä Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kari Ketonen ja Elena Spirina. Kuva Suomen Kansallisteatteri.

On tällainen keissi: suomalaisyrityksen kehittämä terveydenhuollon huipputuote, aivojen kuvantamislaite, pitäisi saada maailmanmarkkinoille. On sujuvasupliikkinen myyntimies ja paljon puhetta, myyntijargonia ja suprajohteita. On nopeatempoiset teekkarikaverukset, joita yhdistävät työt Otaniemen kylmälaboratoriossa, intomieli ja osakkuus yhteisessä firmassa. Siinä ainekset, joista näytelmäkirjailija Juha Jokela on keittänyt Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle kelpo sopan.

Sumu alkaa kuin trilleri: enteellinen musiikki luo tunnelmaa, näyttämön takaseinälle heijastuvat silmissä vilisevät sähkökäyrät ja graafit. Lavan reunoilla höyryilee. Homma edistyy sukkelasti, kuten start-upeissa on tapana. Vientihanke saa arvokasta työntöapua ministeriöstä: Venäjälle, miksikäs ei? Teekkarijäynä kohottaa tunnelmaa, ja kaverusten toimistossa nautitaan fiktiivibisset.

Sumu on Jokelan toinen näytelmä Kansallisteatteriin. Ensimmäinen oli juhlanäytelmä Patriarkka, jossa ihmiset ruotivat suhteitaan sekä toisiinsa että yhteiskuntaan. Sumussa Jokela leikittelee samaan tapaan toden ja fiktion välimaastossa ja hyödyntää lähihistorian tapahtumia luoden näyttämökuvan, joka kietoo yleisön kollektiiviseen illuusioon. Venäjä-suhteemme on hankala ja monisäikeinen, kauppapolitiikka kipuilee pakotteiden kanssa, ja lähimenneisyyden haamuista nostetaan esille mm. suomettuminen ja Kekkosen aika. Suuren kuvan reunamille piirtyy tuoreita muistoja Ukrainan kriisistä, malesialaislentokoneen turmasta ja venäläisen oppositiopolitiikon murhasta. Sekaan heitetään vielä pelkoa, lahjontaa, sananvapautta, homofobiaa ja salakuuntelua – kaikki kliseitä ja siksi niin hauskoja.

Jos katsoja selviää alun tekstivyörytyksestä ja lakkaa miettimästä tarinan todentuntuisia viittauksia, on näytelmän seuraaminen viihdyttävää ja palkitsevaa. Aikalaiskuvaus on osuvaa ja nokkela, puhekielinen dialogi soljuu. Henkilöt löytävät karaktäärinsä, ja moni tunnistaa lavalta työyhteisön tyypit. Parhaiten Jokelan ohjauksessa hahmottuvatkin ihmisten väliset suhteet. Kirkasotsainen tutkija Taisto (Jani Karvinen) on periaatteen mies, tyhmänrohkea myyntitykki Jone (Kari Ketonen) porhaltaa pelotta suurissa saappaissaan. Ristiriitoja välttelevä toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ajautuu pois kompetenssialueeltaan ja ahdistuu. Viileimmin tilannetta tarkastelee Larissa (Elena Spirina), joka tukeutuu omalaatuiseen identiteettifilosofiaansa.

Vakavat tapahtumat sulautuvat keitokseen sattumiksi, ja luovat jännitteistä vastavoimaa huumorille, jota esityksessä taitavasti viljellään. On vaihteeksi virkistävää katsoa nykydraamaa, jossa ei ole suhdesotkuja tai paljaita pyllyjä. Jokelan komiikka tukeutuu toki sovinnaisuuksiin, mutta tyylillä. Yhteisille traumoille on turvallista nauraa.

Sumu Suomen Kansallisteatteri

ROOLEISSA Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja

OHJAUS Juha Jokela
LAVASTUS Teppo Järvinen
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNISUUNNITTELU Tommi Koskinen
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen
DRAMATURGI Minna Leino
OHJAAJAN ASSISTENTTI Martina Marti

Suruunsa vyötetty tyttö

Näyttämöllä Petriikka Pohjanheimo, Karoliina Kudjoi, Helmi-Leena Nummela, Paavo Kerosuo, Jukka Pitkänen, Kai Bäckström. Kuva Mikko Mäntyniemi

Alussa kaikki on hyvin. Anna-Liisa (Helmi-Leena Nummela) on elämäniloinen tyttönen, Mikko (Kai Bäckström) komea, kitaraansa näppäilevä laulajapoika. He ovat ihastuneita elämään ja toisiinsa.

Kun hehkuva nuoripari tanssii näyttämöllä, yleisö jo aavistaa: tämä ei voi päättyä onnellisesti. Pian alkukohtauksen jälkeen murheen paino laskeutuukin saliin. Anna-Liisan vyötärölle kiristetään ahdistuksen musta vyö, joka pitää otteessaan liki loppuratkaisuun saakka.

Teatteri Avoimet Ovet jatkaa kunnianhimoista linjaansa Minna Canthin (1844–1897) teosten esittäjänä. Aiemmin teatterissa on nähty mm. Canthin novelleja pienoisnäytelminä ja Canthin syntymän 170-vuotisjuhlaesityksenä näytelmä Työmiehen vaimo. Teatterin taiteellinen johtaja Heini Tola sai Minna Canthin seuran kulttuuripalkinnon vuonna 2012. Nyt ohjaaja Tola joukkoineen tuo eteemme Canthin klassikkonäytelmän Anna-Liisa vuodelta 1895.

Canthin tragedian ytimessä on lapsenmurha, jonka Anna Liisa on tehnyt tunnekuohuissa synnytettyään talon rengin Mikon aviottoman lapsen. Tapausta on salattu vuosia, ja nyt Anna Liisa on aikeissa mennä talollisen Johanneksen (Paavo Kerosuo) kanssa naimisiin. Mutta Mikko palaa ja vaatii morsiantaan takaisin. Ellei muu auta, hän uhkaa paljastaa totuuden.

Nyky-yhteiskunta ja ympäristömme ovat toki toisenlaisia, kuin reippaat sata vuotta sitten. Mutta ihmisluonto ei juuri ole muuttunut. Ehkä siksi ohjaaja Tola on karsinut Anna-Liisasta kaiken turhan ja epäolennaisen. Ollaan ajattomassa ajassa, jossa häpeä, syyllisyys, moraali, vastuu, valhe ja vapaus näyttelevät kukin painokkaita roolejaan. Pelkistetty lavastus antaa suurille teemoille tarpeellista väljyyttä, ja katsojalle jää tilaa jäsennellä näkemäänsä. Sillä ristiriitoja näytelmästä löytyy, kun liikutaan yksilön ja yhteisön, vallan ja hyväksikäytön, sattumien ja valintojen kivikkoisessa maastossa. Kuka lopulta on pelkästään hyvä tai paha, esitys korostuneesti kysyy.

Avointen Ovien versio Anna-Liisasta ei sorru aikansa uskonnollisuuteen eikä selittelyyn, se on linjakasta draamaa, jota oivallinen musiikki ja näyttelijöiden puhutteleva liikekieli terästää. Henkilöt on puettu nykyajan vaatteisiin, äänitehosteiden rouskutus nakertaa itse kunkin omaatuntoa. Hurja tanssikohtaus Anna-Liisan kihlajaisjuhlissa muistuttaa riehakkaita firman bileitä. Ja kun Mikko istuu nojatuolissa valmiina puhumaan suunsa puhtaaksi, on kuva kuin suoraan television ajankohtaiskeskustelusta. Saadaanko tässä skuuppi?

Lopulta pimeyden partaalta selvinnyt Anna-Liisa selviää ja pukeutuu syntien sovitusta hehkuvaan vitivalkoiseen asuun. Vain totuus voi vapauttaa, vaikka se johtaisi vankeuteen.

Anna-Liisa

Teatteri Avoimet Ovet

Teksti Minna Canth
Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola
Skenografia Veera-Maija Murtola
Musiikki Suvi Isotalo
Valosuunnittelu Antti Kujala
Koreografinen konsultaatio Marjo Kuusela
Rooleissa Kai Bäckström, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Helmi-Leena Nummela, Jukka Pitkänen, Petriikka Pohjanheimo.

Ennakkonäytäntö 13.9.2016